Sunnuntaihuomenet kaikille nykyisille ja uusille vilpolalaisille,
huumeriippuvuuteen sairastuneiden lasten ja puolisoiden läheisten vertaistukiryhmissä, oli kyse sitten saman pöydän ääressä tai verkossa kokoontuvista ryhmistä, nousee aina esille läheisten tunne syyllisyydestään. Sitä koetaan ja tunnetaan jatkuvasti, alkaen ensimmäisestä kokeiluun havahtumisesta päätyen joskus siihen kaikkein ikävimpään ja surullisimpaan tapahtumaan eli käyttäjän menehtymiseen.
Koko tämä syyllisyyden kirjo on myös esillä täällä Vilpolassa. Ja miksi ei olisi, Vilpola ja vilpolalaisten kirjoitukset ovat kaikki yksilö- ja perhetason esimerkkejä siitä, mihin kaikkeen perheenjäsenen huumeidenkäyttö voi johtaa ja miten se vaikuttaa yhteiskunnan perusyksikön eli perheen ja sen jäsenten elämään.
Olen vahvasti sitä mieltä, että vain myötätuntoisessa ilmapiirissä voi tapahtua kasvua ja paranemista. Se on yksi vertaisryhmän peruslähtökohta. Vilpola on mitä parhain esimerkki myötätunnosta. Täällä toinen ihminen hyväksytään ja häntä kunnioitetaan sellaisena kuin hän sillä hetkellä on. Se on asia, jota ei voi oppikirjoista lukea ja oppia. Se täytyy itse elää. Valitettavasti.
No niin, sitten otsikon asiaan. Ajattelin, että nyt on sopiva aika nostaa läheisten tunteet syyllisyydestä pöydälle ja keskusteluun. Syyllisyydentunto on minusta yksi niistä koukuista, jotka ovat syvällä kiinni läheisen mielessä ja estävät esimerkiksi oman käytöksen ja toiminnan muuttamisen ja hidastavat läheisen oman toipumisen alkamista. Sysäyksen kirjoitukselleni antoi tämän aamun Hesari, jonka mielipidesivulla nimimerkki “Ammatillisen perhekodin äiti”, kirjoittaa seuraavasti: Vanhemmilla on vastuu paitsi lapsensa kasvatuksesta myös omasta kasvustaan ihmisinä ja kasvattajina. Tästä näkökulmasta katsottuna sopiva määrä syyllisyydentuntoa on myös hyväksi - sen puuttuminen tai toisaalta itsesäälin tunteessa rypeminen taas ei ole. Terve syyllisyydentunto voi auttaa ihmistä ottamaan vastuun omasta elämästään ja sen jälkeen vapautumaan siitä. Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla paremmaksi vanhemmaksi. Kirjoitus ei suoranaisesti liity huumeidenkäyttöön, vaan otsikkona oli “Vanhempien siedettävä kritiikkiä”.
Mitä olette vilpolalaiset mieltä syyllisyydestä. Miten se syntyy ja miksi? Ruokkiiko se itse itseään? Mikä on käyttäjän osuus syyllistymiseen? Miksi siitä on niin vaikea irrottautua? Estääkö se läheisen järkevän toiminnan? Onko se rypemistä itsesäälissä? Vai kenties selviytymiskeino?
Antakaa siis sanan säilän heilua ja näppiksen pukea ajatukset sanoiksi. Kirjoittakaa. Mielipiteet esiin.
Moi Lauri ja muut.
Iskitpä ajankohtaiseen aiheeseen. Mun mieheni on siis lopettanut “kovat” päihteet, mutta syönyt erilaisia rauhottavia lääkkeitä ja nyt on käynyt ilmi, että piilotellut niiden käyttöä. Aivan toimintakykyinen on, mitä nyt “pöhnänen” iltaisin ja mukana muita bentsojen aiheuttamia lieveilmiöitä kuten kärttyisyyttä ja kylmyyttä. Mä aloin epäillä käyttöä ja sainkin asialle varmistuksen. Nostin asiasta rauhallista keskustelua ja mies myönsi käytön, mutta valehteli lääkkeistä ja määrästä. Aloitin toisen keskustelun, jossa olin varmasti itse jo silminnähden ahdistunut, mutta yritin olla syyllistämättä häntä ja sanoin ymmärtäväni mutta olevani loukkaantunut ja peloissani valehtelusta. En yritä kieltää häneltä lääkkeitä, mutta sanoin, että haluaisin tietää missä mennään.
