Lapsi, sen suojelu, ja päihteet

Me Lopettajat
1

Otetaampa hyppysiin oikein kuuma peruna, ja puhalletaan siihen. Ja katsotaan, syntyykö aiheesta asiallista ja antoisaa keskustelua, ilman liian suuria tunnekuohuja tai riitoja.

“Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelma!” laulettiin eräässä vanhassa kotimaisessa punk-klassikossa. Siinä kerrottiin päihdeperheessä asuvasta pikkupojasta, ja kadulla viihtyvästä teinitytöstä.

Laulun henkilöt ovat ilmiselviä potentiaalisia lastensuojelun asiakkaita, vaikka en tiedä oliko lastensuojelua kunnolla keksittykään vielä vuonna 1978.

Nykypäivänä aihe kaipaa valaistusta, koska valitettavan monille lastensuojelu on peikko ja synonyymi väkivalloin tapahtuvalle lasten huostaanotolle.
Näinhän ei todellisuudesta ole, vaan suurin osa lastensuojelutyöstä mitä ilmeisimmin tähtää perheen tukemiseen niin että juuri siltä huostaanotolta vältyttäisiin. Tätä kutsutaan virallisesti myös perhetyöksi, tai avohuollon tukitoimiksi.

Vanhemmuus on kipeä ja arka asia. Jos siihen liittyy päihdeongelma jonka henkilö itse kieltää ja kiistää, voi tilanne olla vaikea käsiteltävä. Ongelmansa kieltävä ei helpolla lähde päihdehoidon tarpeen arvioon päihdeklinikalle, vaikka lastensuojelun sossutäti patistaisi ja lähtisi vaikka mukaan kädestä pitämään.
Toisaalta sitten taas se lastensuojelun sossu voi asettaa epärealistisia vaateita päihdehuollolle tyyliin “raitistakaa tämä”, tajuamatta ettei väkisin voi raitistaa ketään joka vakaasti yhä pulloon takertuu.

Päihdehoitohan on aina vapaaehtoista, eikä siellä päihdeklinikalla tai A-klinikalla voida arvioida onko kyseessä hyvä vai huono vanhempi, vaan ainoastaan hänen päihteidenkäyttötilannettaan.

Kahnaus voi tulla myös silloin, kun alaikäisen lapsen vanhempi lähtee oma-aloitteisesti hakemaan apua päihdeongelmaansa, ja törmääkin apua hakiessa peikkoon nimeltä lastensuojeluilmoitus, ja kuulee lisäksi että päihdeklinikan on pakko se tehdä, koska lastensuojelulaki niin edellyttää. Kyseinen laki siis kumoaa salassapitovelvollisuuden.

Vaikeaksi asian tekee se, että moni mieltää jo pelkän sanan lastensuojeluilmoitus merkitsevän jotain samaa kuin huostaanotto. Näinhän ei varmastikaan ole. Lisäksi sitä pidetään jonkinlaisena rankaisuna.
Olisi kuitenkin tärkeää myös muistaa, että on ajateltava ensisijaisesti lapsen parasta ja lapsen turvallisuutta, ja vasta toissijaisesti sen vanhemman tunteita (jotka toki myös tulee ottaa huomioon).

Lastensuojeluilmoituksen saa tehdä kuka tahansa. Sen saa tehdä naapuri, sukulainen, tuttava, kuka vaan. Sen voi tehdä vaikka lapsi itse, kuten eräs harvinaisen varhaiskypsä 15 v. poika teki, kun yh-äitinsä makasi sammuneena lattialla putken päätteeksi.

Sen sijaan velvollisuus tehdä se on sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilla, kouluilla, poliisilla, ja lisäksi käsittääkseni seurakuntien työntekijöillä, jolloin ilmoitusvelvollisuuden pitäisi kumota myös rippisalaisuus.
Jos moinen “ilmianto”-järjestelmä tuntuu ahdistavalta, tulee muistaa että fokus on lapsen turvallisuudessa. (Traagisessa Eerikan tapauksessahan tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia, mutta lastensuojelun eräät tietyt työntekijät tuumasivat että eipä tässä kai hätää, karmein seurauksin).

Lastensuojeluilmoituksen ei tietenkään aina tarvitse johtua lapsen huoltajan tai vanhemman edesottamuksista, vaan siihen voi olla syynä myös lapsen (tai teinin) oma päihteidenkäyttö tai muu ongelmallinen käytös.

