Moi,
Koen että jonnekin pitää nyt päästä purkamaan sydäntään. Olen aiheesta vuosien varrella ennenkin palstalle kirjoitellut, mutta läheisriippuvuus on näköjään edelleen asia, joka vaivaa elämääni.
Olen tämän asian oppinut nyt ymmärtämään sitä kautta, että ihastuin hyvin voimakkaasti erääseen työkaveriini tuossa reilut pari vuotta sitten. Ja tulen nyt tässä kertomaan aika kiusallisiakin asioita, koska haluan laittaa rehellisesti kaiken pöydälle. Tästä voi tulla aika pitkä kirjoitus.
Hän on todella ystävällinen persoona ja kauniisti hymyilevä, niin nämä asiat hänessä kai minuun vetosivat. Olen kokenut, että meillä kemiat kohtaa aika kivasti, ja hänen kanssaan on helppoa jutella.
Kun minulla alkoi tulla tunteita häntä kohtaan, niin toimintani töissä meni todella nopeasti siihen, että aloin tuijottamaan työvuorolistoista, että koska satumme samaan aikaan töihin. Tulin joskus töihin reilusti etukäteen, että pääsen edes vilaukselta näkemään hänet ja vaihtamaan muutaman sanan, koska emme töissämme olleet läheskään aina fyysisesti samassa paikassa. Ja miten sitten olinkaan iloinen siitä, kun joskus satuimme koko työvuoron ajan olemaan samassa paikassa, ja pääsin viettämään aikaa ja juttelemaan hänen kanssaan.
Tämä on vielä ihan normaalia sekopäisesti ihastuneen ihmisen toimintaa, ja tässä ei ole mitään kummallista. Mutta se mikä on ongelmallista, on se että tuo meni aika nopeasti siihen, että en pystynyt enää mitään muuta oikein ajattelemaankaan kuin häntä. Ikävä oli aivan kamala, kun välillä oli pitkiä taukoja, kun emme nähneet ollenkaan. Mustasukkaisuuskohtaukset töissä, kun näin hänet juttelemassa muiden miespuolisten työkavereiden kanssa olivat myös aivan täysin suhteettomia. Kuvittelin heti omassa päässäni kaikenlaista, että noilla on nyt varmaan suhde, joka on aivan hullua.
Tuo nyt kuitenkin sitten meni ajan saatossa siihen, että koin meistä tulleen ainakin ystäviä. Mutta samalla minusta tuli tosi pahasti hänestä riippuvainen, jonka juuri ymmärrän nyt olleen tätä läheisriippuvuutta kohdallani. Meillä on siis paljon ollut hyviä hetkiä, mutta sitten joukossa on ollut valtavasti myös sitä, että olen kadottanut itseni siinä samassa, kun olen niin kovasti tähän ihmiseen ripustautunut. Olen pahimmillaan sortunut jopa aika pahaankin stalkkaamiseen, joka hävettää minua syvästi.
Ehkä se on pohjimmiltaan sitä, että pelkää tuon toisen ihmisen hylkäävän minut. Ei uskalla luottaa, että tuo voisi pitää minusta ihan vain omana itsenäni. Pelkää sitä, että ne omat ihastuksen tunteet paljastuvat. Ja sitä että olen jotenkin liian päällekäyvä, jonka toinen kokee epämiellyttäväksi.
Olen ollut tosi iloinen ja onnellinenkin hänen seurassaan, eikä se ole pelkästään tätä läheisriippuvaisen ihmisen käytöstä ollut. Ainakin minusta on vaikuttanut siltä, että myös hän on viihtynyt seurassani. Mutta joukossa on ollut tosi paljon myös sellaista hyvin epätervettä miellyttämistä, ja huomion nyhtämistä. Juuri tuota hylätyksi tulemisen pelkäämistä.
Meillä on nyt työtilanne sellainen, että olemme olleet useita kuukausia reissuhommissa eri paikoissa, emmekä näin ollen ole nähneet kohta varmaankaan 3 kuukauteen.
Vielä tuonne vuodenvaihteen tienoille asti kuitenkin viestittelymme oli sillä tavalla aktiivista, että hänkin osallistui siihen paljon. Minulla oli häntä aika kova ikävä ja halusin tänäkin aikana kuitenkin pitää yllä viestittelyä. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntumaan vähän siltä, että hän ei hirveän aktiivisesti siihen enää ota osaa. Tämä on taas sitä läheisriippuvaisen ihmisen ajattelua, että alan vaatimaan mielessäni sitä, että toiselta täytyy tulla jotain “riittävää vastinetta”, koska tarvitsen sitä. Vikahan on silloin minussa.