Juttu kääntyi tietysti niin päin, että minä olen kontrollifriikki ämmä, joka ei anna tarpeeksi tilaa.
Mulle iso osa syyllisyyttä on taiteilu sen välillä, että kuinka paljon mulla on - hänen päihteidenkäyttöhistoriansa huomioonottaen - lupa vaatia häntä kertomaan lääkkeistä joita käyttää ja kuinka paljon pitäisi vain luottaa. Nytkin tunnen itseni p*skaksi ihmiseksi, kun häneltä vaadin selitystä asialle.
Päihderiippuvainen itse kontribuoi läheisen syyllisyydentunteeseen ainakin meidän tapauksessa sillä tavoin, että hän täysin kieltäytyy hyväksymästä sitä, että hänen lääkkeiden käyttönsä vaikuttaa minun elämääni ja hänen mielestään mun kyselyni on vain osoitus mun itsekkyydestä.
Dilemma on se, että päihderiippuvainen, tai toipuva sellainen, vaatii läheisiltään luottamusta mutta ei ymmärrä, että omalla valehtelullaan tai kertomatta jättämisillään hän ei käyttäydy luottamuksen arvoisesti. Hän siis vaatii mahdottomia - ja vaikka sen läheisenä tajuaa, tuntuu minusta ainakin sen oman rakkaan minuun kohdistamat syytökset niin hirveiltä, että kai syyllisyys on jonkilainen selviytymiskeino. Sitä haluaa mieluummin uskoa, että itse on tehnyt jotain väärää koska siihen ainakin voi vaikuttaa. Vaikeampaa on hyväksyä, että toinen vain on niin epäreilu miltä kuulostaa, eikä hänelle voi sanoa mitään.
Argh! Ihan niin kuin meillä viisi kuusi vuotta sitten. En kyllä enää jaksaisi moista yhden yhtä päivää, mutta sekin aika oli miehelle tärkeä. Ei olisi ilman lääkkeitä pystynyt pysymään erossa subusta. Tosin omalääkitys ei ole suositeltava toipumismuoto. Siinä voi mennä moni asia pieleen. Meidänkin tapauksessa voi miettiä, että oliko kyse lopettamisesta, vai aineen vaihtamisesta toiseen…Vuosiakin vierähti ihan kiitettävästi.
Tuttu kuvio. Tässä onkin mielestäni kaksi eri näkökulmaa, joista asiaa voi tarkastella:
-Narkomaani on sitä mieltä, että sen pitäisi riittää, että hän ei enää käytä huumeita. Ainoastaan rauhoittavia lääkkeitä ja usein vielä ihan omalla reseptillä. Narkomaanin mielestä läheinen onkin kohtuuton, kun vaatii aina vain enemmän, eikä ole tyytyväinen siihen, että huumeet ovat nyt jääneet. Hänen mielestään läheinen vaan valittaa kaikesta, eikä osaa ottaa rennosti ja olla kannustava. Narkomaanilla on mielestään oikeus lääkitä itseään, koska muuten elämä käy liian ahdistavaksi.
-Läheinen on taas sitä mieltä, että narkomaanin pitäisi ottaa lopettaminen tosissaan ja tehdä työtä sen eteen. Läheinen ei voi ymmärtää, miksi tämä on niin vaikeaa. Hän myös odottaa usein ongelmien ikään kuin ratkeavan itsestään. Kunhan vain narkomaani pysyy raittiina riittävän pitkään, häviää ongelma ja huumeita tai lääkkeitä ei enää tarvita. Läheiselle kaikkein pahinta on narkomaanin valehtelu, koska siitä herää aina epäilys siitä, että mitä muuta tämä voisi mahdollisesti salailla…
Sitten voi miettiä, että oletko oikeasti kontrollifriikki ämmä, jos haluat tietää missä mennään? Minun mielestäni et ole missään tapauksessa. Sinulla on oikeus tasapainoiseen, turvalliseen suhteeseen, jossa ei tarvitse varoa sanomisiaan tai epäillä ja ymärtää koko ajan toista. Totta kai on selvää, että huumeita ei lopeteta noin vain ja lääkkeitä miehesi varmasti tulee tarvitsemaan, mutta on lopettammista ja sitten on lopettamista. Jos miehesi ei ole oikeasti motivoitunut lopettamiseen ja käytöksensä muuttamiseen, voi miettiä, onko se edes lopettamista? Onko miehesi lopettaminen itseasiassa vain yhden tietyn aineen käytön lopettamista?
