Lapsuus alkoholismin varjossa

Olen lähes vuosikymmen sitten jo kirjoittanut tänne kotikanavalle läheisriippuvuudestani. Ja vielä jo sitäkin ennen tuonne lopettajien puolelle oman juomiseni saattelemana. Olen kaiketi ollut omasta mielestäni jotenkin kypsä käsittelemään lapsuuden kokemuksiani silloin. Mutta kyllä se niin kuitenkin oli, että pakomatkaa minä silloin edelleen tein. Pakenin omia tunteitani. Riippuvuuksien kirjo jolla tuota tein, oli moninainen. Ja senkin olen saanut omakohtaisesti kokea, että alkoholismiin sairastunut ihminen voi vaan vaihtaa sen addiktionsa alkoholiin johonkin toiseen riippuvuuteen/toisiin riippuvuuksiin, jolloin sellaista syvällistä toipumista ei juurikaan tapahdu. Minulle kävi juuri näin, ja siinä toimii oikeastaan se ihan sama mekanismi taustalla, että sitä pakenee niitä tunteitaan niihin riippuvuuksiin. Riippuvuuksien kirjo alkoholin jätettyäni piti minulle sisällään mm. överiksi mennyttä urheilemista, pornoa, tietokonepelejä ja sosiaalista mediaa. Kaikissa noissa oli kyse jonkinlaisesta pakonomaisuudesta. Addiktioista toipuminen onkin ainakin minun kokemukseni mukaan omien tunteidensa, usein hyvinkin tuskallistenkin, tukahdutettujen tunteiden kohtaamista ja läpielämistä. Tunne-elämän tervehtymisestä ja totuudelle avautumisesta on kyse.

Mistähän tämän nyt sitten aloittaisi. Suurin osa nykypäivän palstan lukijoista tuskin kirjoituksiani muistaa, joten toistoa tässä ei varmasti tarvitse pelätä. Olen siis nykyään jo varhaiskeski-iän portteja kolkutteleva, ja aikanaan 22-vuotiaana raitistunut, itsekin alkoholismiin sairastunut mies.

Olen omassa toipumisprosessissani siinä vaiheessa, että lapsuuteni läpieläminen on tullut ajankohtaiseksi. Kokemukset vaikuttavat tänäkin päivänä hyvin selkeästi ihmissuhteisiini. Siihen tapaan, miten toimin, tunnen ja käyttäydyn ihmisten kanssa.

Juuret tähän kaikkeen minulla on nähdäkseni muodostunut jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Isäni raitistui, kun olin teini-ikäinen, mutta koko lapsuuteni kasvoin alkoholistikodissa. Ihan tuossa taannoin minulle oli jotenkin vavahduttavaa katsella, kun vanhempani keskustelivat keskenään. Tuo oli vavahduttavaa siksi, että näin siinä olevan kaksi ihmistä, jotka oikeasti pitävät toisistaan. Rakastavat ja välittävät toisistaan. Se mitä minä näin ja koin lapsuudessa oli pelkkää riitelemistä, huutamista ja toisilleen vittuilua kaikkien niiden vuosien läpi. En kasvanut kodissa, jossa olisi vallinnut kahden aikuistuneen ihmisen välinen terve parisuhde, enkä näin ollen koskaan saanut mallia tai kokemusta siitä, että mitä terve rakkaus on.

Omat tunteeni ja tarpeeni opin hyvin pienenä jo laittamaan sivuun, ja astumaan ikään kuin syrjään kodissamme vallinneen alkoholismin tieltä. Omat riippuvuuteni olivat sitten noiden kaikkien tunteiden pakenemista, mutta ei niistä nyt enää sen enempää. Se mikä minun nähdäkseni on nyt tärkeää, että saan elää ne tukahdutetut tunteeni uudestaan läpi.

Alkoholistikodissa kasvaminen toi minulle ennen kaikkea häpeän. Valtavan hankaluuden päästää ihmisiä lähelle, ja toisaalta päästä myöskään ketään lähelle. Suuren pelon siitä, että jos paljastaa itsensä, omat haavansa ja tarvitsevuutensa, niin minun hylätään.

