Moi, poistin omia viestejä kun tuntuu että tuli kirjoitettua liikaa muiden ihmisten, siis miehen, yksityisasioista siinä hädässä…
Olen koittanut miettiä sitä, miten itse kannattaisi asennoitua. Miksi on niin vaikea tyytyä pitämään itsestä ja lapsista huolta ja antaa käyttäjän hoitaa itse omat asiansa? Miksi rauhoittuminen ja normaaleista asioista nauttiminen ei tunnukaan kivalta ja helpottavalta vaan laimealta? Olen ajatellut, että läheisenä sitä jollain lailla jää koukkuun huolestumiseen ja kiihtyneeseen olotilaan. Huolissaan, raivoissaan, epätoivoisen rakkauden tilassa tuntee ehkä elävänsä enemmän kuin silloin, kun tyytyy tilanteeseen eikä odota mitään. Rauhoittumisessa ei tunnu olevan mitään energiaa, vaikkakin se huolestumiseen, epätoivoon jne liittyvä energia on luonteeltaan varsin negatiivista. Mutta luulisin sen irti päästämisen vaikeuden johtuvan tästä. Ehkä se on joku omaan luonteeseen liittyvä asia, olen aina inhonnut nimenomaan tylsyyttä ja kriisin keskellä eläminenkin on jotenkin tuntunut paremmalta kuin sellainen tilanne, jossa asiat ovat rauhallisesti ja hyvin.
Hei Noppapeli
Kirjoitin jo eilen aika pitkän vastauksen sinulle, se jäi vähän kesken ja tallensin sen, mutta en löydä sitä enää.
Olet siirtänyt viestisi omaan ketjuusi, mutta toisten kommentit on jäänyt sinne edelliseen. Hiukan vaikeaa selata edestakaisin, kun tuntuu ettei viitsis samoja asioita toistella.
Päihdeperheessä kasvaneena ja päihteilijän läheisenä eläminen sairastuttaa meidät niin, että tavallinen “normielämä” tuntuu tosi tylsältä, tarvitsemme kiihtymystä ja kaoottisia tilanteita, että tuntuisi joltakin. Olen tällä viikolla käynyt ryhmäterapiassa ja Al-anonissa ja kummassakin valikoitui aiheeksi “asenteiden muuttaminen”! Kokemukseni mukaan se on tosi hidasta, työlästä, se tekee kipeää ja sitä ei voi tehdä yksin! Siis voimme muuttaa omia asenteitamme, mutta toista emme pysty muuttamaan.
Lähes viiden vuoden kokemuksella, näistä vertaisryhmistä, olen tutustunut ihmisiin, joilla on monia perättäisiä suhteita päihteilijöihin. Tosi tarkat tuntosarvet valikoivat ihmisistä aina ne, joita voimme PELASTAA ja voimme itse pysyä UHRIN-roolissa!
Toivon sinulle paljon voimia , että jaksat suojella itseäsi ja lapsiasi!
…
Hei, sikäli teillä on hyvä tilanne nyt kun mies tosiaan on hoidossa.Sopikaa ne soittoajat! Ja pitäytykää niissä. Tiedän miten rasittavaa puhelimen kyttäys on. Itse olen aikalailla samassa tilanteessa, ollut enemmän tai vähemmän jo viisi vuotta. Parin vuoden ajaksi irtaannuin miehestä. Ei ollut helppoa mutta kama vei niin ei ollut vaihtoehtoja, mies melkeen kuoli sinä aikana mutta omin avuin kampesi siitä suosta ilman minua. Aineisiin ei koskenut melkein kahteen vuoteen mutta nyt sama ralli on taas alkanut alusta, ja aineet kuvioissa, ja olen irtaantunut jälleen. Ei pidetä yhteyttä ja olen keskittynyt omaan elämään, välillä on ihan hirveen vaikeeta ja päivittäin mietin missä mies on ja mitä tekee ja suren. Mut mua estää tarttumasta luuriin se että mä en voi toimillani häntä pelastaa. Voin tukea sitten jos ja kun haluaa hoitoon menä itse ja varmasti silloin ottaa yhteyttä, silloinkaan en oman elämäni ehdoilla sitä tee. Ja voihan olla että en tiedä tuleeko se päivä koskaan että hän haluaa hoitoon vai onko tämä viimeinen pohjakosketus.