Pyysin häntä tuossa vähän aikaa sitten teatteriin kahdestaan kanssani, ja sitten eri reissulle parin yhteisen työkaverimme kanssa syömään. Hän kieltäytyi molemmista kutsuista. Moneen kuukauteen kun emme ole nähneet, niin kyllähän tästä omanlaisensa johtopäätökset voi jo lähteä vetämään. Ajattelen asiaa niin, että ehkä hän on nyt vaistonnut sen, että haluaisin välimme olevan jotenkin läheisempiä, kuin mitä hän haluaa, ja siksi hän nyt etääntyy. Ei tässä kuitenkaan pysty loppujenlopuksi itseään arvostamaan miehenä, jos ei mistään rajoista pysty pitämään selkeästi kiinni. Ja pitäähän myös toisten ihmisten rajoja kunnioittaa, jos sellaiset selkeästi eteen vedetään.
Sain sitten kuulla erästä toista kautta pitkin, että hänen koiransa jouduttiin lopettamaan tuossa vähän aikaa sitten. Tämähän on ehkä saattanut olla hänelle sellainen tapahtuma, että mieli on pyörinyt vain tuon asian ympärillä, eikä siinä ole jaksanut välttämättä niin energinen olla kuin yleensä. Sen verran häntä myös tunnen, että vaikka hänessä onkin tämä erittäin iloinen, puhelias ja ystävällinen puoli, niin hän kuitenkin sitten toisaalta taitaa olla aika privaatti ihminen. Hän ymmärtääkseni on aika omissa oloissaan vapaa-ajalla viihtyvä ihminen, eikä hänellä ihan kauheasti taida olla sellaisia ystäviä, joihin säännöllisesti pitäisi yhteyttä. Hän myös asuu edelleen 3-kymppisenä vanhemmillaan, ja olen joskus miettinyt sitä, että kytkeytyykö tuohon jotain sellaista, mistä en tiedä.
Ymmärrän, että samaan aikaan kun pyöritän tässä nyt kaikenlaisia ajatuskeloja jo siitä, että koko tämä ihmissuhde oli nyt tässä, että ajatukseni ovat myös ylitse ampuvia. Liioittelen asioita mielessäni.
Tämä on ollut minulle nyt sellaista oppikoulua. Miten olen aika raadollistenkin tunteiden läpikäynnin kautta nähnyt itsessäni sen, että miten minussa on tämmöinen toisia ihmisiä miellyttämällä hyväksyntää hakeva puoli, joka kuitenkin tuota tehdessään päätyy samalla aikaa koko ajan hylkäämään itseään. Näen sen, että minussa on voimakas alitajuntainen uskomus siihen, että en riitä omana itsenäni ja en pohjimmiltani osaa olla kiltti itselleni. Ja tämä näkyy sitten ihmissuhteissanikin niin, että en osaa tai en uskalla olla rehellisesti, oma aito itseni. Minulla on näitä salaisuuksia, joita piilottelen. Riittämättömyyden kokemusta, haavoja ja häpeän tunteita.
Kannan edelleen niitä tunnekokemuksia itsessäni, mitä lapsuuteni alkoholistikodissa ja kiusatuksi tuleminen on saanut aikaan. Sitä pelkoa ja häpeää. Joku palstaa pitkään lukenut saattaakin ehkä muistaa, että olen jo vuonna 2010 tänne alunperin rekisteröitynyt, ja silloin sillä syyllä, että lopetin silloin alkoholinkäytön. Ymmärrän kuitenkin nyt, että silloin nämä sisälläni pikkulapsesta asti kantamani tunteet ja traumat ovat olleet liian isoja, ja liian kipeitä asioita käsiteltäviksi. Siinä oli elämässä niin kiire (ainakin olevinaan) korjata kaikkia muita asioita, että ei noiden tunteiden aidolla kohtaamiselle ja käsittelylle ollut tilaa. Eikä niiden olemassaoloa välttämättä oikein edes ymmärtänyt. Sitä on pelännyt noiden tunteiden kokemista ja käsittelemistä.
Se paljastuminen on se, mitä ainakin minä olen ylitse kaiken pelännyt, sekä sitä kaikin mahdollisin keinoin vältellyt. Ja juuri siinä paljastumisessa piilee paradoksaalisesti tämän ongelman ratkaisu.
Mutta on ihan eri asia puhua kauniisti kaikenlaisia tämmöisiä asioita, kuin oikeasti käytännössä tehdä ne. Paljastuminen ja pelkkä paljastumisesta puhuminen ovat kaksi ihan eri juttua.