Selviytymisstrategia, jonka itse olen lapsena kehittänyt on ehdottomasti minulla ollut muiden miellyttäminen ja liiallinen kiltteys. Ihmiset eivät tavallaan ikinä ole saaneet tutustua todelliseen minääni, koska tuolla tavalla toimimalla hylkää koko ajan itseään. Käsitys rakkaudesta ja ystävyydestä on kasvanut tosi pahasti vinoon, koska en ole näitä asioita kyennyt antamaan itselleni. Nämä asiathan ovat minun ymmärrykseni mukaan ikään kuin peilejä. Ihmiset useimmiten heijastavat sinuun takaisin sitä, mitä itse annat heille. Jos annat heille esimerkiksi ystävällisyyttä, niin saat sitä samaa takaisin. Aivan kaikkiin ihmisiin tämä ei tietenkään päde, mutta noin suuripiirteisesti näin se menee. Minä en tätä ole oikein ymmärtänyt, koska olen ollut kova takertumaan ihmisiin. Siinä ei toisen ihmisen tunteille ja tarpeille tule annettua kauheasti sijaa. Olenkin ollut todella itsekeskeinen omissa ihmissuhteissani.

Pakenin siis tosi pitkään omia tunteitani sen raitistumiseni jälkeen, mutta jossain tuossa ehkä noin vuosi sitten koin vahvasti tulleeni sellaiseen pisteeseen, että nyt riittää. Noiden riippuvuuksieni kanssa olen viime vuoden kanssa päässyt selvästi parempaan balanssiin. Poistin tilini oikeistaan kaikilta sosiaalisen median alustoilta, urheilemiseni sai jotenkin paljon terveellisemmän muodon, kun en enää tavoittele minnekään kisoihin osallistumista. Pornon katselua en aivan täysin ole lopettanut, mutta sellainen pakonomaisuus siitä on nyt hävinnyt, ja katselen sitä melko harvoin. Usein nekin vähät hetket enemmänkin tympäisevät minua, kuin että haluaisin katsoa lisää. Pelien ääressäkin vietän nykyään todella paljon vähemmän aikaa.

Tämän kaiken käynnisti se, että ihastuin voimakkaasti hyvin pitkästä aikaa erääseen kollegaani. Siinä tulin jollain tavalla semmoiseen pisteeseen, että kun en osaa yhtään tämän ihmisen kanssa olla luontevasti, vaikka sitä haluaisin aivan valtavasti, niin tuosta tämä kaikki lähti liikkeelle. Enkä minä nyt tiedä, että tuleeko meistä mitään pariskuntaa, mutta ainakin ystäviä. Hänen kauttaan olen oppinut paljon tätä läheisriippuvuuttani näkemään, ja tunnistamaan sitä, että miten se minussa oirehtii. Olen viimeisen vuoden aikana surrut ihan hurjasti niitä tukahdutettuja tunteitani läpi. Ja jotenkin vihdoin ja viimein nöyrtynyt pakenemisen sijasta kohtaamaan tosiasioita, sekä omia tunteitani. Semmoinen etiäinen minulle on jo syntynyt, että tämä on parasta mitä minulle voi tapahtua, vaikka välillä tämä onkin raskasta. Joskus pelottaa ja on kamalaa katsoa sitä totuutta silmiin, että miten paljon elämästään on haaskannut näiden riippuvuuksien alttarille.

Olen kuitenkin iloinen jo siitäkin, miten olen kehittynyt siitä vuoden takaisesta. Ihmissuhteissani on tapahtunut selkeää kohentumista parempaan. Kiva nähdä, että saan ihmiset hymyilemään, eikä se tule sillä tavalla, että teen itsestäni jotenkin pellen, vaan ihan vain sillä tavalla, että he kokevat olonsa hyväksi kanssani. Ja minullakin ne omat pelkoni hieman jo raottuvat, ja olen saanut kokea itsekin jo semmoisia tunteita, että riitän ihan vain omana itsenäni. Tavallaan se kauan sitten haavoitettu ja hylätty lapsi minussa on saanut hieman tilaa, ja on alkanut varovaisesti tulemaan esiin. Omine tarpeineen ja tunteineen.

En taida nyt tämän enempää osaa kirjoittaa tällä kertaa. Katsotaan jos pulppuaa lisää tarvetta kirjoittaa ajatuksiaan sanoiksi, niin sitten postaillaan lisää.

Hei,

Kävin lukemassa alkuperäistä ketjuasi Lopettajien puolella ja olen hämmästynyt, kuinka syvällinen ja selväjärkinen olet ollut jo 22-vuotiaana! Hatunnoston arvoinen suoritus raitistua noin nuorella iällä.

