Yksi shokkihoito itselleni on ollut laittaa peleihin menevät summat ylös ja huomata se, että pelaamiseen menee moninkertaisesti se rahamäärä, mitä ruokaan. Ei se summien merkitseminen pelkästään vaan asiaa pitää todella jauhaa ja sisäistää. Itselläni koko pitkän pelihistorian summat ovat niin järkyttäviä, että niitä en mieti enkä sitä, mitä rahalla ja peleihin käytetyllä ajalla olisi saanut. Ennemminkin yritän ajatella ihan lähimenneisyyttä, nykyhetkeä ja sitä, miten nykyisessä melko huonossa rahatilanteessa toimin tulevaisuudessa, etten tunnesyistä enkä myöskään lisärahan toivossa pelaisi sellaisia summia, joilla käytännössä turvaisin peruselämisen.
Vaikka peliura on pitkä, en ole koskaan voittanut edes tonneja, joten siltä osin olen ehkä jo viimeinkin realisti tai jopa pessimisti, mikä tässä tilanteessa on hyväksi. En usko enkä odota, että tulisi jättivoitto, joka korvaisi kaiken menetetyn. Itse en ole hakenut mitään apua, mutta tämä Valtti on tärkeä vertaistuen paikka: toisten opettavaiset tarinat, samastumisen kohteet, ymmärrys ettei kyse ole vain rahasta tai itsekurista ja ennen kaikkea oma kirjoittaminen ilman suurempaa itsekritiikkiä. Aloin kyseenalaistaa pelaamistani eron jälkeen, kun aloin miettiä elämääni muutenkin ja sitä, että jos kerran aion elää, niin en halua elämääni tuhota ainakaan pelien takia ja että haluan ainakin siltä osin oman itsetuntoni takaisin, etten koe sisälläni koko ajan jonkinlaista häpeää, vaikka kukaan ulkopuolinen ei siitä tiedäkään. Ex-mieheni tiesi jonkin verran pelaamisestani, mutta siitä ei puhuttu kuten ei paljon muistakaan ongelmista, mutta avoimuus olisi ollut kyllä hyväksi ja jos olisin kokenut tulevani hyväksytyksi omana itsenäni, olisin kyllä ollut valmis käymään asiaa rankastikin läpi ja tie pelaamattomuuteen olisi ollut varmaan nopeampi ja helpompi kuin mitä se nyt on. Molemminpuolista hyväksyntää ja myötätuntoa, rohkeutta ottaa asioita esille, aitoa avoimuutta ja rehellisyyttä sekä samalla kykyä ja halua käydä suhteen muutkin ongelmat ja kipupisteet läpi. Suhteessa voi olla asioita (ei välttämättä), jotka voivat osaltaan pitää peliongelmaa yllä. Tai vaikeudet joissain muissa ihmissuhteissa. Peliongelmaista tuskin kannattaa syytellä ja haukkua, koska monella meistä on jo ennestään tai pelaamisen myötä huonontunut itsetunto, syyllisyyttä ja häpeää ja toivo siitä, että pelaamisesta huolimatta olisi jonkun mielestä hyvä ja rakastettava ihminen. Jos on yhteiset rahat, niin rahankäytön rajat on hyvä asettaa. Pelaajallekin voi olla helpotus tietää, että jossain kulkee selkeä raja. Silti niitä repsahduksia saattaa sattua ja pelaajan syyllisyydentunne voi olla valtava.
Siitä, kun alkaa ajatella ja tunnustaa, että itsellä on peliongelma, on pitkä tie siihen, että järki ja tunne ovat yhtä mieltä siitä ettei pelata. Joku voi toki tehdä päätöksen ettei pelaa enää ikinä ja se on siinä. Ei itsetutkiskelua, unettomia öitä tai muuta. Itselleni pelaaminen ei ole ensisijaisesti halua rikastua (ehkä lotto on, mutta se ei ole minulla varsinaisesti osa peliongelmaa), koska silloin toimisin rationaalisesti ja keräisin pikkuhiljaa voittoja. Itselleni ei mikään riitä, vaan hyvistä ajatuksista huolimatta peliautomaatilla tai –kasinolla pitää pelata niin kauan kunnes rahat on loppu. Siksi ajattelen, että peliongelmani on syvemmällä ja vaatii kyllä oman pelihistorian ja muun elämänkulun läpikäyntiä, jotta pelaamattomuudesta voisi tulla pysyvää. Rankkaa välillä on ja pitää pystyä sietämään omaa pahaaoloa ja ehkä suhteessa myös se pelaajan puoliso saattaa joutua sietämään paitsi ailahtelevaisen pelaajan myös peleistä irti taistelijan mielialoja. Toisaalta valitettavan moni meistä taitaa olla niitä, jotka pitävän ne ailahtelevat mielialatkin sisällään eikä muuta purkautumistietä löydy kuin pelaaminen.
