Läheisen sääli

Miten te muut alkoholistien läheiset pystytte elämään sen säälin kanssa, mitä tunnette läheisenne takia?
Onko tämä ongelma yleinen vai mullako vain?
Nieleskelen kyyneleitä jatkuvasti, kun läheiset pari alkoholistia saa säälin tunteet pintaan todella vahvoina.
Kun tiedän että ovat yrittäneet parhaansa ja tiedän mitä haluavat, sitten kun mokaavat kaiken juomisen vuoksi, niin pahoitan mieltäni heidän puolestaan.
Nytkin alkoholisti mokasi joulun jota oltiin suunniteltu. Sen sijaan että olisin vihainen, tunnen vain pahaa mieltä kun ajattelen miten hän yritti parhaansa, valmisteli joulua parhaan mukaan, ja nyt viettääkin joulun yksin viinansa kanssa.
Neuvoja, miten näiden tunteiden kanssa jaksaa? Joskus tekisi mieli laittaa välejä poikki ihan vain siksi, ettei tarvisi heidän puolestaan olla pahoillaan ja sääliä.

Jouluaamua! Tänään on rauhallinen olo. Olen jopa nukkunut muutaman yön paremmin kuin vuosiin, ilman painajaisia tai yöllisiä ahdistuskohtauksia. Eikä päivälläkään ole tullut enää kyyneleitä silmiin, ei palan tunnetta kurkkuun, ei hikikarpaloita ahdistuksen seurauksena, ja tuo kaikki on ollut viimeiset 20v minun seuranani kun lapseni joutui väärälle polulle. Ajautui, kun oli aikalailla syrjäänvetäytyvä jo lapsena, eikä häntä saatu houkuteltua sieltä pois.
Sääli, hätä hänen puolestaan on ollut raskasta kantaa. Ensin se oli vain nuoresta ihmisestä huolehtimista, auttamista.
Tänään sen käsitän että kaikkeni olen yrittänyt, ei enää, en jaksa. Olen vain ihminen jolla on ihan normaalit rajat siihen mihin kykenee. Ehkäpä vihdoin pudotin taakkani jollekin isommille hartioille.
Oikeastaan lapseni teki sen puolestani, sanoi ettei enää halua olla yhteydessä. On sanonut sen tuhat kertaa aiemminkin kun on ollut kaaottisessa olossaan ja pahaa oloaan purkanut meihin läheisiin. Nyt vain tuli päätepiste.
Sääli on sairautta, sanoo vanha kansa, ja entisen ajan viisaat miehet kirjoissaan. Varmaankin täyttä totta. Minähän se sairas olen ollut. Jokohan nyt paranin?
Onhan se aika kummallista että säälin ja autan ja ymmärrän ihmistä joka ei sitä halua? Hän haluaa elää omaa elämäänsä sellaisena kuin haluaa. Mikä vimma minulla on yrittää muuttaa toista ja saada hänet lopettamaan tuhoava käytöksensä, menemään töihin ja elämään niinkuin kunnon kansalaisen kuuluisi? Miksi yritän pakottaa aikuista ihmistä siihen mihin hän ei yksinkertaisesti kykene? Hän ei edes yritä. Kun vain saan itselleni pahan olon, ahdistuksen ja jopa menetän oman terveyteni. Siksi kun en uskalla hylätä ketään. Hylkääminen tuntuu tosi pahalta. Julmalta, enkä siihen kykene.
Nyt ei tarvi hylätä, minut on hylätty, onneksi. Viimeinkin otan vakavasti sen kun sanotaan ettei halua nähdä enää.
On kuin rautaisen häkkini ovi aukeni. En tiedä mitä tapahtui, mutta olo on vapaa. Hieman kummallinen mutta vapaa.
Rauhallista ja rentoa joulunjatkoa kaikille. Ulos raittiiseen ulkoilmaan ulkoilemaan ja nauttimaan talvesta, sen aion tehdä.

Kyllä minä tunnen sääliä, vaikka myös kiukkua, ärtymystä ja ahdistusta. Ajattelen, että tuo säälintunne on osaltaan syy suhteeseeni alkoholistin kanssa. Tunsin myötätuntoa rikkinäistä ihmistä kohtaan ja luulin sitä molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Onneksi minun alkkis ei ole lapseni, koska säälin takia irrottautuminen ex-miehestäkin on näin vaikeaa.

