Kysymyksiä, uteluita, pohdintoja, umpikujia...

[tiedonjanoinen2016]

Pääsiäistä. Hyvää Pääsisäistä. Mustaa huumoria, sarkasmia, ironiaa… Tuossa on kaikkea.

Kirjoitan. Istun ja pysähdyn, Mietin jo yksistään otsikkoa epämääräisen ajan… Tuota kaikkea ja paljon muuta on tarjonnut elämä. Minulle. Päihteettömälle, mutta silti addiktoituneelle. Tiedän periaatetasolla mistä puhutaan. Periaatteet vaan ovat syntyneet muokkautuakseen…

Henkinen umpikuja. Rakkaus. Teet niin tai näin, aina teet väärinpäin. Et tee väärin, mutta et tee oikeinkaan. Autat, mutta toisaalta vaan mahdollistat. Et puutu, hylkäät… Puutut, “sekaannut”. Mikään ei oikeasataan tunnu hyvältä, mutta käsien pystyyn nostaminen tuntuu pahemmalta jo ajatuksena.

Ja tulee hetkiä, joissa näet kaman alta sen oikean ihmisen. Tulee päiviä, tulee hetkiä… tulee ohikiitäviä “momentumia”, joissa tajuat että kaikki on sittenkin loppujen lopuksi vaivan arvoista… mahdollisesti. Toivottavasti.

Pieneen mieleenkään ei tule antaa periksi. Tasitellaan… “yhdessä” vaikka tiedät hyvin, että yksin olet paljosta vastuussa, jotta arki ja elämä toimii edes jollain tavalla. Ja se toinen? Romahtaa, itkee, huutaa, luovuttaa… vetää pään sekaisin. Vetää päiviä… Tulee takaisin, itkee, romahtaa… Haluaa, lupaa, uskoo, toivoo ja saa sutkin uskomaan… joka kerta.

Toisena päivänä koet olevasi vain osa ongelmaa, toisena päivänä tiedät olevasi ratkaisu ongelmaan… Toisena päivänä sut nähdään jollain muotoa “henkisenä rasitteena”, toisena päivänä sut nähdään sankarina… Kultaisena ritarina, ei edes valkoisena. Toisena päivänä sä olet kaikki kaikessa ja koko maailma… seuraavana päivänä sulle ei puhuta.

Sä kerrot, sä puhut… Sä korosta sitä miten kaunis ihminen siellä kaiken alla on. Sä saat aikaiseksi hyvän olon… joskus jopa taivaallisen… mutta! Sä et taida koskaan riittää… Mikään ei koskaan taida olla sitä pilleriä euforisempi juttu.

Toisaalta päivästä toiseen on läsnä… masennus, toivottomuus, paha olo… ahdistus… seinien ja maailman niskaan kaatuminen… Mutta jokaiseen päivään mahtuu myös toiveikasta ilmaa… lupaavaa ajatusmaailmaa… hyviä hetkiä… jopa kauniita hetkiä, jotka ovat sitä huumetta parempaa… mutta vain sen hetken. Ja ne hetket jää elämään sinne muistiin, tapahtumat, tunteet… Ja niin kaunista kuin se onkin… ne muodostuvat sekä kauniiksi tunteiksi ja muistoiksi että sen ahdistuksen lähteeksi… JOS… ME… sittenkin saatais kaikki kuntoon, takaisin…

Ja mehän saatais! Mutta… Sen toisen pitäis haluta sitä vähintään yhtä paljon kun mun… ehkä enemmänkin… ja vaikka mä kuinka haluaisin ja tekisin mitä tahansa… se ei koskaan muuta yhtään mitään niin kauan kuin toisen mielessä pyörii… huuma, euforinen tunnetila, pelko, ahdistus…

Ja sä kuuntelet kun sulle kuvaillaan: Pakenen huumeseen. Euforinen olo. Niin hyvä olo… turrutan tunteeni ja ajatukseni… Kaikki selitykset ja kuvailut ovat yhtä ristiriitaisia kuin kaikki muukin. Sä et enää tiedä haetaanko hyvää oloa vai kaiken alleen sulkevaa tukahduttavaa pöllyä… “Kaikki unohtuu”…

Minä olen päihteetön. Rakastunut, elänyt, odottanut narkomaanin kanssa. Ymmärsin ajat sitten, että “nisti”… ei ole ihminen. Se on se miksi aineet muuttavat ihmisen. Olen “tajunnut” erinäisiä asioita matkan varrella… Nähnyt miten maailman ihanimmasta ihmisestä tulee tunteeton haahuilija ja eksynyt ja sieluton… Hetkeksi täysin poissaoleva ja taas hetkeksi täysin läsnä ja lähellä pysyvä ihmisraunio…

Käsittämätöntä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä mikä omaan silmään on muodostunut suurimmaksi mysteeriksi: Miksi? Miksi se ei voi riittää, että aidosti tietää olevansa onnellinen. Että tuntemattomatkin näkevät sen, että olet oikeasti… onnellinen.

Aina on jotain “parempaa” mikä aiheuttaa vain itsetuhoisen ja ammottavan pahan olon… Mutta se on silti… “parempaa”. Se on helpompaa. Se valitaan… sitä valintaa kadutaan samalla sekunnilla ja näin jatketaan… oravanpyörässä, josta ei päästä ulos vaikka ainoa ajatus on siitä pois hyppääminen… aamusta iltaan, läpi yön… Haluat pois, mutta ahdistus pitää otteessaan.

En tiedä. Kerroin. Mun silmin. Mun kirkkain silmin. Mun rakkaudella jopa. Mun toivottomuudella. Mun uskolla “meihin”. Mun kokemuksella. Mun kokemuksella siitä, että se tosiaan ON mahdollista selättää nämä asiat. Olen siis straight. En tiedä miltä tuntuu edes olla pilvessä, mutta silti haksahdin narkomaaniin, joka on parasta mitä tiedän… maailmassa. Ja ei ole mikään viikkojen tarina, jokainen voi varmasti lukea rivien välistä, että tässä on takana pitkä historia.

