Läheisriippuvuudesta

Moi,

Koen että jonnekin pitää nyt päästä purkamaan sydäntään. Olen aiheesta vuosien varrella ennenkin palstalle kirjoitellut, mutta läheisriippuvuus on näköjään edelleen asia, joka vaivaa elämääni.

Olen tämän asian oppinut nyt ymmärtämään sitä kautta, että ihastuin hyvin voimakkaasti erääseen työkaveriini tuossa reilut pari vuotta sitten. Ja tulen nyt tässä kertomaan aika kiusallisiakin asioita, koska haluan laittaa rehellisesti kaiken pöydälle. Tästä voi tulla aika pitkä kirjoitus.

Hän on todella ystävällinen persoona ja kauniisti hymyilevä, niin nämä asiat hänessä kai minuun vetosivat. Olen kokenut, että meillä kemiat kohtaa aika kivasti, ja hänen kanssaan on helppoa jutella.

Kun minulla alkoi tulla tunteita häntä kohtaan, niin toimintani töissä meni todella nopeasti siihen, että aloin tuijottamaan työvuorolistoista, että koska satumme samaan aikaan töihin. Tulin joskus töihin reilusti etukäteen, että pääsen edes vilaukselta näkemään hänet ja vaihtamaan muutaman sanan, koska emme töissämme olleet läheskään aina fyysisesti samassa paikassa. Ja miten sitten olinkaan iloinen siitä, kun joskus satuimme koko työvuoron ajan olemaan samassa paikassa, ja pääsin viettämään aikaa ja juttelemaan hänen kanssaan.

Tämä on vielä ihan normaalia sekopäisesti ihastuneen ihmisen toimintaa, ja tässä ei ole mitään kummallista. Mutta se mikä on ongelmallista, on se että tuo meni aika nopeasti siihen, että en pystynyt enää mitään muuta oikein ajattelemaankaan kuin häntä. Ikävä oli aivan kamala, kun välillä oli pitkiä taukoja, kun emme nähneet ollenkaan. Mustasukkaisuuskohtaukset töissä, kun näin hänet juttelemassa muiden miespuolisten työkavereiden kanssa olivat myös aivan täysin suhteettomia. Kuvittelin heti omassa päässäni kaikenlaista, että noilla on nyt varmaan suhde, joka on aivan hullua.

Tuo nyt kuitenkin sitten meni ajan saatossa siihen, että koin meistä tulleen ainakin ystäviä. Mutta samalla minusta tuli tosi pahasti hänestä riippuvainen, jonka juuri ymmärrän nyt olleen tätä läheisriippuvuutta kohdallani. Meillä on siis paljon ollut hyviä hetkiä, mutta sitten joukossa on ollut valtavasti myös sitä, että olen kadottanut itseni siinä samassa, kun olen niin kovasti tähän ihmiseen ripustautunut. Olen pahimmillaan sortunut jopa aika pahaankin stalkkaamiseen, joka hävettää minua syvästi.

Ehkä se on pohjimmiltaan sitä, että pelkää tuon toisen ihmisen hylkäävän minut. Ei uskalla luottaa, että tuo voisi pitää minusta ihan vain omana itsenäni. Pelkää sitä, että ne omat ihastuksen tunteet paljastuvat. Ja sitä että olen jotenkin liian päällekäyvä, jonka toinen kokee epämiellyttäväksi.

Olen ollut tosi iloinen ja onnellinenkin hänen seurassaan, eikä se ole pelkästään tätä läheisriippuvaisen ihmisen käytöstä ollut. Ainakin minusta on vaikuttanut siltä, että myös hän on viihtynyt seurassani. Mutta joukossa on ollut tosi paljon myös sellaista hyvin epätervettä miellyttämistä, ja huomion nyhtämistä. Juuri tuota hylätyksi tulemisen pelkäämistä.

Meillä on nyt työtilanne sellainen, että olemme olleet useita kuukausia reissuhommissa eri paikoissa, emmekä näin ollen ole nähneet kohta varmaankaan 3 kuukauteen.

Vielä tuonne vuodenvaihteen tienoille asti kuitenkin viestittelymme oli sillä tavalla aktiivista, että hänkin osallistui siihen paljon. Minulla oli häntä aika kova ikävä ja halusin tänäkin aikana kuitenkin pitää yllä viestittelyä. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntumaan vähän siltä, että hän ei hirveän aktiivisesti siihen enää ota osaa. Tämä on taas sitä läheisriippuvaisen ihmisen ajattelua, että alan vaatimaan mielessäni sitä, että toiselta täytyy tulla jotain “riittävää vastinetta”, koska tarvitsen sitä. Vikahan on silloin minussa.

Pyysin häntä tuossa vähän aikaa sitten teatteriin kahdestaan kanssani, ja sitten eri reissulle parin yhteisen työkaverimme kanssa syömään. Hän kieltäytyi molemmista kutsuista. Moneen kuukauteen kun emme ole nähneet, niin kyllähän tästä omanlaisensa johtopäätökset voi jo lähteä vetämään. Ajattelen asiaa niin, että ehkä hän on nyt vaistonnut sen, että haluaisin välimme olevan jotenkin läheisempiä, kuin mitä hän haluaa, ja siksi hän nyt etääntyy. Ei tässä kuitenkaan pysty loppujenlopuksi itseään arvostamaan miehenä, jos ei mistään rajoista pysty pitämään selkeästi kiinni. Ja pitäähän myös toisten ihmisten rajoja kunnioittaa, jos sellaiset selkeästi eteen vedetään.