Tekstisi oli oikein kaunis. Löysin sieltä myös itselleni tuttuja teemoja, joita en ole kyennyt pukemaan sanoiksi vaikka olen yrittänyt. Tuntuu hyvältä lukea toisen kirjoitusta, johon kykenee samaistumaan ja saa sen “ahaa”-elämyksen kun löytää sanat jollekin itseään vaivanneelle mietteelle. Kiitos.

Kiva että sain sanoitettua jotain sellaista tähän tekstiksi, joka sinua jotenkin auttoi.

Minulla on nyt pulpahtanut pintaan sellainen asia käsiteltäväksi, että miten käsitän sen, että ymmärtäisin kelpaavani ihan semmoisena kuin olen. Tämmöiset häpeän ja arvottomuuden tunteet ovat kaiketi semmoisia tunteita, joita olen väistellyt luultavasti koko elämäni ajan. Lapsena sen takia, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa ja aikuisena sitten ehkä sen vuoksi, että niiden tunteiden katsominen on vaan tehnyt liian kipeää, enkä ole ollut valmis tekemään sitä. Sen jälkeen kun lopetin juomisen, niin minulle on eri vaiheissa muodostunut tärkeäksi erilaiset ulkoiset asiat, jotka ovat liittyneet esimerkiksi koulunkäyntiin ja työelämään pääsemiseen sekä siellä etenemiseen. Tämä kaikki on tietenkin ollut minulle hyväksi, että tätä elämää on saanut rakennettua, mutta siinä samassa rytäkässä on sivuuttanut tämän oman tunnemaailmansa kohtaamisen. Ja tosiaan tässä rinnalla on sitten kulkenut myös koko ajan erilaisia riippuvuuksia, joista aloitusviestissä puhuinkin. Ja niihin on myös ollut näppärä paeta itseään ja omaa kipuaan.

Kun aina olen jollain tavalla hakenut hyväksyntää, niin siitä on tullut jo niin automaattista, että sitä ei ole edes enää ymmärtänyt itsekään tekevänsä koko ajan. Se on ollut minulle täysin tuntematon konsepti, että riittää ihan semmoisena kuin on. Omien tarpeiden ja tunteiden sivuuttaminen sekä mitätöiminen on ollut minulle täysin normaali tapa toimia. Muiden tarpeet ja muiden tunteet sekä heidän ajatuksena sekä elämänsä sen sijaan ovat aina minua liikuttaneet oikein erityisen paljon.

Miten semmoistakin pitää oikein harjoitella, että sallisi itsensä voida hyvin? Sallia itselleen iloa ja onnea? Päälläni käsitän sen, että on aivan järjetöntä ajatella näin, mutta siitä on vielä reilusti matkaa siihen, että se menee myös tuonne sydämeen. Niin se vain on, että minun pitää ihan aidosti opetella tämmöisiä asioita. Häpeä on ollut tosi syvälle tuonne minun sisälleni valettua, ja kun sen itsensä hylkäämisen on joutunut aloittamaan jo ihan pienenä lapsena, niin sitä lasta ei tavoita ihan sormia napsauttamalla.

Myöskään ne minussa itsessäni olevat läheisriippuvaiset tavat ajatella, tuntea ja toimia eivät muutu sormia napsauttamalla. On kuitenkin hyvä alku, että tunnistan niitä itsessäni. Kun ei ole oikein ikinä saanut mallia ja kokemusta siitä, että mitä on terve ystävyys, kumppanuus saatikka rakkaus, niin kyllä tätä saa harjoitella ihan päivittäin, että tuo muutos minussa lähtee tapahtumaan. Nuo asiat tapahtuvat vapaudessa, eikä sellaisessa tukehduttavassa takertumisessa ja toisen lahkeessa roikkumisessa.

Tuo aloitusviestissä mainitsemani kollegaani ihastuminen on nyt paljastanut minulle itselleni sen, että miten kauhean mustasukkaisesti, itsekeskeisesti ja jopa ihan sairaalloisella tavalla suhtaudun ihmisiin, joista välitän. Näin minä tietysti aina ennenkin olen toiminut, mutta en vain sitä ole itsessäni ymmärtänyt. Tämä on nyt semmoinen harjoittelukenttä minulle siihen, jossa pääsen opettelemaan terveempiä ihmissuhdetaitoja.