En tiedä. En tiedä mitä kysyn. Kerron teille käyttäjät… miltä se näyttää ja tuntuu toiselle puolelle. En tosiaan syytä. En tuomitse. Tiedän paremmin ollakseni niin mustavalkoinen. Mutta herran pieksut… tehkää joku samoin… kertokaa tunteella… kertokaa suoraan sydämestä… Miltä kaikki näyttää ja tuntuu sieltä tilanteen toiselta puolelta.

Ei ole kysymystä. On epätoivo. On toivo. On valehtelua ja on herkkää avoimuutta. On kaikkea ja on mielettömät määrät ahdistusta ja paskaa… Kaikilla. Pähkinänkuoressa.

Voi olla, että kukaan ei saa tästä tekstin pätkästä irti mitään, mutta ainakin kirjoitin. “Sanoin” ääneen… Onko mulla parempi olo? No eipä juuri… Se tässä mättääkin, mikään ei auta. Odotan. Sitä päivää, että pohja on taas vastassa… sitten katotaan kun noustaan uudestaan. Mitä muutakaan voin? En mitään. Olen oppinut. Krhm. Voin kertoa, on niitä oppitunteja, joita ilmankin pärjäisi.

[tiedonjanoinen2016]

Jatkan… itse.

Toivon rehellisyyttä. Anonyymisti voisi joku vastata minulle muutamaan mieltä askarruttavaan kysymykseen.

Narkomaanien maailmassa… “Ystävyys” tuntuu olevan hieman erikoinen käsite. Toista “autetaan” pitämällä toinen “kunnossa”. Kannetaan kotiovelle kaikki mitä tarvitaan ja vähän päälle… Istutaan hetki, kuunnellaan, puhutaan… ja sopivan hetken tullessa tarjotaan ulospääsyä ahdingosta. Todella kuivan kärjistetysti kuvailin tätä…

Ymmärrän toki, että narkomaanilla voi olla todellinen ystävä omassakin maailmassaan, mutta turhan usein tilanne näyttää juuri tuolta ainakin ulkoapäin kastsottuna, objektiivisesti kun asiaa tarkkailee. Raha, kama, ruoka, yösija… mitä tahansa mitä ihminen kokee tarvitsevansa… hyväksikäyttöä puettuna “yhteiseen asiaan”? Samassa tilanteessa, samaa maata, sama unelma… se lopettaminen. Sama oravanpyörä… ja aina mielessä itsekkäästi kuitenkin vain se oma paras.

Voiko joku vastata minulle rehellisesti ja suoraan seuraavaan:

Koska kaikki narkomaanit haluavat lopettaa (tuntuu siltä, kuulostaa siltä) niin kun siitä porukasta yksi on poistumassa ja se saadaan pidettyä siinä tarjoamalla, mahdollistamalla, puhumalla… joka tavalla. Tuleeko siitä muille “parempi” olo? Tuleeko toiselle sellainen olo, että siinäpähän puhut, siinä sä taas vedät? Et ole sen parempi… yms. Tunteeko toinen narkomaani tällaisessa tilanteessa vahingoniloa? Tuntee tietävänsä paremmin? Tai jotain vastaavaa…

Olen yrittänyt miettiä kaikkea mahdollista… käytännön toimia, tilanteita… kaikkea. Ja tullut siihen tulokseen, että niin kauan kun en tiedä miten se järjenjuoksu toimii… en voi ymmärtää. En vaan voi. En tiedä mitä minulla on vastassa…

Taistelen tuulimyllyjä vastaan, pääsen isosti voitolle silloin tällöin, mutta vain huomatakseni, että aamulla… olen taas kilometrin jäljessä. En edes yritä juosta tuota matkaa kiinni vaan vain odotan, että luokseni taas tullaan… En siis aidosti koskaan “pääse” voitolle… ajoittain minut “päästetään” voitolle. Tajuan sen.

En vaan käsitä miksi… Se ei mahdu pieneen mieleen. Miksi vitussa ei voi vaan ottaa kaikkea takaisin. Kun hyvin tietää olevansa onnellinen jos niin kävisi…

Toki tajuan myös sen, että kukaan (jos joku lukee ) Teistä ei pysty “hänen” puolesta vastaamaan… mutta kun olen lukenut näitä ketjuja täällä… Ihmisten ajatuksia ja tuntemuksia niin paljosta paistaa aidosti läpi jonkunasteinen “samanlainen” kokemus. Anteeksi jokaiselle, en todellakaan tarkoita sitä, että kaikki kokevat asioita samalla tavalla… mutta ainakin ahdinko ja epätoivo tuntuu olevan kautta linjan läsnä.

Ja olen itse nähnyt vierestä. Todella läheltä miten se ahdinko selätetään ja miten onnelliseksi ja iloiseksi ihminen sen väistyessä tulee… Muistaa sen tunteen tänäänkin, kokee sen ajoittain, mutta siltikään… se ei riitä. Aina on “parempaa”.

Mitä vittua?!?!?!

Odotan. Vittu taas minä odotan… Tuntuu kuin odottaisin koko ajan… Tosin ne hetket ovat kyllä odottamisen arvoisia, mutta jossain se on kai epäterveellistä jo itsellekin…

Kiitos.

Haluan korostaa, että jokainen mahdollinen lukija… En tuomitse ketään, en halua loukata ketään enkä todellakaan väitä “tietäväni” mistään mitään… Huudanko apua? Jep. Joku kertokoon oman versionsa… sieltä toiselta puolelta… käyttäjän silmin.

[tiedonjanoinen2016]

Jatkan monologiani… joskus joku vastaa jotain.