Aikaisemmalla kerralla kun aineiden käyttö alkoi uudestaan mua auttoi ihan hirveästi terapia, en olisi varmaan voinut päästää irti omin avuin ja mun koko elämä pyöri miehen ympärillä. Ja mene ihmeessä alanoniin tms jos paikkakunnallasi on. Teillä tosin nyt mies toipumassa että tilanne eri mitä meillä oli silloin, mut sä tarvit myös tukea! Anna itselles aikaa päättää ja miettiä asioita, ulkopuolelta on helppo sanoo että lähde ja jätä, mullekkin on sanottu niin monta kertaa. Mutta mieti mikä on tärkeintä elämässä, ja miten sä itse voit hyvin ja mikä tekee sut onnelliseksi. Rakentaa sitä omaa elämää, yrittää nauttia yksinolosta (mikä on todella haastavaa läheisriippuvaisena) ja koittaa saada oma elämä siinä mielessä kuntoon että et romahda jos mies ratkeaa, että kaikki ei ole siitä kiinni. Ja jos päädyt miehen ottamaan luoksenne niin sopikaa jotkut selvät pelisäännöt että jos retkahtaa niin samantien saa pakata laukkunsa tms. Mut jos susta tuntuu että elämä yhdessä on jatkuvaa stressiä ja pelkoa että mitä tulee tapahtumaan niin älä tuhlaa omaa ja lastesi elämää siihen, ei se ole sen arvoista eikä oikein että yks jäsen perheessä terrorisoi kaikkien muiden elämän. Niin ja lue täällä muiden vanhoja ketjuja, todella silmiä avaavia, mua auttanut ja helpottanut tosi paljon! Vaikka karua tekstiä onkin mutta voi samaistua. Tuolla kotikanavan puolellakin paljon ketjuja mitä kannattaa lukea!
En nyt tämän paremmin osaa neuvoa, enkä omien neuvojeni tasosta tiedä kannattaako niin noudattaa, sinä itse tiedät parhaiten mikä tuntuu hyvältä. Mutta Lämpimästi suosittelen terapiaa tai alanonia! Tekisi hyvää saada täysin ulkopuolista näkökulmaa tilanteeseen.
Te jotka ootte käyny terapiassa, niin mitä kautta? Yksityiset käynnit on kovin kalliita, ja olen elänyt siinä mielikuvassa että kunnalliseen/kelakorvattavaan on vaikea päästä
…
.
…
…
…
Mukava kuulla että menee hyvin! Toivon todella, että asiat jatkuu samalla mallilla 
Minä sain jälleen hyvän muistutuksen siitä, että narkomaanin kanssa elämää kannattaa suunnitella ja asioita jättää vain oman itsensä varaan. Ja vaikka kuinka vannoin itselleni, etten tippuisi sieltä korkealta kuukausienkaan kuivan jakson jälkeen, niin täällä sitä taas nuollaan haavoja yksin ja koitan viime tipassa saada järjestettyä asiat, joiden oli tarkotus olla mieheni vastuulla. Miten ihmeessä minä haksahdin taas tähän lankaan? Ja kuinka monta pettymystä vielä tarvitsen, ennenkuin opin? Joka kerta näyttää niin hyvältä, “entä jos tämä onkin se kerta kun hän onnistuu?” Vitut, sanon minä. Anteeksi pessimistisyyteni.
Hei,
Tarinani ei taida valitettavasti olla niin erikoinen, että uutta ketjua kannattaisi aloittaa, joten jatketaanpa vaikkapa tähän. Ette pistäne pahaksenne.
Isä, äiti, lapsi, omakotitalo, farmariauto ja kultainen noutaja. Siinäpä on suurinpiitein kuvaus minun perheestäni. No, lapsiperheen isä käyttää kamaa, mutta kaikillahan niitä luurankoja on kaapissa. Harmi vain, että tämä luuranko ei meinaa enää pysyä siellä komerossaan. Tai voihan olla, että minä, äiti, vain uskon kummituksiin!
Olen pitkään käynyt lukemassa täällä Vilpolassa keskusteluita ja saanut niistä ajattelemisen aihetta. Tosi usein täältä viestejä lukiessani ajattelen “no niin, noinhan se juuri on!” Sen pidemmälle en itseni hoitamisessa olekaan oikeastaan päässyt. Kerran kävin työterveyspsykologille juttelemassa, kun töissä alkoi mennä itkeskelyksi. Hän kuitenkin nosti kädet pystyyn ja kehotti menemään A-klinikalle. Siitä on nyt viisi kuukautta, mutta A-klinikalle en ole vielä tietäni löytänyt.
Minulla alkaa piakkoin kesäloma. Työkaverit kyselevät, aiommeko tehdä perheen kanssa reissuja tai muuta mukavaa lomalla. Anna siinä sitten ympäripyöreitä vastauksia. Todellisuudessa ei juuri ole rahaa reissata ja toisekseen en tiedä mitä iltapäivällä tapahtuu tai odottaako kotona joku kaaos, joten on vaikeaa suunnitella asioita kuukauden päähän.
Tässä ketjussa on puhuttu siitä, että läheiselle ei riitä rauhallinen arki, vaan elämään pitää kuulua vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minä en osaa tunnistaa itsestäni sellaista piirrettä. Mieheni on mielestäni aina ollut sellainen, että hänellä pitää olla jotain “isoa” menossa. Tätä nykyä ne ovat mielestäni aivan järjenköyhiä ideoita, mutta ennen aineiden käyttöä siihen normaaliin arkeenkin piti saada aina jotain jännää, kuten joku todella kallis ostos. Minä en koskaan osannut sanoa hänelle ei, joten kyllä hän on aika lailla kaiken saanut mitä vain on keksinyt haluta.
