Aloitan nyt uuden ketjun, meille kun tuli uusi aihe.
Pienimmäiseni on nyt viisivuotias. Avioero hänen isästään tuli voimaan jokunen viikko sitten, mies muutti meiltä ennen viime vuoden vaihdetta. Tuolloin koetin selittää lapselle, että näin nyt tapahtuu, ja lapsentajuisesti myös, miksi. Valitettavasti isä on juomisensa kanssa siinä tilassa, ettei kykene pitämään lapseen yhteyttä, ja tällä hetkellä on puoli vuotta siitä, kun he ovat viimeksi tavanneet. Miehellä ei ole omaa asuntoakaan, punkkaa milloin kenenkin nurkissa.
Nyt viimeisen kuukauden aikana lapsi on alkanut purkaa pahaa mieltään. Kertoo päivittäin useaan otteeseen ikävöivänsä iskää, milloin mistäkin syystä. Illat menee monesti itkuksi, kun väsymys on nukkumaanmenoaikaan vielä lisäämässä kurjaa mieltä. Lohdutan kaikin keinoin, mitä keksin. Mahtaisiko kellään olla kokemusta tästä? Miten olette lasta lohduttaneet, miten tilanteen hoitaneet?
En osaa kertoa omakohtaisia kokemuksia koska minulla ei ole lapsia enkä ole alkoholisti(e)n lapsi mutta mielestäni on hyvä että lapsi purkaa oloaan eikä patoa niitä sisäänsä. Nyt pystyt konkreettisesti vaikuttamaan siihen miten hän tulee myöhemmin suhtautumaan alkoholiin ja alkoholismiin. Tiedän monia lapsia jotka sairastuvat ns. ylikilttiyteen jolloin he patoavat kaiken sisäänsä ja oireilevat myöhemmin mm. sosiaalisissa tilanteissa ja teininä radikaalisti, ja pahimmassa tapauksessa joko alkavat itse juoda liikaa tai päätyvät parisuhteeseen alkoholiongelmaisen kanssa. Olisiko lapsen neuvolasta tai al anon-ryhmistä (sinulle) apuja?
Toivon paljon tsemppiä teille ja toivottavasti muut osaavat kertoa hyviä neuvoja täällä! <3
Käytkö al-anonissa? Voisi olal hyvä hakea kokonaisvaltaisesti sitäkautta apua, monesti kun vaimo alkaa hoitaa itseään, niin suhtautuminen mieheen muuttuu ja voi vaikuttaa sitäkautta mieheenkin…
Jos ei kaikki toivo olisi menyttä miehen suhteen? Mut itsestään kannattaa aloittaa, kun itse selvittää pohjimmiltaan mitä se alkoholismi ja yksinjäänti alkoholin takia tarkoittaa, niin saattaa olla että se mitä lapselle voi sanoa lohduksi, tupsahtaa sitten suusta ihan enempiä ajattelematta. Hoitakaa koko perhettä ja jos alkoholisti on jo tiessään ja avun ulottumattomissa, niin vieläkään ei ole myöhäistä hakea apua itselleen .
Meillä on vähän sama tilanne: isä muutti keväällä pois, mutta hänellä ei oikein ole omaa asuntoa. Poika on kuuden ja olen huolissani hänen isäsuhteesta. Mutta isä poikkeaa meillä melkein viikkottain, joten pojalle ei tule kauhea ikävä. Välillä poika kyllä sanoo, että olisi kiva, jos isä välillä hakisi päikystä tai hän haluaisi viettää aikaa isän kanssa. Onneksi ne ovat vain toivomuksia, koska oman lapsen ikävää on raskasta katsoa vierestä.
Isän ikävä on minulle kaksijakoinen asia. Onhan minullakin ikävä sitä miestä, jonka menetin pullolle. Pitkitin eroa lastenkin takia, etteivät he vain menettäisi isäänsä. Toisaalta minun on välillä vaikea nähdä mitään hyvää tässä miehessä, millainen lapseni isästä on tullut ja onhan minullakin omat petetyksi tulemisen tunteeni ym. Siksi on välillä – sanoisin outoa katsoa, kun lapsi ikävöi isäänsä. Ajattelen myös, että olisiko lapsille parempi, etteivät tuntisikaan koko miestä, että he säästyisivät niiltä pettymyksiltä.
Olen nyt tullut siihen tulokseen, että isäsuhde on kuitenkin tärkeä varsinkin, kun poika on jo sen suhteen luonut. Muutenkin olen päättänyt ajatella, että avioliittoni oli hyvä juttu niin kauan kuin sitä kesti. Sitten mieheni sairastui tautiin nimeltä alkoholismi. Kun en ole negatiivisten tunteitteni sokaisema, muistan kyllä oikein hyvin miehen hyvät puolet. Osa hyvistä puolista on edelleenkin olemassa, kun mies ei ole humalassa. Näistä asioista kerron myös lapsille: tossa jutussa teidän isä on tosi hyvä. Tai, Isä on tehnyt paljon noita juttuja. Kerron, että heidän isä oli miehistä parhain, mutta sitten hän sairastui alkoholismiin ja se on sairaus niin kuin moni muukin elintasosairaus. Kaikkien mielestä ei ole hyvä, että puhun isän juomisesta lapsille, mutta minusta juuri puhuminen torjuu sitä ”virtahepoaolohuoneessa”.
Mutta miten lohduttaa isäänsä ikävöivää lasta. Kai saman lailla kuin lapsen muissakin suruissa. Hyväksyä lapsen tunne, antaa tila surra ja puhua siitä, jos lapsi haluaa.
Olen ymmärtänyt, että lapset ovat kuitenkin sopeutuvaisempia kuin aikuiset. Esim. isän kuolemasta lapset ovat selvinneet hyvin, kun on ollut hyvä äiti. Voisiko kyseessä olla jokin muu lapsen suru, mutta se on helpoin nimetä isän ikäväksi, koska siihen äiti reagoi helposti? Tai onko lapsi sinusta huolissasi, mutta ei osaa sitä muuten kertoa? Ja taas toisaalta olen myös kuulut, että joskus lapset alkavat oireilla erosta vasta, kun ovat varmistaneet vanhempiensa selvinneet omasta erokriisistä. Lapset tajuavat, että vanhemmalle on turha kaataa murheitaan, jos äiti ei jaksa omiakaan murheitaan kantaa.
Mitähän Lasisen lapsuuden puolella tästä sanottais?
Kiitos kun olette jaksaneet vastailla. Sibriina, tuossa olet todellakin oikeassa: joskus lapsi oirehtii vasta sitten kun on todennut aikuisen selvinneen ja tilanteen turvalliseksi. Esikoiseni, nyt 15v neito, on nyt saanut monenlaisia pelko- ym. oireita, ja näkisin selkeästi, että juuri siksi juuri nyt: minä alan jo olla kuivalla maalla selkeästi, se näkyy ulospäinkin. Nyt on tilaa hänenkin ongelmilleen.
Pienimmäisen kohdalla voin ajatella osittain samoin. Avioliiton loppuvaiheissa ja pitkän aikaa eron jälkeen olin koko lailla romuna. Pohjalla. Jospa nyt on pikkuisellakin tilaa tuoda oma paha mielensä julki. Tai sitten yksinkertaisesti hän on nyt, kun aikaa on hieman kulunut, ymmärtänyt, että iskä ei todellakaan enää tule takaisin.