Buprea, Lyricoita, Tramaleita… Pilveä kiitettävästi…

Erittäin sekalaista käyttöä, päivittäin ja parhaimpina päivinä vain kunnossa pysymiseen… pahempina päivinä itse ihmisestä ei ole jäljellä kuin runko. Silmät sumeana kaikki on tukahdutettu ja jäljellä on vain haahuileva muumio…

Kun Te olette vieroittaneet itsenne ko. aineista… Minkälaisia viekkareita on tullut? Mikä on auttanut? Edes vähän… Onko fyysisten kipujen rinnalla henkistä pahoinvointia? Itsesyyllisyyden tuskia?

Kertokaa kokemuksistanne… Lähinnä siitä mikä on helpottanut oloanne edes hitusen? Onko toisen ihmisen läsnäolosta olluit apua?

Olen tämän kaiken käynyt läpi aikaisemminkin, mutta tällä kertaa matka altaa syvemmältä kuin aikaisemmin. Pohja on lähempänä ja motivaatio iloon tuntuu olevan huumehelvetin alla pahasti hautautuneena… Teot, päätökset ja valinnat ovat sanalla sanoen… sekavia. Epäjohdonmukaisia. Epätoivoisia ja monella tavalla itsetuhoisia.

En tiedä lukeeko kukaan. En tiedä onko joku kanssani samanlaisessa tilanteessa… En tiedä mistään mitään, mutta ainakin “sanoin ääneen”… Mitä hyötyä siitä on? Eipä juuri mitään varmaan, mutta ainakin yritän osaltani.

Kiitos.

[Chas]

Mä en osaa vastata kaikkeen ja mutta vastaan omien kokemusten kautta. Itse olen kokeillut hitaita buprea vaan kerran, jotain meni pieleen lääkitysteni takia, kävin lähellä kuolemaa, se riitti. Käyttänyt olen vaan nopeita, stimuloivaa eli amfetamiinia, enkä koskaan pistänyt sitä suoneen vaan käyttänyt nenään nuuskaamalla.

Kovasti mulle olisi “opetettu” ja tarjottu pistämismahdollisuutta. Sellasia “ystäviä” ne ystävät niissä piireissä usein on. Olin päättäväinen, koska oltiin miehen kanssa tehty lupaus, ettei koskaan suoneen. Se olisi aiheuttanut voimakkaammat olot, koukuttanut entistä enemmän. Pelkkää amfetamiinia käyttävät ovat yleensä varsin rottamaisia. En koskaan liikkunut niissä porukoissa, ostin lähdin. Oman kokemukseni mukaan bupren käyttäjät ovat helpompia, mukavampia eivätkä täysiä rottia, vaikka näissäkin on eroja. Sekakäyttö on toki helvetin yleistä, että käytetään molempia.

Amfetamiini ei myöskään tee sellaisia viekkareita kun bupre. Vierotusoireet ovat ensiviekkareiden: lähinnä väsymys, ärtyneisyys, masennus jne. jälkeen enemmän henkisiä. Ei tule niitä helvetinmoisia fyysisiä vierotusoireita, jotta tarvitsisi kamaa pysyäkseen kunnossa. Henkiset vierotusoireet ovat tosi rankat ja kestävät pitkään. Silti olen nyt n. 3-4:ttä kertaa vierottamassa itseäni amfetamiinista. Mieheni takia.

Olen siis kärsinyt masennuksesta jo yli 20 vuotta, amfetamiinilla yritin hoitaa sitä masennusta kun viimeksi alotin taas vuosi sitten, tai kelasin lopulta että aivan sama käytänkö jotain vai en, koska masennus on paha ilmankin. Masennus on siis ollut elämässäni yli 10 vuotta pahana, jo ennen mitään ainekokeiluja ja lääkkeet eivät mulla oikein tehoa masennukseen enää kunnolla. Eli olen pystynyt naisena rakkaan aviomieheni vuoksi lopettaa aineet (meillä ei ole lapsia). Uudestaankin kun alotin vuosi sitten vetämisen, niin mies veti myös. Joka kerta kun olen vierottautunut, olen joutunut katkaisemaan välit myös niihin keltä hankin aineen, muutenhan olisi tyrkytetty lisää.

Nyt aion tälläkin kertaa lopettaa mieheni takia. Hän ei halua, että käytetään koska se tekee mun olon ja hänen olonsa vaan huonommaksi, koska hänkin kärsii nykyään masennuksesta. Tai siis olen lopettanut, mutta kärsin nyt niistä jälkioireista ja himoista. Mä olen aina ollut meistä se, jonka on vaikeampi pysyä erossa aineista, ihan sen takia että mielenterveyteni on huonompi. Sekä, mulla on aina ollut voimakkaampi halu päihtyä.

Tiedän, että noissa porukoissa yleensä monet “ystävät” valitettavasti tarjoavat irrottautujalle. Oikeat ystävät antaisivat vierottautujan olla rauhassa, eivätkä ainakaan olisi tarjoamassa heti lisää. Raha puhuu noissa piireissä ja ystävät eivät ole ystäviä. Toki tässä ryhmässä on varmasti erilaisiakin ihmisiä, mutta aika usein ainoa tapa pysyä erossa aineista on jättää ne vetävät ystävät, jättää se piiri.

Noihin hitaisiin, bupreen kuten tiedät tulee voimakas fyysinenkin riippuvuus. Tunnen kuitenkin ihmisen, joka pysyy niissä ns. hoitoannoksissa. Eli vierotusoireet pysyvät pois, mutta ei ole enää varsinaisesti päihtynyt. Sellaista ilmeisesti rakkautesi kanssa yritätte?