Sain sitten kuulla erästä toista kautta pitkin, että hänen koiransa jouduttiin lopettamaan tuossa vähän aikaa sitten. Tämähän on ehkä saattanut olla hänelle sellainen tapahtuma, että mieli on pyörinyt vain tuon asian ympärillä, eikä siinä ole jaksanut välttämättä niin energinen olla kuin yleensä. Sen verran häntä myös tunnen, että vaikka hänessä onkin tämä erittäin iloinen, puhelias ja ystävällinen puoli, niin hän kuitenkin sitten toisaalta taitaa olla aika privaatti ihminen. Hän ymmärtääkseni on aika omissa oloissaan vapaa-ajalla viihtyvä ihminen, eikä hänellä ihan kauheasti taida olla sellaisia ystäviä, joihin säännöllisesti pitäisi yhteyttä. Hän myös asuu edelleen 3-kymppisenä vanhemmillaan, ja olen joskus miettinyt sitä, että kytkeytyykö tuohon jotain sellaista, mistä en tiedä.

Ymmärrän, että samaan aikaan kun pyöritän tässä nyt kaikenlaisia ajatuskeloja jo siitä, että koko tämä ihmissuhde oli nyt tässä, että ajatukseni ovat myös ylitse ampuvia. Liioittelen asioita mielessäni.

Tämä on ollut minulle nyt sellaista oppikoulua. Miten olen aika raadollistenkin tunteiden läpikäynnin kautta nähnyt itsessäni sen, että miten minussa on tämmöinen toisia ihmisiä miellyttämällä hyväksyntää hakeva puoli, joka kuitenkin tuota tehdessään päätyy samalla aikaa koko ajan hylkäämään itseään. Näen sen, että minussa on voimakas alitajuntainen uskomus siihen, että en riitä omana itsenäni ja en pohjimmiltani osaa olla kiltti itselleni. Ja tämä näkyy sitten ihmissuhteissanikin niin, että en osaa tai en uskalla olla rehellisesti, oma aito itseni. Minulla on näitä salaisuuksia, joita piilottelen. Riittämättömyyden kokemusta, haavoja ja häpeän tunteita.

Kannan edelleen niitä tunnekokemuksia itsessäni, mitä lapsuuteni alkoholistikodissa ja kiusatuksi tuleminen on saanut aikaan. Sitä pelkoa ja häpeää. Joku palstaa pitkään lukenut saattaakin ehkä muistaa, että olen jo vuonna 2010 tänne alunperin rekisteröitynyt, ja silloin sillä syyllä, että lopetin silloin alkoholinkäytön. Ymmärrän kuitenkin nyt, että silloin nämä sisälläni pikkulapsesta asti kantamani tunteet ja traumat ovat olleet liian isoja, ja liian kipeitä asioita käsiteltäviksi. Siinä oli elämässä niin kiire (ainakin olevinaan) korjata kaikkia muita asioita, että ei noiden tunteiden aidolla kohtaamiselle ja käsittelylle ollut tilaa. Eikä niiden olemassaoloa välttämättä oikein edes ymmärtänyt. Sitä on pelännyt noiden tunteiden kokemista ja käsittelemistä.

Se paljastuminen on se, mitä ainakin minä olen ylitse kaiken pelännyt, sekä sitä kaikin mahdollisin keinoin vältellyt. Ja juuri siinä paljastumisessa piilee paradoksaalisesti tämän ongelman ratkaisu.

Mutta on ihan eri asia puhua kauniisti kaikenlaisia tämmöisiä asioita, kuin oikeasti käytännössä tehdä ne. Paljastuminen ja pelkkä paljastumisesta puhuminen ovat kaksi ihan eri juttua.

1 tykkäys

Kiva, kun jaoit kokemukseksi. Itse olen 57 -vuotias. Minä heräsin tuohon läheisriippuvuuteen viime kesänä parin tapahtuman kautta. Olen voinut lapsuudesta asti huonosti. Muuttanut 25 kertaa ja saman verran jättänyt parisuhteita taakseni. Nyt naimisissa ollut vuodesta 2010. Voin huonosti tässä suhteessa. Mieheni on alkoholisti. Vähentänyt juomistaan huomattavasti, mutta minun takiani. Itse tajusin, että tarvitsen hoitoa omaan masennukseeni/ahdistukseeni, minkä aiheuttaa läheisriippuvuus. Välillä tulee luovuttaja fiilis,ettei jaksaisi enää, varsinkin kun on psykoterapiaa käyty viisi vuotta kahdessa eri jaksossa. Eipä päästy ongelman juurille viidessä vuodessa. Nyt en anna periksi. Töihin en mene, ennenkuin olen riittävästi vahvistanut minääni. Kerron tämän siksi, että minulla on vielä kuitenkin usko parempaan huomiseen ja toivottavasti sinullakin.