Minua lohdutti, kun hän sanoi, etten ole koskaan häntä auttanut tai ymmärtänyt. Olin yrittänyt ja itseni loppuun kuluttanut, mutta silti hänelle jäi tuo tunne. Ei siis ole minun järkeä enää yrittää auttaa ja ymmärtää, kun siitä ei ole hänellekään mitään hyötyä. Toisaalta autoin ja ymmärsin häntä, kun hänelle jäi nyt tilaa selvitä itse.

Niin, avioero onnistui minulta, mutta muuten en olekaan päässyt exästä irti. En uskalla edes haaveilla uudesta suhteesta, kun pelkään satuttavani exsää. Säälin häntä, kun hän on yksin.
Tiedänhän minä, että hän myös käyttää sääliäni hyväksi. Siksi hänen ei tarvitse ottaa vastuuta esim. joulun sopimisesta lasten kanssa, koska hän tietää, että minä säälin hänen yksinäistä jouluaan ja kutsun hänet sukulaisteni juhlaan mukaan.

Hei.
En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta kirjoitan kuitenkin.
Tänään tuli sitten kyyneleet silmiin. Tuli suru ja luopuminen. Enkö näe lastani, vaikka hän onkin aikuinen, enää koskaan? Menetinkö hänet kokonaan, kun en alkanutkaan siihen peliin mitä ennen käytiin kun hän minut pois ajoi luotaan ilkein sanoin. Menin takaisin, kerjäsin vastausta viestiin, yritin soittaa vaikka toinen ei vastaa. Kolkutin ovelle.Epätoivoista.
Pelkoa että jos minä en pidä kiinni niin jotain pahaa tapahtuu tms.
Nytkö se on sitten totta. Paha tapahtui. Kun en ole se joka aina ottaa yhteyttä niin yhteys katkeaa.
Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja parasta, jospa hän nyt on onnellinen kun ei tarvi minua nähdä. Jos minun näkemiseni noin paljon ahdistaa. Tai omaatuntoa soimaa. Tai mitä lie.
Tänään päätän että en suostu itkemään. En kerjää. Enkä ainakaan pilaa omaa elämää tukahduttamalla kaiken terveen elämän itsessäni kun suren ja säälin. Nyt nousen ja lähden elämään omaa elämää heidän kanssaan jotka haluavat minun kanssa elää. Ovi on auki jos hän joskus haluaa tulla kotiin, mutta en enää sitä kerjää enkä ano.
Naurattaa tuo minun uhoaminen. Mutta on pakko että selviää yli pahan päivän, muuta keinoa en tiedä. Ja ehkä rukous auttaa myös.

Vastaanpa itse itselleni, ihan vain sen takia kun kirjoittaa ja lukee mitä on kirjoittanut niin ajatukset selkenee ja pysyy kuosissaan, eikä ala taas mieli harhailemaan joutavia.
Päivä kerrallaan ja vain hetki kerrallaan eteenpäin. katse edessäpäin, vaikka vuoden päähän. Lujasti vain nyt pidettävä ajatukset kurissa ja mieli iloisena. Sitä kyllä oppii kun opettelee vain. jos ei opettele niin sitä samaa matalapainetta jatkuu loputtomiin. Jossain vaiheessa on vain lopetettava murheen kantaminen.
Tämmöistä itsensä tsemppaamista täällä.

Hei vaan!
Ihmissuhteet voi olla vaikeita, liiityipä niihin päihteitä tai ei. Mulla on ollut rakskaita mietteitä nyt, kun usemapikin julkisuudenhenkilö on kuollut +50v iässä. Entinen puolisoni on samaa ikäluokkaa. Ihmisen keho kestää aikansa, osa meistä ohittaa kaikki varoitusmerkit ja ajaa varoitusvalot punaisena, kunnes jysähtää. Sääli ja hätäkin täyttää mielen. Toisaalta toisen oloa ei voi tietää, ei voi tietää, kuinka sietämättömiä vaikkapa henkiset tuskat ovat ja usko muiden keinojen, kuin päihteiden, tehoon voi olla olematon. Ehkä ihminen ei jaksa, ei pysty, on jo luovuttanut. Läheinen ihminen on voimaton. Oma toivonkipinää on vaikea tappaa. Olen päättänyt usein, etten toivo hänen raitistumistaan, pelastumistaan tai mitään muutakaan. Silti ajoittain hitusen toivon. Ihminen saa juoda itsensä hengiltä. Moni tuhoaa itsensä liialla kuntoilulla, työnteolla, syömisellä. Joo ja murehtimisella. :mrgreen: Siihen on oikeus, eikä sitä pysty kukaan toinen estämään ns. “järkeä päähän takomalla” olipa tämä järjettömyys mikä tahansa. Ja miksipä siihen toisen muuttamiseen tai pelastamiseen väkisin olisi oikeuttakaan?