Nyt on lähdettävä välilä tienaamaan, jotta kulissit pysyvät kasassa. Palataan asiaan!
Tervetuloa kirjoittelemaan Abigail. On todella raskasta pyörittää arkea kun ei voi luottaa tulevaisuuteen tai sovittuihin asioihin. Ja täyttä paskaa yrittää samalla pitää kulisseja yllä. Minä olen pikkuhiljaa jättänyt kaunisteluja pois ainakin kavereiden edessä, työpaikallani on ikävä kyllä mentaliteettina “kaikkea kertomaasi käytetään sinua vastaan”, joten siellä en hiisku ongelmistani sanaakaan. On helpottanut jonkin verran, kun ei kavereiden edessä tarvitse muistaa mitä oli valehdellut hätäpäissään kellekin. Ja samalla mies joutuu käsittelemään sen häpeän myös niiden silmissä, enkä ainakaan salaamisen kautta edesauta käytön jatkumista.
Kuinka tiheää käyttö siellä on? Pystytkö puhumaan asiasta kenenkään läheisen tai ystävän kanssa?
Vastaan hitaasti, koska huomasin, ettei kirjoittaminen tänne olekaan ihan helppoa. Se, että kirjoittaa ajatuksiaan, tekee niistä jotenkin todellisempia. Onko meillä oikeasti luurankoja kaapissa? Käyttääkö mieheni oikeasti huumeita?
Mietiskelin myös, olisiko minun pitänyt kirjoittaa Narkkariin rakastunut -ketjuun, mutta tulin siihen tulokseen, että kirjoitan nyt ainakin vielä tähän ketjuun. Enhän ole koskaan vielä rakastunut narkkariin! Silloin kun mieheeni rakastuin, hän ei ollut narkkari ja nykyään se on varmaan jotain muuta kuin rakkautta, mikä meitä yhdessä pitää. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka rakastuisinkin narkkariin! (Viimeisin kuvaa huumorintajuani nykyään.)
Ebt, kysyit mieheni käytöstä. Hänhän ei siis “virallisesti” käytä mitään. Antaa minun ymmärtää, että on lopettanut. Niin kauan hän sitä stooria jatkaa, kunnes lyön hänen eteensä jotain käyttöön liittyvää todistetta. Mut nyt mä en jaksa edes tapella asiasta. Hän käyttää ja minä yritän olla tietämätön asiasta. Hiljaiseloa kunnes räjähtää. Monet täällä ovat kertoneet odottavansa narkkinsa viimeistä virhettä, jonka jälkeen tekevät pesäeron energiasyöppöön läheiseensä. Minulla usein ihan samat fiilikset. ja sitten, kun se viimeinen (=toiseksiviimeinen) virhe tulee, on niin väsynyt, ettei jaksa edes ajatella kaiken maailman erokuvioita ja niihin liittyviä käytännön järjestelyjä. Ihan ne normirutiinitkin tuntuvat ylivoimaisilta.
Olen jutellut perheemme tilanteesta anopin ja parin kaverin kanssa. Jostain syystä nyt vain tuntuu, etten halua rasittaa heitä taas uudestaan ja uudestaan toistuvilla samoilla jutuilla. On varmaan rasittavaa kuunnella aina sitä, kuinka väsynyt minä olenkaan ja kuinka minä nyt varmasti laitan äijän kävelemään ja kuinka minä en nyt sitten tehnytkään sitä… Anoppi on toki huolissaan pojastaan, mutta ei häneltä juurikaan sympatioita hänelle heru. Tällä hetkellä ajatukset pysyvät sisälläni ja muutaman murusen jaan tänne Vilpolaan.
Mitenkäs muut perheelliset, käyttekö kovasti jaakobinpainia sen suhteen, että mikä on lapsille parasta? Ydinperhe, jossa jotain mätää ainakin välillä, vai lapsella kaksi kotia, joista toinen ainakin toivottavasti tasapainoinen? Minä mietin tätä juttua paljonkin. Lapsi on kysynyt minulta ja mieheltäni, että aiommeko erota. Hän on ilmaissut toiveensa, ettemme eroaisi. Toki ero ja yhdessä pysyminen ovat aikuisten ratkaisuja, mutta onko mitään raastavampaa kuin lapsen itku, ettei isi saa lähteä pois. Elämämme ei siis ole mitään epämääräistä narkkiluolasekoilua 24/7. Toki lapsi näkee, että isi on muuttunut, mutta taitaa luulla syyksi vielä jotain muuta. Kysymyksenä se, että mikä on lapselle parasta, kuulostanee monen korvaan järkyttävältä. Voiko se olla edes kysymys? Millainen äiti tai isä edes pitää vaihtoehtona sitä, että perheessä käytetään aineita? Vastuuton vanhempi? Vanhempi, jolta sietäisi ottaa lapset huostaan? Tuleekohan palauteryöppy, joka lyö tämän äidin kanveesiin?