Se kuitenkin vaatii todella voimakkaan oman halun vierottautua aineesta ja usein on siis pakko pitää yhteyttä ainakin johonkin, jolta hankkii sen hoitavan annoksen. Ellei ole korvaushoidossa, mutta ymmärtääkseni niihin on vaikea päästä ja se vaatii pitkän jakson. Muut osaisivat kertoa paremmin varmasti.

En tiedä muiden tunnontuskista, mutta itse ainakin olen aina niitä tuntenut, tuntenut itseni paskaksi ihmiseksi, jos olen ratkennut. Mutta mä nyt tunnen itseni paskaksi ihmiseksi muutenkin, mulla on lapsuudesta asti jääneet voimakkaat syyllisyyden tunteet ja syyllistän itseäni asioista, joista ei edes olisi syytä syyllistää.

Toivon teille kaikkea hyvää ja toivon todella että pääsette siihen tilanteeseen että puolisosi käyttäisi vaan hoitoannoksen. Itse en itseni takia pystyisi jättämään aineita, koska mulla on muitakin issueita, vihaa itseäni kohtaan ym. ongelmia. Mieheni takia aion olla ilman, meidän suhteemme ja syvän rakkauden takia. Silti se todella vaatii käyttäjän omaa taistelutahtoa suhteen eteen, jos ei oman itsensä takia aineita pysty jättämään tai pysymään hoitoannoksissa. Nuo hitaat ovat ihan omaa luokkaansa enkä niitä tunne, tiedän vaan että niistä erossa pysyminen on takuulla 100 kertaa vaikeampaa kun amfetamiiniriippuvuus, tai näin uskon.

Toivon teille kaikkea hyvää ja toivon että saatte asiat kuntoon! Voimia <3.

[tiedonjanoinen2016]

Voi kristus… Joo, ei ole paikalla… Kristus siis. Käynyt helvetin selväksi, että se ei ole se juttu millä näitä hommia ratkotaan. Siis mun silmissä, “meidän” silmissä… Toi oli vaan tommonen kielikuva.

Lucrezia… Ensinnäkin. Kiitos vastauksesta. Toisekseen… Se on käsittämätöntä miten “samanlainen” sun tarina on. Se mitä sä sanot, miten sä sen sanot… On tuttua. Hyvässä ja “pahassa”. Itsensä syyllistäminen, itsensä “sietäminen”… On todella ku kuuntelis sitä “omaansa”.

Me. Emme ole me. Meidän suhde on kieroon kasvanut. Meidän “kuuluisi” olla yhdessä, mutta näissä olosuhteissa. Ei. Mua juostaan pakoon, mun lähelle tullaan… Meidän tukahdutetaan ja me vaan ei osata olla yhdessä ilman, että se koko ajan on läsnä, että kaikki on vituillaan ja “väärin”.

Mä seison paikallani. Odotan. Suoraan sanottuna? Odotan sitä päivää, että asiat on aidosti tarpeeksi vituillaan, jotta se pohja on katsottu. Sitten aloitetaan… nouseminen. Ja se aloitetaan yhdessä ja senkin tietää molemmat jo nyt. Siihen saakka siinä ympärillä pyörii mitä sattuu porukkaa… On rakkautta ja kaikkea, mutta sekin tiedetään ja ääneen sanotaan, että mikään ei ole aitoa vaan kaikki on jotenkin lähtöisin siitä kierosta tavasta ajatella ja siitä, että jokin muu (aineet) määrää elämää ja kaikki pyörii sen ympärillä. Mulle on ihan sama, mä en ole mustasukkainen, en vihainen enkä edes pettynyt. Mä tiedän, että mikään ei ole aitoa… eikä ainakaan kestävää.

Päivästä toiseen samaa paskaa… Lopettamisen halu on mieletön, mutta se kestää vain siihen saakka, että olotilat huutaa jotain elimistöön… Huoh. Vittu. Tää on niin nähty… Mä en edes tiedä miksi mä kysyn näitä juttuja.

Rakkaus on paska juttu. Se ei oikein tunnu katsovan missä, koska, kehen ja miten… On ku olis taivaassa missä enkelit vaan romahtelee ja itkee silmät päästänsä. Ja taas tuli vertauskuvana tommonen. Eikä vieläkään ollut ketään kuulemassa… Hmph. On koitettu kaiken maailman ohjelmia (hihhuli-hehkutusta), on koitettu sulkeutumista, on koitettu vittu kaikkea… Ja silti kun onnistuttiin niin ei siinä tarvittu sen enempää kristusta, enkeleitä, suljettuja ovia kuin mitään muutakaan. Se lähti meistä, se toimi hienosti… ja sitten se kusi. Mutta kesti tarpeeksi kauan, jotta molemmat tajus sen olevan aidosti mahdollista… siis olla onnellinen ihan ilman kemikaalejakin.

On vaan vittumaista katsoa vierestä kun sitä luisumista sinne pohjalle ei pysäytä mikään eikä kukaan… Siihen ei vaan pääse väliin. Hetkeksi aina välillä… mut päästetään siihen ja “tajutaan” mikä kaikki on vituillaan, mutta kun ulko-ovi menee kiinni niin jäljelä on vaan se sama mikä eilenkin. Nimenomaan kuten jo sanoit itsekin, odottaa… sitä päivää, että se halu toisessa on kovempi kuin mikään muu.

Kai mä vaan haluan huutaa jonnekin, että huumeet… Huh-huh. Vittu että mä voin vihata niitä, mutta edelleenkään en osaa vihata käyttäjää. Ja mä olen yrittänyt sitäkin, mutta… se ihminen ei ole sama asia kuin se “nisti”. Harva vaan tuntuu ymmärtävän sitä. Täällä tottakai moni, mutta tuolla “oikeassa maailmassa”…

Hmph. Avauduin. Tosi kiva kun vastasit ja kerroit. Muutenkin mä olen tässä lueskellut ja tullut siihen tulokseen, että sulla on sana hallussa, asenne kunnossa ja sietä kieroa huumoria siellä rivien välissä. Tai sitten mä vaan näen, jotain mitä haluan nähdä. Samapa tuo. “Kiva” on lukea.