Mutta jos ei nyt muistella enempää kaikkein kauheimpia tapauksia, vaan lähestytään aihetta suht kunnollisen ja rakastavan, mutta päihdeongelmaisen, vanhemman näkökannoilta, taikka itse lasisen lapsuuden kokeneen näkökannoilta, niiin kysynkin nyt toimittaja J. Kontiovaaran sanoin: Mitä näkiksii?

2

Tärkeä, mutta hyvin, hyvin arka aihe. Ensin mietin onko palsta ihan oikea nyt tälle aiheelle -ettei vain ahdistaisi ja nostaisi liikaa häpeää alussa olevissa ja vaikeuttaisi siten raitistumista. Sitten taas ajattelin, että kunhan keskustelu pysyy asiallisena ja toisia kunnioittavana tekemistään virheistä huolimatta, voihan ketju ollakin nimenomaan helpottava tällaisella anonyymilla keskustelupalstalla.

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että olisin saattanut joutua paljon pahempaankin jamaan, jos en olisi vanhempi, että kyllä sitä kontrollia piti ja parhaansa mukaan lasta suojeli esim.yökyliä järjestämällä. Vaikka kyllä mä virheitäkin tein, oli kertoja, jolloin join silti siideriä, vaikkei yökylä järjestynytkään. Itse kuitenkin, kun olen niin pirun tietoinen kaikesta, kärsin kamalasti myös siitä, miten oheisvaikutukset (mm. väsymys, syyllisyyden tunne, häpeä) valuivat vuorovaikutukseen välillämme. Olenkin siis äärettömän huojentunut nykyisestä tilanteestamme. Kieltämättä kuitenkin joskus mietin olenko aiheuttanut tuhoa niillä kerroilla, kun tissuttelin kotona ja, kun jossain tilanteessa juodessa, se selvä aikuinen en olekaan ollut minä. Yksi entinen työkaveri “hyväksytti” juomistaan aina sillä; paikalla on aina yksi selvä aikuinen. Valitettavasti itse silloin -ja edelleenkin- pohdin kuitenkin ennemmin sitä, miltä lapsesta tuntuu hiprakassa/humalassa olevat aikuiset ja ilmapiiri?
Toki on heitäkin, ketkä on kuvanneet vanhemmastaan kuoriutuneen oikea huumori-ihminen silloin, mutta epäilen, että on aikalailla suurempi joukko heitä, ketkä kokevat muutokset vanhemmissa ja muissa aikuisissa turvattomuutta aiheuttavina.

Mä toivoisin, että äidit saisivat tässä asiassa tuomitsemisen sijaan kokea työntekijöiltä aitoa halua auttaa, ymmärrystä ja hoivaa, koska sitä jokainen päihdeongelmainen alussa mielestäni tarvitsee. Kuka “jaksaa” lähteä raitistumaan, jos saa osakseen tuomitsemista, paheksumista ja suuria vaateita “äidin paikan lunastamiseen”. Pullantuoksuinen äiti-myytti elää ja kuormittaa sekä aiheuttaa naisille häpeää ja itsesyytöksiä. Siksi mielestäni äitejä tulisi kaikkiaan tukea siihen, että ei tarvitse toteuttaa yhdenlaista vanhemmuutta oppikirja-tyyliin. Saa olla omanlaisensakin ja riittävä vanhempi, ei täydellinen kaikenosaaja ja -jaksaja. Tunneilmasto on tärkein ja sellainen voi todellakin olla, vaikkei olisikaan koko elämä ja koti tiptop-kunnossa, lapsilla hienoja vaatteita ja harrastuksia, joka vuotisia etelänmatkoja ja usein tulisi syötyä Saarioisten maksalaatikkoa. Riittävä on tarpeeksi. Äidit, hoivatkaa itseänne! <3

Ps. Valtiomies, onko sinulla itselläsi lapsia? Mistä roolista käsin sinä lähestyt aihetta?

3

Tärkeä aihe.

Liian monelle siirtyminen vanhemmuuteen omasta vapaasta nuoruudesta, joskus jopa lapsuudesta (tai huollettavana olosta, joko vanhempien tai yhteiskunnan) tapahtuu kovin valmistautumatta.

Koulutusjärjestelmä tuottaa työntekijöitä (tarpeettomia) yrittäjiä( jotka sitten selviytyvät omin kyynärpäin) johtajia (joita aina tarvitaan) virkamiehiä(jotka osaavat luoda yhä uusille virkamiehille virkoja) ja sitten tietysti ne jotka tippuvat kuten ennenkin alle parilymppisinä luusereiksi , suoraan harmaaseen varatyövoiman rivistöön.