Ja siis kyllä narkomaanin taudin kuvaan kuuluu tuo syyllistäminen. Sillä tavalla hän ikään kuin oikeuttaa oman käytöksensä. Kun kaadetaan toisen niskaa syyllisyyden taakka, on itsellä kevyempi olo käyttää. Kun kusettaa ja syyllistää muita, kusettaa ja syyllistää kuitenkin eniten itseään. Sen narkomaani näkee, kun alkaa toipumaan.
Minkälaista selitystä sitten haluaisit kuulla? Oikeasti sinä tiedät jo se selityksen. Se selitys on, että miehesi on edelleen narkomaani ja käyttäytyy sen mukaisesti. Hän yrittää parhaansa mukaan selviytyä elämästä niillä keinoilla, jotka hänellä on. Niin kauan, kuin ei ole valmis kokeilemaan uusia keinoja, ei voi muuttua.
Ymmärrän kyllä silti, miksi haluaisit tietää kaiken. Niin halusin joskus minäkin. Halusin kuulla, että asiat ovat oikeasti ihan hyvin ja että ei ole syytä huoleen. Ajattelin myös, että tietämällä voisin vaikuttaa mieheen. Siitä ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä. Hyötyä oli vasta siitä, kun määrittelin itse itselleni omat rajani ja mitä haluan ja en halua.
Tästäkin dilemmasta pääsee mielestäni eroon sillä, että lopettaa toisesta huolehtimisen. Elää omaa elämäänsä niin hyvin kuin pystyy riippumatta siitä, mitä toinen tekee. Ongelma tässä on se, että yleensä parisuhteissa olisi tarkoitus elää yhdessä, eikä erikseen. Ei ole suinkaan helppoa päästää irti toisesta. Ei varsinkaan, jos toinen ei oikeasti ole yhtään selvinpäin. Mitä silloin edes jää? Mitä parisuhteelta saa tälläisessä tilanteessa?
Meillä ei miehen toipumisaikana ollut enää parisuhdetta. Oli vain hittaasti toipuva päihdesairas ja koko ajan vittuuntunut ja ahdistunut läheinen. Tämä ero on kyllä tehnyt meille molemmille hyvää. Ollaan saatu riittävästi etäisyyttä ja arvostetaan nyt kumpikin toisiamme ihan uudella tavalla.
Lämmin halaus sinulle UT! Koita jaksella siellä. Jos miehesi on tosissaan lopettamisen suhteen, ovat paremmat ajat vielä tulossa. Ammattiapua kuitenkin teille suosittelen. Ettei menisi sitä kuutta vuotta tuohon toipumiseen.
Dahlia,
suurkiitos sinulle aivan upeasta ja kokemukseen perustuvasta vertaistuesta. Lyhensin vastaustasi reippaasti tuohon ylläolevaan lainaukseen ja räppäsin lihavoinnit muutamaan kohtaan. Voi kun me läheiset osaisimme ja kykenisimme toteuttamaan nuo mainitsemasi asiat heti, nopeasti, viivyttelemättä ja pysymään kovana ja lujana kuin peruskallio.
Olen samaa mieltä Laurin kanssa ssitä, että Sinä Dahlia osaat todellakin tiivistää kaiken olennaisen yhteen.Kirjoituksesi on niin “osuvaa” että “sielukin” värähtää.
Ihan punastuttaa täällä. Ihan vaan kokemuksestani kirjoitan. Mukava kuulla, että siitä on apua. 