Masennus on myös ollut aina läsnä. Samoin kaikki tuo itsensä inhoaminen. On todella paljon “tuttua” sun kynässä… Mä toivotan sulle vaan ja ainoastaan hyvää. Sitä jaksamista. Sitä että kaikki järjestyy… Sitä, että sä jonain päivänä tässä rakstat itseäs niinku ansaitset. Kaikki ansaitsee…

Nauratte vittu kimpassa maailmalle, jos se teidät hajottais niin se olis sen jo tehnyt. <3

[sarkynytsydan]

Hei Tiedonjanoinen 2016

Mietin pari päivää vastaamista sinulle. Ja nyt, kun olen korvaushoidossa olevan poikani ja hänen perheensä luona, pyysin myös poikaani lukemaan tekstisi. Hän ja vaimonsa ovat myös sitä mieltä, että vastaisimme.

Lucrezia vastasikin sinulle, lämpimästi ja kannustavasti!

Olen siis korvaushoidossa olevan nuorenparin äiti ja anoppi. Pojan hoito on kestänyt kohta kolme vuotta ja miniän pari vuotta ja heillä on 8 kk:n ikäinen vauveli. Hoito sujuu hyvin ja heillä on runsas tukiverkosto ympärillään.

Molemmilla on pitkä huumehistoria, lähinnä Subutexiä, ensin nenään ja lopuksi suonensisäisesti. Elämä oli lopulta hyvin kaoottista ja molemmat halusivat lopettaa. Monta kertaa yrittivätkin itse, mutta ei se koskaan onnistunut. Poika oli myös pari kertaa katkolla, 2 viikkoa, ja kerran vieroituksessa 4 viikkoa. Yritykset sujuivat hyvin, mutta käyttö alkoi välittömästi uudelleen.

He kertoivat, että eivät tunne ketään, joka olisi vierottautunut itse subusta. Riippuvuus aineesta on tosi kova.

Ja kaikki rikollisuus, mikä liittyy rahaan ja aineisiin, on tosi järkyttävää. Ja kaikki terveyshaitat yms.

Uskon, että jokainen narkomaani haluaa pohjimmiltaan eroon aineista, mutta riippuvuus on kamala. Aineet tekevät monesta käyttäjästä kieroilevan, valehtelevan ja varkaan.

Nuoremme muuttivat naapurikuntaan ja jättivät kaikki käyttäjäkaverinsa. Toipuminen on hidasta ja rankkaa, mutta se on mahdollista!

Itse olen sairastunut pahasti läheisriippuvuuteen, sehän on periaatteessa sama tauti, kuin narkomaniakin. Siitäkin toipuminen on hidasta ja äärettömän tuskallista. Ja nyt uskallan jo tunnustaa, että läheskään kaikki kontrollointini ja päällepäsmäröintini eivät olleet pelkästään pyyteettömiä, vaan olivat myös vallankäyttöäni! Ja HITTO VIE, eivät uskoneet, vaikka tiesin niin erinomaisesti. :mrgreen:

Hae apua itsellesi ja yritä selvittää, että mikä pitää sinut tässä suhteessa. Läheisten avunhakeminen on hyvä ja selkeä viesti käyttäjällekin, että apua on saatavilla!

Paljon voimia teille molemmille ja hyvää kevättä

[tiedonjanoinen2016]

Kiitos Särkynytsydän taustajoukot.

Jep. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Olen siis kahlannut… hmm… Väärin. Olemme (!) kahlanneet läpi vieroituksen ja kuntoutuksen. Emme todellakaan kotikonstein vaan korvaushoidolla ja kaikella mahdollisella avulla.

Se tässä nykyisessä tilanteessa kaiketi eniten vituttaakin, että vielä ei olla siinä pisteessä, että apu kelapaisi tai sitä uskallettaisiin hakea. Odotan… Tiedän senkin olevan monella tavalla epäterveellistä, mutta meidän onni oli hyvin aitoa ja todellista niin kauan kuin selvinpäin olimme ja elelimme.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kaikki ovat yksilöitä, mutta nuorelle parille voimia, uskoa omaan tekemiseen ja pitäytymistä valitsemallanne tiellä. Se on parasta. Muutama “vinkki” jopa matkan varrelle… En tiedä mistään mitään enkä todellakaan esitä omaavani “vastauksia”. Tulee vaan flashbackina mieleen muutamia asioita…

Tärkein omaan silmään. Siinä vaiheessa kun homma on vakaalla pohjalla ja edelleen pitää juosta siellä ja täällä. Seuloja yms. Ja se alkaa kyllästyttämään ja tuntumaan turhalta. “Sitä pärjätään jo.” Vituttaa jo edeltävänä iltana… Lukekaa tämä.

Ei ole kiire mihinkään. Siinä vaiheessa kun toisen mielestä “juokseminen” on turhaa… toinen sanoo, että ei ole. Siinä vaiheessa kun osat vaihtuvat, on toisen vuoro. Siitä EI aidosti ole mitään vaivaa eikä varsinkaan haittaa vaikka joutuukin hieman juoksentelemaan ympäri kyliä.

Kun kaikki tasaantuu ja usko itseensä on vahvimmillaan… Ei ole mitään syytä kysellä vanhojen tuttujen kuulumisia. Ne käärmeet… ne luikertelee heti kun oven avaa.

Siinä vaiheessa kun tukiverkon jutut alkaa kuulostamaan holhoamiselta ja tulee sellainen olo, että ihmisiä kohdellaan kuin pikkulapsia. Sanokaa se ääneen. Muuten syntyy riski, että Teidän ja tukiverkoston välille alkaa syntymään kuilua… Ne työntekijät, ne aidosti osaa ottaa huomioon ihmiset ihmisinä. Niin kauan kuin touhu on molemminpuolin rehellistä.