Valtavasti elämätöntä elämää. Samaan aikaan olen harmissani sen puolesta, että olen joutunut elämäni parhaista vuosista niin paljon tavallaan haaskaamaan tämän addiktio-ongelman edessä. Olen harmissani myös siitä, että miksi vanhempani ovat toimineet niin kuin ovat toimineet, ja miksi olen heiltä saanut niin monessa mielessä niin epäterveitä malleja silloin lapsena. Ja miten he ehkä nykyäänkin vielä toistavat joitain niitä epäterveitä malleja käsitellä asioita. Myös äidiltäni olen niitä saanut, vaikka hän ei itse alkoholisti olekaan. Mutta se hänessä ollut läheisriippuvuus on vaikuttanut minuun. Samaan aikaan kuitenkin pystyn ymmärtämään sitä, että miksi äitini on toiminut kuten on toiminut. Hän itse on oikein todella rankasti alkoholisoituneesta perheestä lähtöisin, ja tietysti semmoinen väistämättä on hänenkin toimintaansa jättänyt jälkiä.

En halua kuitenkaan katkeroitua. Asia on niin, että valtaosa alkoholisteista ja addikteista ylipäätänsä menee hautaan asti, ikinä ratkaisematta sitä ongelmaansa. Ja mitä elämän hukkaan heittämistä se onkaan. Jostain syystä minulle on nyt näin päin käynyt, ja siitä kannattaa jo olla kiitollinen.

Tilasin tuon ACA:n ison kirjan ja olen sitä tässä hiljalleen lueskellut. Tuo kirja on jonkinlaista terapiaa minulle. Vihdoinkin jotain, joka kykenee tarkasti sanoittamaan sitä minulle, mitä olen koko elämäni ajan kantanut sisälläni.

Vähän kahdenlaisia ajatuksia on liikkunut mielessäni viime aikoina. Toisaalta kiitollisuutta siitä, että olen viimeinkin päässyt tämän problematiikkani alkulähteille. Tämä on ihan oikeaa ja konkreettista toipumista. Toisaalta harmitusta siitä, että minulta on niin paljon valunut elämää hukkaan tämän sairauden vuoksi, kun en ole itse omaa tilaani käsittänyt.

Olen alkanut nyt selvästi käymään läpi sitä lapsuuttani tunteiden tasolla. Minkälainen sen olisi pitänyt olla, ja mitä menetin? Ja miten oma addiktiivinen käyttäytymiseni on kytköksissä lapsuuteeni. Se on 34-vuotiaana vähän kummastuttavaa alkaa opetalla sitä, että mitä tarkoittaa omista tunteistaan ja tarpeistaan huolehtiminen. Sen näen myös nyt miten olen oikeastaan koko elämäni ajan sabotoinut muita miellyttämällä omia ihmissuhteitani. Tässä hiljalleen alkaa valottumaan se, että minkänlaisista aineksista tuommoinen terve ystävyyteen, kunnioitukseen ja kenties jopa rakastamiseen perustuva ihmissuhde pohjautuukaan. Minulla on läheisriippuvuuteni johdosta ollut kovin vinksahtanut käsitys niistä oikeastaan aina. Ytimessä on ollut se, että en ole osannut pitää itseäni arvokkaana. Ei minulle ole silloin lapsuudessani voinut mitenkään pystyäkään muodostumaan semmoista kokemusta, kun se kasvuympäristöni oli mikä oli. Isäni alkoholismi ja äitini läheisriippuvuus takasivat sen, että minäkin olen vääjäämättä sairastunut siinä mukana. Ei siinä voinut mitenkään lapselle syntyä semmoista kokemusta, että on rakastettu. Ja tämä on sitten tietenkin heijastunut koko elämääni.

Jonkinlainen luovuttaminen ja periksi antaminen tässä tuntuu olevan kovin merkityksellistä.

Hei,

Ei ainakaan tuota mennyttä aikaa kannata sen suuremmin surkutella, olet aina yrittänyt selviytyä tilanteessa kuin tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla, sen hetken tietotaidon varassa. Itsellä on juuri tämän asian oppiminen kesken, jo lapsesta asti olen murehtinut olemassaoloani ja vääriä ratkaisuja, miten en ole ymmärtänyt jotain tai sanonut oikeaa asiaa ääneen, valinnut eri tavalla… Sillä hetkellä ne ratkaisut ovat olleet parhaita mahdollisia.

Jos olet halukas kertomaan, niin miten isäsi on suhtautunut alkoholismiinsa raitistuttuaan ja onko hän kyennyt ottamaan vastuuta laiminlyönneistään? Entä äitisi? Oletko ollut kykenevä keskustelemaan vanhempiesi kanssa rehellisesti tunteistasi?

