Kohta 12 vuotta yhdessä…Talo lapset koira…Hyvä elämä…Käytiin juuri mukavalla hiihtolomareissulla…Mies kysyi tulomatkalla oliko mukavaa…Sanoin,että kyllä.Ahdisti tulla kotiin…Kotiin päästyä mies sanoikin että ottais muutaman oluen…12 oli muutama.Minä räjähdin…En siedä kotona tissuttelua.Sanoin taas todella pahasti.Tunnen jääväni toiseksi.Kaljapullo on rakkain.Sen kanssa voi valvoa myöhään…Selvinä iltoina ei jutella.Menin nukkumaan koska aamulla oli aikainen herätys…Yöllä heräsin kun mies hävinnyt,eikä vastaa puhelimeen…Aamulla viimein soittaa että tulee kotiin…On nukahtanut kaverin luokse baari-illan jälkeen.Minä olen yön valvonut ja itkenyt…
Tätä on tapahtunut ajoittain 12 vuoden aikana…Harvoin lähtee nykyään…Ollaan käyty erikseen a-klinikalla.On kokeillut antabusta…Yrittänyt siis…Sielläkin sanottiin,ettei ole alkoholisti,kun ei juo hirveästi…Minusta hän on alkoholisti.Ongelma on luottamus…Olen tajunnut sen ja haluaisin aloittaa uuden elämän,kun kaikesta yrityksestä huolimatta…Pitäisi vaan saada aikaiseksi…Mies ei halua erota…Tiedän miten vaikeaksi heittäytyy,koska olin jo tosissani lähdössä,mutta tulin katumapäälle…Toivon että saisin itseni tekemään käytännön järjestelyt.Sisimmässäni olen jo luovuttanut,etten voi voittaa tätä sairautta…Yksi veruke lähtöön on lapset,mutta huomaan lapsienikin jo tarkkailevan isän juomista.Eilenkii 3.v poika sanoi,kun tulivat saunasta iskän kanssa…Ei iskällä ollut kaljaa…Minähän sen olen niihin tartuttanut…vahdin ja kyttään,mitä inhoan…Olen siis luulosairas…Voisko joku sanoa miten pitkään pitää vielä jaksaa,ennen kuin on tarpeeksi syytä lähteä…Onhan hän myös hyvä isä,ahkera työssäkäyvä mies…Juo vain silloin tällöin.
Lilleri, tarinasi kuulostaa tutulta. Olen itse aikanaan elänyt pitkään tuollaisessa suhteessa. Ei tiedä ollako vai lähteä. Toivo alkaa olla menetetty, mutta aina välillä se kuitenkin pilkahtelee…
En pysty kertomaan, mitä sinun pitäisi avioliitollesi tehdä, se sinun on selvitettävä itse.
Mutta voin antaa sinulle neuvon, miten itse selviydyt, ja jaksat eteenpäin. Ala huolehtimaan itsestäsi. Aseta itsesi ykköseksi, pidä itsestäsi huolta. Mieti missä omat rajasi kulkevat. Hae apua. Minut pelasti aikanaan al-Anon. Harkitse sitäkin. Et pysty vaikuttamaan millään tavalla miehesi juomiseen, mutta pystyt vaikuttamaan omaan itseesi, siihen että saat elämänilosi takaisin, ja asiasi järjestykseen. Riippumatta siitä juoko miehesi vai ei.
Sisälläsi on voimia, joiden avulla kyllä selviydyt. Olethan jo ottanut ensimmäisen askeleen - tiedostanut tilanteen, ja kirjoittanut tänne. Jatka ihmeessä kirjoittelua, palaset alkavat vähitellen asettua kohdilleen, ja saatat saada kirjoittaessa oivalluksia joiden avulla pääset taas eteenpäin.
Voimia, kyllä kaikki vielä järjestyy!
Hei Lilleri,
Sitruunapippurin neuvo on hyvä; Ala huolehtimaan itsestäsi. Aseta itsesi etusijalle!
Elä elämääsi itsesi ja lastesi ehdoilla, älä miehesi. Mies saattaa jo tässä vaiheessa tajuta, että jotain on tapahtunut; jos sinä et enää kyttää hänen tekemisiään. Ehkä voisit “vahingossa” jättää jonkun esitteen pöydälle vapaina olevista asunnoista, ja mies säihkähtäisi että olet muuttamassa. Ehkä hieman ilkeää, mutta joskus itsekkyys auttaa.