Elämää ja ihmiskunnan hyvinvointia vartenkin voisi kouluttaa. Vaikkapa ikävuodet 15-16 voisi käyttää siihen, jokainen joutuisi edes ajattelemaan niitä omia mahdollisia tulevia vastuitaan seuraavan sukupolven suhteen.

Mutta, se maksaisi, eikä millään laskuopilla pystytä todistamaan että se tuottaisi tulevaisuudessa yhdenkään yhtiön kassaan riittävästi jaettavia osinkovaroja. Niinpä se tuskin tulee onnistumaan.

Nyt sitten, tässäkin asiassa, annetaan mennä ja rikki ja korjataan sitten, jos pystytään.

Liian paljon on tilanteita, joissa vanhemmat eivät pysty huolehtimaan edes itsestään, elämä pyörii joko arkisten selviytymisongelmien, omien sotkettujen tai sotkeentuneiden elämäntapajuttujen (päihteet hyvin usein mukana) ja se vanhemmuus vaan jotenkin luiskahtaa siihen kuvioon mukaan -eikä osata, jakseta, pystytä, päihteisiin paettaessa tai villivapaasta rillutteluoikeudesta kynsin hampain kiinni pidettäessä ei välitetäkään lapsen/lasten huoltamisesta.

Hiukan pitemmälle kuin päivä kerrallaan haluisin tätäkin asiaa ajateltavan.
Ennaltaehkäisy, valmiuksien ja tuen antaminen (ja kyllä, yhteiskunnan määräämien rajoitustenkin käyttäminen, (päihdebisneksen ja kulttuurinkin suhteen) ennenkuin on liian myöhäistä, sille suunnalle kallistuisin.

4

Tärkeä aihe ja minulla on siitä hyvin tuore ja kipeä omakohtainen kokemus.

Jäin joulukuussa kiinni ratista 12-vuotis lapsi kyydissä. Onneksi siinä ei ollut konkreettisesta vaaraa kenellekään muuten olis morkkis varmaan ihan sietämätön.
Luulin että olisin jo selvä ja varmasti alle rangaistusrajan mutta toisin kävi.
Ilmeisesti oma sisko teki nimettömän lastensuojeluilmoituksen (tämä ottaa pattiin olis ees ollu pokkaa tehä omalla nimellään)
No poliisin velvollisuus on myös se tehdä mutta ne oli vasta jättäny soittopyynnön.
Mulla oli kans jos jonkinlaisia kuvitelmia sosiaalitantoista. Vaan kyllä käsitys muuttui! Siellä oli vastassa todella ystävällinen ihminen joka ei tuominnut ei moralisoinu vaan kyseli miten MINÄ jaksan. Suositteli menemään päihdepuolelle juttelemaan se tuntui kyllä vapaaehtoiselta pakolta. Kai olisin sitte käyny useammin hänen luonaan jos en olis suostunu.

Olen nyt käyny päihdehoitajan luona pari kertaa ja siitä on ollu kyllä minulle pelkkää hyötyä. Myös hän on erittäin empaattinen ja on nimenomaan tukena asioita selviämiseen. Ei tuomitse mun tekoja vaan yrittää selvittää syitä niihin. Kyllä nuo sekavat ajatukset tuolla päässä kaipaa ammattiauttajan apua järjestyäkseen. Voin olla juomatta luultavasti pitkäänki onhan mulla jo kekemusta mutta en varmasti pysy raittiina loppuelämää jos ei niitä perusongelma käsitellä. Pitäis oppi hyväksymään itsensä ja olemaan itselle armollinen,

Meni nyt vähä omaksi tilitykseksi mutta pointtini oli:

Älä pelkää hakea apua päihdeongelmaasi lastensuojeluilmoituksen pelosta. Ei lapsia niin vaan oteta huostaan vaan sieltä saa sen sijaan tukea arjessa jaksamiseen! Annetaan lapsillemme turvallinen päihteetön koti tästä eteenpäin!