Tämä kiinnostaa minua, sillä olen nyt jutellut omien vanhempieni kanssa lapsuudesta sekä sivuun sysätyistä tunteistani ja tämä auttoi, tavallaan. Koin, että vanhemmat myönsivät asioiden menneen pieleen, mutta samalla edelleen sysäsivät osan vastuusta minulle tai muille ulkoisille tekijöille. Tämä harmittaa, sillä olin toivonut heidän olevan kykeneviä pitämään minusta huolta nyt, mutta en saanut sitä. Toisaalta taas oloni on vapautuneempi, kun pystyin käymään näitä keskusteluja heidän kanssaan ja olin jo etukäteen miettinyt, että heidän reaktiollaan ei ole merkitystä vaan sillä, että saan asiat pois minun sydämeltäni.
Nyt silti jollain tapaa läheisriippuvuus? tai joku osa minussa tuntee minun olevan heille velkaa. Antoivathan he minulle osittaisen anteeksipyynnön ja kuuntelivat asiani keskeyttämättä. Eli edelleen heidän kanssaan pinnalle nousee tunne, että en ansaitse mitään ilman vastapalveluksia. Olin se helppo lapsi, seinäruusu.
He antoivat aikaansa minulle, mutta en koe sen riittävän ja olleen tarpeeksi. Minulla on tästä huono omatunto, ihan kuin olisin älyttömän kiittämätön ja lellitty lapsi.

Alkoholismista ja ylipäätänsä riippuvuuksista me puhutaan tavatessamme varsin usein. Niistä lapsuuden vuosistakin olemme ihan avoimesti useammankin kerran puhuneet, ja tuo on varmasti auttanut minua. Tilanne on käännetty myös toisinpäin, ja olen kysynyt vanhemmiltani, että miltä minun juomiseni tuntui heistä. Tuo teki kyllä varmasti minulle hyvää, kun kuulin etenkin äidiltäni sen, että miten valtavaa huolta oli kantanut minusta.

Isälleni olen kertonut siitä, että millaista häpeää ne kaikki vuodet olivat. Mikä minua siinä tilanteessa auttoi, ja mistä hänelle sanoinkin on se, että vaikka niitä asioita ei saa enää muutettua enkä ketään halua syyttää, niin minulle on tärkeää se, että sinä tajuat sen, että miltä se minusta tuntui silloin. Ja kyllä hän sen tuntui tajuavan ja ymmärtävän.

Myös äitini on omaa ongelmaansa käsitellyt sen verran paljon, että me pystymme aika helposti keskustelemaan niistä tunteista, joita alkoholismi meissä tuotti aikanaan.

Siinä mielessä olen onnakas, että meistä kaikista on alkoholismille tyypillinen kieltomekanismi sulanut niin paljon pois, että pystymme kyllä vaikeistakin asioista varsin rehellisesti ja rakentavalla tavalla puhumaan. Ei se alkoholismi ole kuitenkaan täysin sataprosenttisesti meistä kenestäkään vielä poistunut, ja sitä tunnemaailmaa meistä jokainen kuitenkin edelleen kantaa ainakin jonkin verran sisällään. Sen minä ainakin itsestäni ihan selvästi tunnistan, että minussa on ihan selkeästi edelleen niitä lapsuuden jättämiä jälkiä, ja niitä olen nyt ruvennut työstämään.

Perhesiteenne kuulostaa oikein hienolta. Ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että hyvä tuki ja toisten ymmärrys sekä hyväksyntä auttaa paljon, mutta eihän se tietenkään ongelmia poista. Itse täytyy työ tehdä asioiden käsittelyn suhteen.

Se helpottaa itseäni, että olen kykenevä elämään asioiden kanssa vaikka vanhempani eivät niitä samalla tavalla näkisikään. Ymmärretyksi tuleminen helpottaisi oloa paljon tottakai, mutta ei se kaikkea tuskaa poista. Osa parantumista on myös se, että hyväksyn muiden olevan eri mieltä ja erillisiä ihmisiä jotka eivät toimi minun tahtoni tai oikeustajuni mukaan, halusin sitä kuinka paljon tahansa. Ja olen kykenevä jatkamaan eteenpäin ja antamaan anteeksi, vaikka en täyttä anteeksipyyntöä saisikaan. Enkä ole täysin kykenevä kuuntelemaan heidän puoltaan asioista tai hyväksymään sitä näkökulmaa, joten tehtävää on paljon. Edistystä kuitenkin pohtia näitä.