Oma äitini rikkoi itsensä työllä. Tietyllä tapaa sekin surettaa. Samoin kuin se, että suhteeni häneen on todella vaikea. Samoin kuin sinä, minäkin yritin useampaan kertaan puhua, että meidän välisemme suhde ei toimi ja ihan sanoinkin, etten tykkää marttyyri-asenteesta ja jatkuvasta mollaamisesta, vähättelystä ja ilkeilystä… Että toivoisin meidän voivan olla toisella tavalla ne hetket, joina tapaamme. Eihän se miksikään muuttunut. Eikä muutu. Sen verran saattaa jotain hyvää esiintyä aina alkuun, että lankean yhteydenpitoon ja pian pinnan alta kuoriintuu sama halveksunta, syyllistäminen ja muu ikävä. Luulen, että ihmisen on hyvin vaikeaa noin iäkkäänä muuttaa käytöstään. Eikä tässä tapauksessa siihen näy olevan edes halua. Ainuttakaan haukkumista ja muuta suht pahojakin toimiaan, hän ei ole koskaan keneltäkään pyytänyt anteeksi. Virheitää ei myönnä, niitä ei ole tai syy on aina jossakussa toisessa. Tässä ongelmana ei ole päihteet ja silti mun on ollut helpompi luovuttaa kuin ex-puolisoni suhteen.
Oikeastaan surutyö tunnetason äidittömyydestä on päässyt käyntiin vasta luovuttamisen myötä. Suren sitä, etten koskaa kelpaa hänelle; olen aina liikaa jotakin ja liian vähän jotakin. En enää edes odota hyväksyntää ja yritän vaan hoitaa edessä myöhemmin olevat pakolliset asiat suht tyynesti.

Vieraammaksi54, tunnetko sinä helpotusta surun lisäksi? Kun minusta tietyllä tapaa on vapaa olo, kun lakkasin äitini suhteen toivomasta enää yhtään mitään. Enkä itsekään yritä. Joidenkin ihmisten kohdalla on mahdotonta saada toinen ymmärtämään omaa kantaansa ja silloin luovuttaminen on varmaan järkevääkin. Entinen puolisoni on ihmisena pääosin hyväntahtoinen vaikka tiettyä ongelmaa toisen tilanteeseen asettumisessa on. Hänellä on kuitenkin ollut kyky pyytää anteeksikin ja jotenkin suren syvästi, että alkoholi on saanut yliotteen. Se mun toivominen, että hän löytäisi muita tapoja kestää henkisiä tuskia tai rentoutua, ei auta ja siitä toivomisesta yritän päästä irti. Helpompi se olisi omahyväisen ja peripirullisen juopon kohdalla; näissä jos toinen on vähän yksinäinen raasu, joka juokin yksin, on jonkun säälin tai myötätunnon takia vaikeampaa päästää irti tai päästä irti koko ihmisestä.

Voimia meille kaikille läheisille! Yritetään kääntää katse itseemme ja muuttaa omaa elämäämme ja omaa suhtautumistamme näihin ongelmaisiin ja elämään yleensäkin. Se on varmaan paras keino parantaa omaa elämänlaatuaan.

Hei pohdiskelija. Kysyit että tunnenko vapautta kun viimeinkin lopetan itseni tyrkyttämisen, sillä siltä se tuntui näin jälkikäteen. yrittää hyväksytyttää itseään sellaiselle joka ei siihen kykene. Kyllä, vapauttahan se on. Tuolla aiemmassa viestissä sitä kirjoitinkin. Mutta jännää kuinka se meinaa tulla takaisin, naru joka vetelee minua, syyllisyyteen tms. Ehkä siinä on häpeääkin, kun muilla on normaaliolot ja minulla ei. Siis vertailen.
On vain pidettävä ajatukset suoraan edessäpäin ja mentävä sitä kohti.
Kyllä näiden kuuluisuuksien poismeno herkisti ja kyyneleet tuli silmiin. kumpikin on kuulunut minun suosikkeihin, Matin hypyt ja Ollin laulut. elämä päättyy ja itse en kykene sitä juurikaan muuttamaan milloin niin käy.
Tällaisia mietteitä tänään. Hyvää viikonloppua kaikille!