5

Valtio-mies kirjoitti

Kauan tuntemani raitistunut alkoholistiäiti teki oman murrosikäisen lapsensa päihteidenkäytöstä lastensuojeluilmoituksen. Lapsi otettiin huostaan pariksi vuodeksi ja lopetti päihteiden käytön.

mies metsänreunasta kirjoitti

Seurakuntien rippikoululeireillä näitä asioita jossain määrin käsitellään, mutta eipä viikon yhdessäolossa kovin laajasti tällaisiin kysymyksiin syvennytä.
Peruskoulun ja lukion uskonto- tai elämänkatsomustuntien oppimääriin sisältyy näitä asioita jonkin verran, mutta ammattioppilaitoksissa ei.
Poliittisilla ja muilla aatteellisilla järjestöillä tällaista toimintaa lienee, mutta niihin osallistuvia nuoria on kai minimaalisen vähän.

Lintuanna kirjoitti

Kuntien talous on tiukoilla ja silloin helposti pihistetään jopa lakisääteisitä velvoitteista. Eikä alkoholismia tai muita päihderiippuvuuksia aina käsitellä sairauksina vaan jotenkin moraalikysymyksinä. Siksi vapaaehtoistoiminnoilla on suuri merkitys.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

6

Oma biologinen äitini on alkoholisti ja teki aikoinaan sen ratkaisun, että häipyi kuviosta, kun oltiin ihan pieniä. Tuo on varmasti ratkaisu, joka todella vaatii kylmähermoisuutta, koska niin pahasti se sotkee “pyhä äiti”-ajattelua. Itse ajattelen, että äiti teki vastuullisimman teon mihin hän pystyi. Sain huomattavasti paremman ja vakaamman lapsuuden kuin mitä hän olisi ikinä pystynyt meille tarjoamaan. Jos pystyisin juttelemaan äidin kanssa, niin kiittäisin häntä. Aina biologiset vanhemmat eivät ole lapsen kannalta ne parhaat kasvattajat.

7

Minä sanoin miehelle joulukuussa että olisko parempi jos lähtisin. Hän sanoi että rakastaa mua kaikesta huolimatta ja lapsille on parempi että äiti on kotona neki rakastaa mua niin paljon. Mietin tuota jatkuvasti kumpi parempi. Mutta tuo nuorin kaivautuu mun kainaloon joka ilta ja kertoo rakastavansa. Ehkä meidän kuitenkin kannattaa yrittää tästä selvin päin eteen päin

8

Huomataan täällä uudetkin. Ei vaan tule niin paljon kommentteja.

Tämä kuulostaa nyt karulle, mutta myös yhteishuoltajuudessa nuorimmainen käpertyy kainalaoon ja sanoo rakastavansa. Pitää aina puntaroida asioita.

9

Juu mietin sitäki että on vaan äitin puolella mutta myös tuo 14 v poika sano ettei oo kokenut pahana? Hän tuo kaverit kotiin myös yökylään ei siis varmaan häpeä? Tosi hämmentävää kukapa tietää totuuden
Ja todellakin puntaroin asioita! Ihan positiivisessa mielessä :slight_smile:

10

Hyviä kommentteja ja keskustelua, kuten toivoin.

Vastaus Lintuannan kysymykseen minulle:

Minulla ei ole lapsia, enkä ole lastenkasvatuksen asiantuntija muutenkaan. Olen kylläkin itse ollut joskus lapsi, ja nimenomaan alkoholistiperheen lapsi. Varsinaisia lastensuojelutoimia en kokenut, mutta sosiaalityö oli perheemme kuvioissa mukana, ja minulle tuli tutuksi myös ns. ammattikasvattajat, kuten kasvatusneuvolan täti ja koulukuraattori.
Teini-iässä menin joskus oma-aloitteisesti yöpymään turvakotiin, kun en kotiin viitsinyt eräistä syistä mennä.

Nyt aikuisena tunnen lastensuojelua ja perhetyötä hieman muista syistä, ja aihe on usein lähellä. En kuitenkaan ole lastensuojelussa töissä, sellaista ei tarvitse epäillä. :slight_smile:

11

Meillä sosiaali puoli päätti ettei ole tarvetta edes kuulla tuota nuorinta. Hänellä on isommat sisaret ja isä tukena. Ja mun päihdeongelmista huolimatta heidänkin mielestään turvallinen kasvuympäristö.
Mietin just sitä että lapset nuo pienimmätkin alkaa olla teini-iässä on siis viimeinen tilaisuus olla heille hyvä vanhempi! Kiitos tästä ketjusta. Auttaa todellakin mun pyrkimyksissä. :slight_smile:

12

Omaelämäkerrallisen tarinoinnin rehoittavalta saralta voin minäkin muutaman lauseen laittaa.