1 tykkäys

Kiitos, että jaoit kokemuksiasi.

Minulla tämä liittyy siihen, että minun on niin pirun vaikea uskoa olevani arvokas. Ihan vain omana itsenäni. Luottaa itseeni ja muihin. Minulla on kavereita ja ystäviä ympärilläni, mutta olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, että millainen ystävä itse olen ollut?

Kun ei sitä itse ole osannut itselleen olla ystävä, ja armollinen, niin eipä sitä ole osannut olla sitten oikein muillekaan. Ei ole sallinut itselleen hyviä asioita. Ei ole antanut itselleen mahdollisuutta eheytyä ja tulla onnellisemmaksi.

Ihan selvästi lapsuuteni kokemukset koulukiusaamisesta vaikuttavat vieläkin minussa siinä mielessä, että miten olen toiminut ihmisten kanssa. Ja tuota olen nyt alkanut työstämään. Olen ihan aktiivisesti lähtenyt harjoittelemaan sitä, että miten olla vilpittömästi itse ystävällinen muille. Kuitenkaan haksahtamatta siihen ikiaikaiseen monttuuni, että alan vain miellyttämään muita ihmisiä.

Koen välillä iloa ja onnea siitä, kun huomaan edistyväni tässä. Aktiivisuuttahan tämä vaatii itseltään. Yksinään kotona asioita vaan omassa päässään hilloamalla ei edistystä tapahdu. Mutta sitten on paljon myös aikoja, kun ahdistaa paljon. Eikä pelkästään ahdistusta, vaan ihan selvää masennustakin on ollut joukossa. Tämä ahdistus on toisaalta myös voima joka ajaa eteenpäin. Tekemään niitä asioita, joiden tiedän olevan niitä asioita, joita minun kuuluu nyt tässä elämänvaiheessa tehdä.

Tämä omien tunteiden käsittely ja kohtaaminen. Ennen kaikkea tuo omien pelkojen kohtaaminen. Ihmissuhteiden eheytyminen. Nämä ovat nyt semmoisia asioita, jotka ovat elämässäni hyvin vahvasti tapetilla.

Hei. Minä olen joutunut myös, tai pitääkö kirjoittaa että olen päässyt tai saanut tilaisuuden nyt pohtia itseäni ja omia “kieroja” tunteita.
Olen jo nuorena ollut sellainen, että kun johonkin ihastun, rakastun, niin en pääse yli siitä tunteesta vaikka liitto tai suhde on loppunut. Yhä vain ikävöin, välillä kovastikin, ihan kurkkua kuristaa ja on paha olo kun on niin ikävä toisen luo.
Nyt kun luin teidän kirjoituksia alan ehkä ymmärtää että tässä onkin kyse jostain muusta kuin että olisin niin “rakastunut”. Että olen mieleltäni ehkä rikki. Että tuo tunne on sairas tunne eikä ollenkaan terve tunne.
Olen entinen alkoholisti, ollut raittiina jo kauan ja aviossa olin raittiin ihmisen kanssa kauan, ja eron jälkeen en ole päässyt yli tuosta ikävän tunteesta, en ole kyennyt aloittamaan uutta suhdetta kun ikävöin vain exää. Mikä on hullu juttu. Häpeän jo sitä. Haluaisin sen tunteen pois itsestäni.
tervettä tässä on se että haen kuitenkin näköjään apua tähän. yritän jollakin keinoin päästä eteenpäin. Siksi aloin lukea tätä ketjua. Kun itsekin olen näköjään addikti myös tunne-elämältä. Jospa se tästä aukeaa uusi näkemys ja oivallus, uusi askel kohti vapautumista. Pois tuosta kahleesta. Mutta ymmärrän että itsekin olen syntyjään jo addikti persoona, aina jokin addikti menossa :slight_smile:

Niin sitä samaan aikaan tarvitsisi todella kipeästi läheisyyttä, mutta samaan aikaan pelkää sitä. Muistan joskus lukeneeni läheisriippuvuudesta tämmöisen kirjan “tule lähelle, mene pois”.

En siitä kirjasta juuri mitään enää muista, mutta tuo lause aika hyvin kuvaa läheisriippuvuuden luonnetta. Ja ei siihen oikein mikään muu tepsi, kuin se että uskaltaa alkaa rehellisesti kohtaamaan niitä omia tunteitaan, joka tuota aiheuttaa. Pelkoa, surua, häpeää ainakin minusta löytyy. Jostain tuolta syvältä sisimmästäni löytyy semmoinen kokemus, että en riitä ja tämän “oppinuoran” ohjaamana olen elämääni hyvin pitkälti itse sitä tiedostamattani elänyt. Tuo on oirehtinut semmoisena vaikeutena luottaa itseeni ja muihin ihmisiin.

Ja joku pitäisi päästää tosiaan lähelle, mutta ei semmoisella läheisriippuvaiselle, tukahduttavalla tavalla, joka vaan karkottaa ihmiset pois. Koska terveessä rakkaudessa noiden haavojen on mahdollista parantua.

1 tykkäys