Jos miehesi juo vain satunnaisesti voit tietysti myös hyväksyä sen, ja nauttia niistä ajoista kun hän on selvinpäin. Mutta tiedän, se on vaikeaa. Ja tuo yöllä kotoa lähteminenkin kuullostaa tutulta, itselleni kävi niin että aloin tottumaan siihen kun se tuli miehelle tavaksi. Ja siihen pisteeseen en olisi saanut koskaan itseäni päästää, täytyy muistaa ettei kenenkään tarvitse sitä sietää.
Tsemppiä, kirjoittele ja pura tunteitasi. Jos ei miehesi tajua miten arvokas ihminen olet niin näytä se itse itsellesi.
Aloittajan kirjoitus on melkein kuin oma tarinani. 
Meillä miehellä ne määrät on luokkaa, hyvä jos 18 pulloa illaksi riittää ja voihan sitä jatkaa vielä seuraavankin vuorokauden siivitellen, että jaksaa iltaan. Ja tyyliin lähes joka toinen ilta täytyy rentoutua, kun ei niitä töitäkään ole. 
Tänään tuli lämpimässä kevätauringossa mieleen, että minunhan pitää elämäni järjestää niin, että olen itse onnellinen, niin lapsetkin voivat olla onnellisempia. Jaksan paremmin nauttia lapsista ja elämästä, kun en suo ajatuksiani juopottelulle. Kun vaan osaisi totetuttaakin sen. 
Ehkäpä tämä kevät ja vuosi auttaa ratkaisemaan asioita, niin että voisin olla taas sama iloinen, positiivinen ja mukava ihminen, joka ennen olin.
Itse haluaisin kanssa tuohon kysymykseen vastauksen. Jos tietäisi miten, osaisi, voisi ja uskaltaisi, mutta kun siinä on vaan niin monta jos ja kun mietittävää.
Olenkin etsinyt jo jonkin aikaa tukea tähän järjettömään elämään. Isäni on alkoholin väärinkäyttäjä ja tietysti valitsin itselleni samanlaisen. Yli kymmenen vuotta on kulunut eikä asiat oikeesti koskaan muutu. Mieheni ei käytä alkoholia päivittäin viikottain kylläkin2-3 kertaa saunaoluet viikonloppuna känni ja n.3kk välein kunnon mokaus eli sammuu keskellä päivää kun en ole kotona, juo 2 päivää putkeen eikä pääse jonnekin tärkeään tapaamiseen tai on vaan niin kännissä lasten nähden että hävettää ja suututtaa. Mies oli samanlainen jo ennen minua. Siis en voi olla syyllinen vaik sekin on käynyt mielessä. Jos lapsia ei olisi ei me enää oltaisi yhdessä. Jotenkin jokaisen mokailun jälkeen olen niin varma että nyt riitti, jotenkin vaan huomaan kuitenkin jääväni, niin kuin äitini joskus sanoi minulle kun kysyin mikset lähde: “ei se ole niin helppoa”. Toivon että oma lapseni ei jatka tätä sukuni naisten huonoa mies-makua. En ymmärrä itseäni! Olen muuten niin päättäväinen ja vahva ja menen vaikka läpi harmaan kiven… Nyt taas olen päättänyt että jos mies ei tee jotain konkreettista muuttuakseen niin kesällä on suuntani pois täältä, kesät ovat pahoja. Harmi ettei suostu hakee mistää apua, sinnittelee vaan yksin. Olisi kiva saada jotain viestiä saman kohtalon jakavilta…
Hei Lilleri,
Itselläni on niin sanotusti “tilanne päällä”.
20 v yhdessä, talo, lapset, koira. En osaa sanoa onko mieheni alkoholisti vai suurkuluttaja. En tiedä paljonko hän juo, koska hän juo salaa. Tämä salailu ja siihen liittyvä valehtelu on kuitenkin vienyt luottamuksen. On oppinut valehtelemaan muissakin asioissa kirkkain silmin. Sitähän minäkin tein, kyttäsin ja etsin jemmoja. Kuluttavaa, hukkaan heitettyä energiaa.
Nyt olen saanut tarpeekseni ja ilmoitin haluavani erota. Mies otti yllättävän rauhallisesti. Olemme pystyneet keskustelemaan asiallisesti käytännön asioiden järjestämisestä.