Itse järjestin omille vanhemmilleni murehtimisen aihetta luovuttamalla totaalisesti viiden-kuudentoista iässä eli senaikaistenkin mittojen mukaan alaikäisenä, koko koulunkäyntini ja sen mukana sosiaalisten tikapuiden kiipeämisen. Keräsin vaihtovaatteet muovikassiin ja häivyin. Ja aloitin vapaudenmakuisen mutta perhanan rahattoman elämäni sekatyömiehenä ja juoppona.

Ehkäpä, jos pykäliä olisi tarkkaan katsottu, olisi vanhemmillakin ollut silloin lakisääteinen velvollisuus juosta perässä ja kaivella minua esiin lähikaupoungin renttuluolista joissa yöni sitten sekalaisten työpäivien jälkeen vietin.

Mutta, kyllä siinä heille olisi hommaa ollut. Ja turhaa sellaista, en minä olisi vahdittunakaan kotona pysynyt. Ei se vanhempien vika ollut, että minun elämäni lähti sille radalle. Ei minun ollut kotona paha olla. Eivät muuten edes juoneet, vanhempani, eivätkä olleet mihinkään suuntaan edes mitenkään kiihkomielisiä, eli ei minua painanut edes uskonnollinen tai poliittinen tai muukaan torvensoitto, rauhallisia ja harmaita, hiljaa työnsä tekeviä ihmisiä ne olivat.

Ja vauhdin huumassa kävi niinkin että vanhempi, isä, tuli minustakin.

Ja rimaa hipoen siitä selvisin. Juuri ja juuri ns. kunnialla. Senkin asian katseleminen on muuten nyt, vuosikymmenien päästä, paljon selkeämpää kuin silloin kun se akuuttina oli jokapäistä elämää.

Ja nyt, kun se lapsikin on keski-ikäinen, omat rilluttelunsa rillutellut ja alkoholisoitumisen läpikäynyt, siitä selvinnyt, monessa mutkassa samoja virheitä tehnyt ja taas korjannut, on siitä vanhemmuudestakin ihan ilman dramatisointia ja väritystä joskus juteltukin. Ei ole jäänyt sellaista mielikuvaa että olisin missään suhteessa maailman paras isä olllut, mutta pohjimmaisena määritelmänä kumminkin että ihmisenä ihan kelvollinen… kun en muutenkaan mikään perfektionisti ole, niin annanpa itselleni anteeksi sen etten enempää ole.

Ei siis sattunut ihan semmoista, että lastenhuoltoa olisi tarvittu puuttumaan minun tekemisiini.

Mutta, kun se elämä kovin resuista ja välillä tuulistakin oli, niin kovin läheltä usein hipaistiin toisia perheitä, vanhempia, yksin–ja toisinhuoltajia joiden kanssa sitten joskus jaettiin vuokramurjun lämpöä ja yhteenlasketuilla viimeisillä kolikoilla hankittua helvetun pitkään veteen keitettyä soppaakin -niin että kyllä nähty on, sitäkin elämää jossa sosiaalitädit olivat joskus ihan oikeita pelastajia.

Mutta, ehkei täällä sentään tarvitse todistella olleensa joka asiassa itse osallisena, voidakseen asioita järjellä ja oikeudentajulla pohtia. Mieluummin minäkin, tätäkin asiaa, sentään mietin hiukan laajempana ja monimuotoisempoana kuin minun omien juttujeni rajoissa.

Aihe on tärkeä, ja sen olen huomannut että mitä pahemmin taloudellinen ja sosiaalinen syrjäytyminen koettelee, sen lähempänä on myös lasten olojen heikkeneminen. Tässä tilanteessa, jossa työttömyyskin alkaa olemaan ylisukupolvista on myös niin että valitettavasti lastenhuoltoon ja perheiden auttamiseen tarvittaisiin enemmän voimavaroja. Ja mieluummin siten, että autettaisiin silloin kun vielä voidaan ehkäistä ongelmia, eikä vasta sitten kun on ns. huonot housuissa.

13

Kiitos, Valtio-mies, vastauksesta. Lapsuuden traumoja sinullakin siis taustalla :frowning: .