Kaikki ideat ja ajatukset kannattaa “tarkistuttaa” muilla… Saa perspektiiviä, saa todennäköisesti huomioita, joita ei itse osaa edes ajatella. Jos joku sanoo, että idea on huono… se todennäköisesti on sitä. Ei ole helppo uskoa etukäteen, mutta huomattavasti mukavampaa kuin todeta jälkikäteen.

Se onnellisuuden kupla… se ei ole harhaa. Se on uudella tavalla haasteellista, mutta miljoonalla muulla tavalla antoisaa. Kyseenalaistaminen, epäilyt, epäluottamus… Se kaikki aidosti palvelee Teitä itseään. Palveli meitäkin. Vaikka välillä tuntui suorastaan pahalle, että tässä sitä on oltu ja eletty vaikka kuinka kauan eikä ongelmia ole ollut… Miksi vitussa tarvii alkaa syynäämään ja epäilemään? Tarvii. Koska niin kauan kun on ne vitun kuuluisat puhtaat jauhot pussissa niin se on aidosti tuon taivaallisen se ja sama kuinka paljon syynävät ja tutkivat ja kysyvät. Te tiedätte aina missä mennään! Te tiedätte, että se ilo ja nautinto siitä selvinpäin olemisesta on aitoa. Sitä ei kenenkään utelut muuta.

Te istutte äidin/anopin kanssa vastaamassa. Teillä on tukiverkkoa, teillä on selkeä tavoite. Teillä on lapsi. Teillä on toisenne. Te ette aidosti tarvitse mitään muuta. Tiukasti kiinni toisistanne, läheiset lähellä, apu käden ulottuvilla… koko muu maailma voi suksia vittuun.

Ja puhukaa toisillenne. Kaikesta. Sanokaa jos tulee paha päivä, huono mieli… unia. Ajatuksia, mielitekoja… Ja jos tulee yhteinen paha päivä niin soitatte äidille/anopille, katsotte lastanne… lähdette kävelemään ja puhutte jostain muusta. Kaiken paskan keskellä voi aina lähteä ulos kävelemään ja hakea vaikka kahvin jostain…

Ymmärrän, että tilanteenne on erilainen. En siis edelleenkään “opeta” mitään. Ajattelin vaan hyvässä hengessä ja vain hyvää tarkoittaen kertoa, että te… Te pystytte siihen kyllä. Ei se kupla ole kupla, se on todellisuus. Se kupla on siellä toisessa maailmassa. Tunteet ja kokemukset nyt… ne on todellisia. Niistä jää muistoja ja ne hitsaa teistä sellaisen parivaljakon, että maailma ei kertakaikkiaan voi teille yhtään mitään.

Ja äidille: En voi kuvitella koska oma lapsi on aina oma lapsi, mutta edes jotenkin rinnastaen omaan pieneen maailmaani. Mä olen todella onnellinen jopa sun puolesta, että olet saanut ne ihmiset siihen. Työn on kova, mutta kaikille teille… se suurin askel mun kokemuksella tuntuu olevan se ensimmäinen… avun hakeminen. Sen jälkeen maailma näyttää oikeasti päivä päivältä paremmalta ja paremmalta… Muistuttelette vaan aina välillä toisianne siitä, että se aidosti on parempi jo tänään.

Päihteettömänä en tiedä kertoa muuta. Mutta se toivotan teille kaikille voimia ja antakaa itsellenne oikeus nauttia niistä pienistä voitoista ja saavutuksista mitä tulee joka päivä ja koko ajan. Huomatkaa ne! Puhtaista seuloista, kodin hoitamisesta, lapsesta… yhdessä olemisesta… Se mikä on tehty, se meni jo. Se mitä teette… se määrittelee. Hyvässä.

Läheisriippuvuus… kyllä. Tiedostan. Tunnen itsessäni.

Toivottavasti ei tullut sellainen olo, että jotenkin kuvittelen tietäväni… Ei ole kyse siitä. Haluan vaan sanoa edes jotain “konkreettista”. Jotain mikä oikeasti heijastelee sitä, että se mitä olette tekemässä, se on upeaa ja joka tavalla mahdollista.

[Tuomo_Seppanen]

Kiitos viesteistänne/kirjoitukistanne. Olen ollut käytännön syistä pois linjoilta, mutta palailen kehiin intensiivisemmin. Todella monellaista näkökulmaa olette kirjottaneet.

[believer]

Tiedonjanoinen!

Huhheijaa, ekasta kirjoituksestasi menin aika sanattomaksi, kuin olisi omia ajatuksiani… eikä nyt tunnu edes siltä että voisin kirjoittaa, pitää miettiä ja kirjoittaa sitten…
Halusin vain kertoa, että täällä on samanlainen hitaitarakastavan puoliso, odotan ja odotan, autan ja mahdollistan, rakastan rajattomasti…

[Valontaika]

Täältä toiselta puolelta suoraan sanottuna ja sydämestä: toi mitä sä teet nyt, että odotat, mahdollistat, lohdutat ja paijaat ja yrität loputtomiin ymmärtää auttaa sitä toista ihan samalla lailla kuin se nistikaveri joka kantaa kaman suoraan kotiovelle. Mitä sä itse siitä saat? Luultavasti saman kuin sun kumppani ja se kaveri: hetken helpotuksen ja sairaudelle lisää ruokaa.

Vaikka se käsien nostaminen pystyyn tuntuisi sieltä käsin kuinka pahalta ja vaikeelta ja mahdottomalta, niin sen oven takana odottaa se suurin toivo eli toipuminen voi alkaa.