Tyttöni on 10 v. Hänelle eroilmoituksemme oli järkytys. Kaksi päivää kuuntelin hänen aneluaan. Hänen itkuaan, tuskaansa. Tuntui kuin olisin rikkonut hänet. Se oli raastavaa ja syytin itseäni hänen tuskastaan. Vaikeinta tässä erossa. Sen jälkeen hän rauhoittui, toistaiseksi. Niinä kahtena päivänä mietin, että mitä h…vettiä olen mennyt tekemään. Nyt kun akuutti tuska on ohi, olen edelleen sitä mieltä että olen tehnyt oikean ratkaisun.
En halua katsella tuota pöhnäistä miestä. Ja olen aivan varma että kun jään itsekseni, olen vapautuneempi ja onnellisempi ja siitä ei voi olla kuin hyötyä lapsilleni.
Yhteiset lapset ovat huonoin mahdollinen (teko)syy pysyä yhdessä juovan puolison kanssa ja siinä tulee antaneeksi lapsilleen huonoimman mahdollisen mallin ihmissuhteista. Lasten pitäisi nimenomaan olla painavin syy irrottautua suhteesta, joka vahingoittaa heitä emotonaalisesti koko loppuelämäkseen.
Lapset kiintyvät vanhempiinsa ja ovat tiettyyn ikään asti lojaaleja heitä kohtaan, olivat vanhemmat millaisia tahansa. Aikuiset ovat vastuussa lasten kasvuympäristöstä, lapsilla itsellään ei ole mitään edellytyksiä tehdä siihen liittyviä päätöksiä tai valintoja.
Hyvin samoja mietteitä. Meillä miehellä juominen on muuttanut hieman muotoaan tässä ajan mittaan, sillä alussa juomiset oli juuri tyyliin viikonloput juodaan ja välillä kapakkaan kavereita tapaamaan yms. Nyt mennään lähes kestotissuttelulla jos mitään tärkeämpää ei ole, kuten töitä. Väkevistä on onneksi ymmärtänyt pysyä erossa, koska on huomannut, ettei järki pysy sitten päässä enää ollenkaan. Säikähtänyt omaa käytöstään itsekin joitain kertoja.
Meilläkään mies ei suostu hakemaan apua mistään, ei usko, että muista voisi olla apua, alkavat vaan määräillä elämästä. 
Uskoo vahvasti, että pystyy vähentämään itsekin, ja ettei edes halua lopettaa kokonaan, koska pää ei kestä sitä. Se “nollaaminen” on niin tärkeää. 
Minullakin on suunta pois kesällä, jos ei muutosta tule. Miehen mielestä se on vaan sitä, etten enää rakasta, josko lienen koskaan rakastanutkaan. Väittää ymmärtävänsä, että juo liikaa, mutta ei tee pienintäkään aloitetta sen muuttamiseen hyvistä puheista huolimatta.
Jokusen kerran humalapäissään sanonut, että jos ei vaimon velvollisuudet ei kiinnosta, niin saan mennä, mutta lapsia he herkästi mukaan anna. Ja toisen kerran sanoo, että saatte kaikki mennä. Miehellä kun ei hermo kestä päivääkään lasten hoitamista, kun ei edes heidän peruselämääkään välillä. Ja se on yksi syy, miksi on pakko harkita muuttamista lasten kanssa “omaan kotiin”.
Voimia kaikille, kevättä kohti mennään taas. 
Kiitos vastauksista…
Jännä homma miten asiat voi alkaa ratkeemaan…Nyt ehkä yksi iso asia mikä on estänyt mua eromasta on ratkennut…Löydettiin ehkä talolle ostaja.Mies se kuvittelee että yhdessä muutetaan ja jos muutetaan niin vuokralle…Ihan helpolla en ala uutta taloa ostamaan…Ei hyväksy puhetta siitä että minä muutan YKSIN…Saa nähdä mitä tästä seuraa…Omaiset sanoneet että nyt oikeesti lähet,kun tilaisuus tulee…
Kovasti on taas anteeksi pyytänyt ja sanoo ett nyt elämä helpottaa…On taas syönyt antabuksiakin…Minäpä kun olen niin vainoharhainen ja laskin pillerit,niin eipäs olekaan syönyt… 
Miksi pitää valehdella tuostakin…Olen kyllä niin samaa mieltä miten alkoholisti osaa manipuloida ja puhua miten kaikki järjestyy…Sekii jo tuntuis tyhmälle jatkaa,kun en luota enkä tule ikinä luottamaan…Aina sais olla vahtimassa,eikä se kuulu minusta normaaliin parisuhteeseen…
Minä en usko enää yhteenkään “hyvään uutiseen” puolisoni taholta. Saa raitistua ihan yksinään, jos tosissaan on. Niin monta kertaa olen niitä raitistumisia jo nähnyt, että mitta on täyttynyt.