Koen että jonkinlaisesta luovuttamisesta tämä ongelman ratkaiseminen on lähtenyt. Minun sisälläni on nyt ihan selvästi ruvennut versomaan jotain hyvää. Tuo luovuttaminen oli minulle monia vuosia ihan silkka punainen vaate. Nyt kuitenkin ymmärrän sen, että taistelu tuota luovuttamista vastaan oli vain oma epätoivoinen pyrkimykseni blokata itseltäni omien tunteideni kohtaamista, kuten esimerkiksi sieltä lapsuudesta juontuvia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Varmaankin tuossa häpeän kokemuksessa on edelleen ollut mukana myös rippeitä siitä, että minulle itselleni muodostui aikanaan päihderiippuvuus.

Nyt kuitenkin käsitän sen, että paradoksaalisesti juuri tuossa luovuttamisessa piilee avain tähän minun sisälläni olleeseen ongelmaan. Siis siihen varsinaiseen ongelmaan, josta erilaiset riippuvuudet ovat nähdäkseni olleet vain jonkinlaisia oireita. Ihminen syvimmältä olemukseltaan tarvitsee rakkautta, ja näyttäisi olevan niin, että juuri tuo luovuttaminen on hyvin oleellisella tavalla kytköksissä siihen, että miten tuon rakkauden luokse pääsee. Ymmärrän nyt myös sen, että luovuttaminen ei tässä yhteydessä ole millään tavalla merkki minkäänlaisesta luuseriudesta, vaan se on merkki rohkeudesta. Tuo on tosi tärkeä asia minun mielestäni oivaltaa.

Olen koko elämäni ajan jollain tavalla aristellut ja vähän pelännytkin ihmisiä. Olen tämän toki aikuisiällä oppinut erinomaisesti kätkemään, mutta tämä on aina ilmennyt vaikeutena muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Päästää siis ketään lähelle, tai päästä ketään lähelle. Minun jonkinlainen alitajuinen pelkoni on ollut se, että jos paljastan totuuden itsestäni, niin minut hylätään. Tuo tunne taitaa juontaa juurensa lapsuuteeni.

No tästä kaikesta oli sitten ihan selkeästi minulle seurauksena se, että silloin, kun lopetin juomisen, niin sairastuin erittäin voimakkaasti vahvuuteen. Se jollain tapaa varmasti auttoi etenkin siinä juomattomuuden alkuaikoina rämpimään elämässä eteenpäin, ja auttoi kohentamaan montaa asiaa elämässäni. Mutta itseään vastaanhan se sitten kuitenkin kääntyi ajan saatossa.

Huomaan nyt kuitenkin, että jotain on ihan selkeästi ruvennut minussa muuttumaan. Ja oikeastaan minun tulee vain sallia tuon muutoksen tapahtuvan.

Miellyttäminen ja hyväksynnän hakeminen.

Tässä kaksi sellaista asiaa, joiden nyt ymmärrän olleen osa elämääni varmaan ihan aina. Ja ne ovat olleet niin kiinteä osa tapaani toimia ja olla olemassa, että ne ovat sulautuneet jo osaksi minua. Jo tämmöisen asian tunnistaminen oli haasteellista. Sillä miten osata kyseenalaistaa jotain semmoista, miten on aina toiminut?

Nyt tajuan sen, että nuo ovat tapoja, joilla päätyy hylkäämään itsensä. Siis sen todellisen itsensä. Mitätöi omat tunteensa ja tarpeensa, eikä voi näin ollen ikinä tuntea sitä, mitä oikeasti eniten tarvitsisi. Päätyy semmoiseen tilaan, jossa ei varsinaisesti elä tätä elämää, vaan lähinnä vaan selviytyy päivästä toiseen.

Koen tosi vaihtelevia tunteita. Toisaalta onnea ja helpotusta siitä, että olen vihdoin päässyt ongelmani alkulähteille, enkä enää pakene. Mutta samalla myös pettymystä ja ajoittain kitkerämpiäkin tunteita siitä, että elämästäni on niin paljon haaskautunut tähän problematiikkaan.

Koen nyt entistä vahvemmin sen, miten oleellisen tärkeää tuo luovuttaminen on omalle hyvinvoinnilleni.