Omasta tilanteestani; mä joskus ajattelin, että olispa vaan saatukin apua, etenkin, kun sisaren kanssa oltiin teinejä. Ei ehkä niinkään lastensuojelun, mutta esim.nuorisopsykiatrian. Tosin eihän sitä tiedä oltaisko sisaren kanssa edes suostuttu siellä käymään, siinä vaiheessa ehkä lastensuojelun “pakotteesta” olisi ollut varmaan tukeakin. Käytiin perheneuvolassa kyllä ja jos se olisi jatkunut, voi olla, että sekin olisi riittänyt. Se kuitenkin loppui ja jäimme elelemään keskenämme, sisaren ja kavereidemme kanssa aloitettiin nuorena alkoholin ja pilvenkin kokeilut. Alkoholia vanhempani ovat siis aina viikonloppuisin ja juhla-aikoina käyttäneet, sillä lailla tosin, että aina on menty viimeistään 22.00 maissa nukkumaan, koskaan eivät riidelleet, hoiperelleet tms., tissuttelivat vakkaripaikalla olohuoneessa, kuuntelivat musiikkia, muistelivat menneitä. Muistan selvästi miten tämäkin minua ahdisti. Se ilmapiiri ja ne ainaiset samat puheenaiheet ja musiikit. Kyllä se vaan lapseen vaikuttaa, vaikkei mitään ryyppäjäisiä pidettykään. Samaa virhettä itsekin tietyn verran toistin, vaikka nuorena idealistina näin itseni absolutisti-vanhempana. Elämä teki toisin. Tai siis minä :unamused: . Olen jo päättänyt, että mikäli käy niin huonosti (tottakai teen parhaani, ettei käy), että lapseni alkaisi käyttää alaikäisenä jotain, olen itse yhteydessä lastensuojeluun ja teen kaikkeni vaikuttaakseni lapsen tilanteeseen. Toisaalta ehkä sitäkin ennaltaehkäistäkseni, olen hakenut meille aikoinaan apua jo burnouttini aikoihin, itse asiassa jo vähän sitä ennen, perheneuvolasta. Uskon vankasti ennaltaehkäisyyn ja olen samaa mieltä mm. mies metsäreunasta kanssa, että siihen pitäisi enemmän panostaa.

Ennen muuten syytin äitiäni ja isääni avun epäämisestä, mutta olen sittemmin ymmärtänyt, ettei kyse ollut siitä. He ovat silloin vain yrittäneet selvitä arjesta parhaalla mahdollisella tavalla. Avun hakeminen ei myöskään kuulu kaikkien työkalukaappiin, esim.äitini on kasvanut ajatellen, että kaikesta pitää itse selvitä ja niinhän minäkin jossain vaiheessa luulin. Ennen (ehkä edelleen…) hänen mielestään kaikki terapiatkin oli turhanpäiväisiä :unamused: . Kimurantteja,monitahoisia juttuja nämä avun hakemiset, saamiset,vastaanottamiset.

Pitipä.taas; ymmärrän, että tilanteessasi tulee pohdittua kaikenlaista. Musta jotenkin silti tuntuu, ettei kannata käyttää enää nyt energiaa sen ajattelemiseen, olisko parempi ilman sua. En usko siihen. Olet nyt avun piirissä ja ottanut askeleen uudelle polulle, siihen keskitä ajatukset ja energiat, sillä kuten sanoit, sulla on mahdollista olla sen kaiken hyvän, mitä sussa jo on, lisäksi vielä myös raitis äiti. Juomisongelma ei määritä meitä kokonaan, sussa on paljon muutakin; kaikenlaista hyvää, omat vahvuudetkin meillä kullakin. Vaalitaan niitä ja muista säkin kehua ja kannustaa itseäsi pienistäkin onnistumisista; antaa kummasti voimavaroja raitistumiseen. :slight_smile:

14

Kiitos Lintuanna :slight_smile: Tuon kaiken tiiän, mutta saappa se sisäistettyä kuitenkaan tajuntaan… Tänään taas parempi päivä. Matkalaukku kaivettu esiin pitäs pakata ens viikon kuntousreissua varten. Yhtään ei huvittais lähteä. En pelkää siellä juovani ohjelma on niin tiivis ettei siihen edes kykenis, mutta mieluummin olisin kotona. Minusta on kovaa vauhtia kehittymässä mökkihöperö, joka ei muuta haluakkaan ku käpertyä viltin sisään kirjan kans.
Huomiselle on suunnitteilla koko perheen voimin kivaa tekemistä ja lapset etusijalla. Ja ihan toiseen kaupunkiin matkataan :slight_smile: Kyllä tämä tästä päivä kerrallaan.