Jos raitistuukin, niin loppuelämmä menee jännätessä, milloin se posahtaa…
Puolisoni on ollut aina välillä “raittiina”. Mutta - psk:n marjat sanon minä - kuivassa humalassa se on ollut ja aivan totaalisen ehdottomalla kieltämisellä asian suhteen. Olen saanut kuulla niin kuivistelun, kun juomisenkin aikana ihan riittävästi pskaa siitä, että minä ole hänen juomisen syy ja minä olen syyllinen kaikkiin ongelmiin…
helppoa olla, kun päätöksen on tehnyt ja tämä loppu on vain tavaroiden jakamista, kun vaan selviää asioita hoitamaan…
Eipä ole täälläkään enää uskoa ‘‘paranemiseen’’ vaikka olenhan sen tiennyt koko ajan.
Vuosi sitten halusi mennä ‘‘hoitoon’’ mutta kas kummaa kun olikin mahdoton tilanne sinne mennä
Nyt on juomisen syy se että on juoppojen sukua, sehän se tietysti se paras syy on.
Itse yritän myös laittaa elämän kuntoon, ennen lopullista ‘‘pesäeroa’’. Tällä hetkellä asun muualla ja vain kerran päivässä käyn eläimet kotona ruokkimassa, ei niitä voi juopon vastuulle jättää. Tänäänkin valehteli ruokkineensa elukat, mutta en nyt niin sokea ole että en asiaa tarkistaisi. Onneksi tarkistin, nälässä saisivat muuten olla.
Itkettää 
oli sitten treffipalstallekkin jättänyt ittestään ilmoituksen. Miksi vakuuttelee rakkauttaan ja ikäväänsä vaikka jo uutta etsii, miksi enää vaivautuu minulle edes valehtelemaan. Sittenkö kertoo vasta totuuden kun uusi on löytynyt, vaan kylläpä ne teot kertoo sen totuuden paremmin, kuin alkoholistin sanat.
Minä sain voiman lähteä avioliitosta alkoholistin kanssa siitä ajatuksesta, että ole itse vastuusta itsestäni, teen itse omat valintani ja ettei alkoholisti ole mikään luonnonvoima, jolle ei mitään mahda,jota ihmettelee sitten myrskyn laannuttua, että mitä tuhoa se nyt sitten teki.Jokaisella on oma tapansa selvitä erosta tai yhteiselämästä, mutta mulla auttoi tosiaankin se oman vastuun näkeminen.Muutosprosessi kesti toista vuotta ja alkusysäyksen antoi tilanne jossa rakas ystäväni kävi kuoleman porteilla ja aloin miettimään tätäkö aijon loppuelämäni jatkaa, enkö halua olla onnellinen (kuin hetkellisesti) ja annanko todellakin jonkun toisen ihmisen manipuloida tunteitani hänen juomis/raittiusputkien mukaan ? Olin jatkuvasti väsynyt, alavireinen, en jaksanut harrastaa tai olla yhteydessä ystäviini kuin satunnaisesti.Voimat meni arjen pyörittämiseen ja sen pohtimiseen mitä juoppohullu tekee tai on tekemättä.Joka asiaan piti olla kaksi suunnitelmaa, suunnitelma A ,että juoppis tekee miten on sovittu ja suunnitelma B kun se sitten ratkesi juomaan.Elämä oli hirvittävän raskasta ja epävarmaa.Unettomia öitä, turhautunutta vitutusta, raivoamista ja krapulaisen haisevan ukon sietämistä, joka uikutti ja valitti , pyyteli anteeksi ja lupaili.Monta vuotta sitä vilpittömästi uskoi ja soitteli perään ja yritti vaikuttaa…mitä turhaa puuha mutta siinä hetkessä sitä uskoi voivansa toisen muutta joko rakkaudella tai uhkailemalle vievänsä sen rakkauden pois.
ja se yksinäisyyden pelko! Minähän olin jatkuvasti yksin vaikka olimme yhdessä ! Vasta nyt, kun elämä on tasaista, olen tajunnut missä henkisen stressin tilassa silloin olin, viulunkielenä ja rakkauden kerjäläisenä.Voimia teille kaikkille , etsikää oma tapanne selvitä ja kaunista kevättä!