Jos sä todella rakastat sitä kultaasi, niin anna sen mennä etsimään se oma pohjansa jotta silläkin olisi mahikset löytää se oma halu parantua ja hakea apua. Älä odota siellä valmiina kasaamaan toinen jotta se jaksaisi taas palata käyttämään.

Mene ja hae itsellesi apua, vaikka sä kuinka yrittäisit niin se on se ainoa eteenpäin vievä asia minkä voit oikeasti tehdä. Vaikka sä et itse olisi käyttävä addikti niin läheisriippuvuus on myös sairaus, logiikaltaan hyvin saman kaltainen ja pohjimmiltaan yhtä vaarallinen sulle ja läheisillesi kuin huumeongelma.

Totuus sattuu, mutta silti sanon tämän kaikella rakkaudella sillä vain rehellisyydellä voi noita sairauksia hoitaa.

Kaikki myötätuntoni ja voimia teille molemmille kujajuoksusta kohti mielekästä elämää!

[Valontaika]

Tää aihe kuohahdutti ja pisti ajatukset mulla laukkamaan koska oon itse ollut tuossa kehässä molemmilla puolilla ja aika alkuvaiheessa oman toipumisen kanssa.

Yritän vielä tässä avata sitä addiktin logiikkaa, sillä ei-käyttävälle läheisriippuvaiselle se voi tosiaan olla hyvin vaikea hahmottaa ja moni varmaan järkyttyisi jos tietäisi mitä siellä käyttäjän päässä siinä oikeasti liikkuu.

Addiktin aikaikkuna on todella lyhyt ja kapea, ja ne ajatukset keskittyy juuri senhetkisen olotilan helpottamiseen nopeimmalla ja helpoimmalla keinolla. Muut ajatukset on lähinnä sitä että hakee keinoja joilla etsii oikeutusta omalle toiminnalle. Toiset on oikeasti sokeita ja ohittaa katumuksen ja huonon omantunnon ynnä muut ihan helposti, ja moni taas sisimmässään tietää tekevänsä väärin mutta näkee paljon vaivaa keksiäkseen ties mitä selityksiä siirtääkseen sen vastuun omasta olosta muiden harteille.

Krapulassa tai rahojen ja voimien loppuessa läheisriippuvainen kumppani on se nopein keino saada hetken helpotus. Addikti tietää mistä naruista sitä toista kannattaa vetää että saa sen minkä haluaa. Yhteen uppoaa katuva ja pahoitteleva puhe, lupaukset muuttua ja selitykset miksi nyt pystyy lopettamaan ja kauniit maalailut siitä miten kaikki tulee ensi kerralla menemään toisin. Läheisriippuvainen takertuu näihin sanoihin ja haluaa ja yrittää kovasti uskoa, vaikka tietäisi sisimmässään että mikään ei oikeasti ole muuttumassa. Addiktin mielessä koko tämä esitys voi olla vain välttämätön paha mikä pitää jaksaa vetää jotta saisi hetken olla rauhassa ja suunnitella seuraavaa käyttökertaa. Se voi olla keino saada hetki syliä ja huolenpitoa, seksiä rahaa ja ruokaa. Se voi olla keino luoda itselleenkin hetkeksi helpolla illuusio siitä että nyt on kaikki hyvin ja asiat muuttuu.

Täydelliseen itsesääliin, vihaan tai katkeruuteen vajoaminen voi myös olla helppo keino välttää se oman vastuun ottaminen teoistaan. Alkoholistin tunnistaa usein siitä että aina on joku syy sille miksi sillä kertaa juo. Kaikki mikä läheisriippuvaisessa kumppanissa ottaa päähän käy kätevästi syystä. Syyllistämällä saattaa myös saada siltä läheisriippuvaiselta sen mitä haluaa, sillä heikolla itsetunnolla varustettuun ihmiseen sellainen uppoaa kuin veitsi sulaan voihin. Samalla kun läheisriippuvainen silittää ja paijaa ja miettii päänsä puhki että miksi ihmeessä tuo ihminen kohtelee niin huonosti vaikka kuinka olen kiltti ja rakastan, niin se addikti saattaa jopa ajatella että kunpa tuo idiootti jo lopettaisi ja sanoisi kerrankin suorat sanat tästä mun perseilystä. Vedänpä tässä ihan kiusallani kohta seuraavat tokkurat jos ei se kerta sano siitä mitään. Ja siis oikeasti sillä ei ole väliä että mitä se kumppani sanoo ja tekee, vaan se on sitä oikeutuksen hakemista omalle toiminnalle.

Jokaisella addiktilla on omat keinonsa ja tapansa ja toki persoonat on erilaisia. Siinä missä yksi on pohjimmiltaan syyllisyyden kalvama ja syyttelee muita sen takia, niin toiselle voi olla ihan helppoa ohittaa moiset ikävät asiat ja itseään voi pitää suunnilleen maan päälle syntyneenä Jumalana jota varten kaikki ympärillä on luotu. Tai syyllisyyttä kompensoi sillä että on niinä selvinä hetkinä oikein yltiömäisen ihana ja avulias toisia kohtaan. Tai nämä voi vuorotella samassa ihmisessä. Keinot ja kelat voi olla erilaisia, mutta hahmottuuko se sairauden logiikka? Pakkomielteisyys, kieltäminen, lähimmän helpotuksen etsiminen on se mikä pistää toimimaan ja seuraavan annoksen saamisessa ei kaihdeta keinoja.

Läheisriippuvaisen logiikka on siinä mielessä saman kaltainen, että vastuun omasta olosta voi siirtää pois kun keskittyy siihen kuinka kaikki on paremmin kunhan toinen ei ota aineita tai juo. Kelat pyörii pakkomielteisesti sen kumppanin ympärillä, mikä tahansa parempi hetki kullan kanssa voi olla se hetken helpotus jota haetaan keinoja kaihtamatta. Keksitään mielessä mitä ihmeellisimpiä syitä ja selityksiä miksi tilanne ei oikeasti ole niin paha vielä, miten tällä kertaa tämä menee toisin kun tuo oivalsi tuon yhden ison asian, miten lapset ei kärsi kun vaan siten ja täten kontrolloin pullojen määrää tai sitä missä kunnossa toinen tulee kotiin. Valehdellaan ja vähätellään muille sitä mikä tilanne on kotona ja eristäydytään muusta maailmasta häpeän ja voimien ehtymisen vuoksi. Oma toiminta saatetaan oikeuttaa sillä että ajatellaan tarkoituksen olevan hyvä ja että omat teot on tehty toisen parasta ajatellen. Usein se jos toinen sitten todella menee ja oikeasti raitistuu ja ryhtyy kantamaan vastuuta, niin se voi läheisriippuvaiselle olla jopa kriisin paikka jos ei olekaan valmis luopumaan omasta kontrolloimisen tarpeesta tai sisälle syntyy tyhjiö kun elämä ja ajatukset ei enää pyörikään sen käyttämisen ympärillä. Useinhan tilanteesta kyllästyneenä lähtenyt läheisriippuvainen löytää itsensä lopulta seurustelemasta uuden addiktin kanssa, mikäli oma toipuminen on jäänyt kesken.

Nämähän oli toki yleistyksiä, eikä kaikki varmasti päde kaikkiin ja voi olla paljonkin sellaista mitä en vielä hahmota. Mutta olen kuunnellut ja lukenut todella paljon sekä addiktien että läheisriippuvaisten kertomuksia ja nämä on sellaisia teemoja jotka tuntuvat toistuvan ihmisten tarinoissa. Ja tosiaan itse kun on kokenut molemmat puolet niin tunnistan näistä monet jutut myös omassa elämässä kokeneeni.

Koitin tässä esittää kun läheisriippuvaiset pohtii monet päänsä puhki sitä miksi toinen toimii niin järjettömästi, että millainen on addiktin logiikka. Ja musta oli yllättävää tajuta kuinka samankaltaista se oikeasti on miten läheisriippuvainen siinä toimii.

Mieltäisin sen sillä tavalla, että siinä on sairaus nimeltä addiktio pesiytynyt molempiin osapuoliin, ja se sairaus aina ruokkii itseään keinoja kaihtamatta, ja molempien toiminta on sellaista joka pahentaa sekä sitä omaa että toisen sairautta.

Joskus käy kuitenkin niinkin onnellisesti, että kun yksi pääsee irtaantumaan tästä kuviosta, hakee apua ja alkaa aidosti toipua niin se toinen tulee jossain vaiheessa sieltä perästä ihan omasta halustaan. Tai jos ei tule niin apua ja tukea saatuaan on alkanut vahvistua ja pystyy irtaantumaan helpommin tilanteesta. Mutta jos parisuhteessa jyllää addiktio niin happinaamari aina ensin omalle naamalle on se mun neuvo.

Voimia ihan valtavasti kaikille, jotka kamppailee näiden kuvioiden kanssa. Se on sellainen helvetti jota itse ei toivoisi edes pahimmalle viholliselle saati niille läheisille joihin se väkisinkin vaikuttaa.

[dyinbreed]

Moi Lucrezia!

Ei se pirikoukku oo yhtään sen huonompi ku miehes jarrulukkokaan. Eikä ne fyysiset olot ole lähellekään samaa kertaluokkaa kuin se henkinen vittusaatana. Sulla on väärät piripiirit pyörineet, jos rottaporukassa oot kiskonut. Kyllä siellä kulissien takana on ihan rehtejä vetureita omissa porukoissaan!

Täällä linkissä kyllä monesti miettii, että onko tämä joku alemman rottaluokan kokoontumispaikka, vai miksi täällä kaikki hokee noita samoja vanhoja läppiä? Mulla ei ainakaan henkilökohtaisesti oo elämä ikinä pyöriny sen seuraavan annoksen ympärillä, en oo tullu vuosienkaan kovalla käytöllä välinpitämättömäksi tunnekylmäksi kusettajaksi. Eikö teillä, käyttäjäveljeni ja -siskoni, ole mitään periaatteita ja moraalia? Mulla on ja pysyy, ei niitä se seuraavan annoksen metsästäminen riko.

[Youni]

Käyttäjän puolelta tuon parisuhteen toimimiseen en osaa ottaa kantaa. Ystävyyteen otan sen verran, että käyttäjistä tulee helposti oikeastikin hyviä ystäviä kuin perheen jäseniä. Heidän kanssaan vedetään ja vietetään vuorokausia yhtämittaa - siis enemmän aikaa kuin useimmat raittiit puolisoidensa tai työkavereidensa kanssa. Heidän kanssaan koetaan paljon: paljon jotain todella pahaa, kun toiset ystävät kuolevat tai tilanteita mistä selvitään juuri ja juuri esim. rikoksia tehdessä ja on kannettavana paljon yhteisiä salaisuuksia. Kaikki ei ole rottia, jotka varastaa kaverilta todellakaan. Mutta varmaan on totta, ettei näistä ystävistä päästetä helposti irti. Tämä ystävistä irti päästäminen on molemmille puolille vaikeaa ja itselleni käytön lopettaamisen kohdalla kaikkein vaikein ajatus on, että heidät pitäisi jotenkin muka vaihtaa. En ymmärrä miten ystäviä vaihdetaan - ostettua niitä saa, mutta yleeensä helvetin huonoja. Ja raittiit ystävät perheineen ja töineen eivät edes tunnu ystäviltä (on poikkeuksia), mutta heitä yleensä tavataan jotenkin ohimennen; käydään kahvilla, pelaamassa tennistä tjsp. Heillä on elämä. Käyttäjillä on yhteinen kokoaikainen harrastus.