Kun vaimo käyttää

Vilpola
1

Hei vaan kaikille,
Täällä on tosi vähän miehiä mukana. Olen jo pitkään lukenut viestejänne Vilpolassa ja nyt vihdoin ja viimein on itsekin pakko kirjoittaa. Uskallanpa siis minäkin.

Kirjoitan ihan lyhyesti näin ensikertalaisena. Vaimoni käyttää huumeita ja lääkkeitä sekaisin, tätä on jatkunut nyt yli 3 vuotta. Meillä on kaksi lasta, toinen on jo koulussa. Olen itse tehnyt kaikkeni että vaimoni lopettaisi, mutta mikään ei auta. On hänellä hyviäkin hetkiä, jolloin hän lupaa lopettaa. Olen aina tähän saakka uskonutkin, mutta nyt alkavat voimani olla lopussa. Häneen ei voi luottaa laisinkaan, kaikki mitä hän lupaa ei pidä ollenkaan. Itseäni hävettää hänen elämänsä, sillä olemmehan kumminkin aviopari. Koen kyllä itsekin epäonnistuneeni kun hän vaan jatkaa käyttöään. Mihinkään hoitoon tai apuun hän ei suostu, se olen kuulemma minä jolla on ongelma. Hänen käyttönsä on ihan hallinnassa, hän toistaa jatkuvasti. En enää osaa toimia tämän asian suhteen mitenkään.

Osaako joku neuvoa, miten tästä voisin jatkaa?

2

Hei sanon nyt sinulle sen mitä minulle sanottiin moneen kertaan ja painokkaasti että et ole vastuussa vaimosi päihteidenkäytöstä, hän on itse vastuussa siitä. Sinä et ole epäonnistunut. Olet yrittänyt nyt kaikkesi, nyt on sinun vuorosi kysyä itseltäsi mitä elämältä haluat sinulle ja lapsillesi. Onko vaimosi siinä elämässä mukana on ihan toinen juttu.

Ainakin itselleni tämä asia on avautunut näin. Sitä myöten häpeäkin on väistynyt tai siirtynyt oikeaan osoitteeseen mieheni kannettavaksi.Täältä olen saanut siihen tukea ja hakenut sitä muutenkin monelta suunnalta. Yksin en olisi tässä pisteessä ,vaikka paljon on vielä edessäkin. Mutta selkeämpi päivä päivältä

Voimia.

3

Hei Mies ja tervetuloa mukaan keskustelemaan. Aika vähän täällä todellakin on miehiä, mutta ei se haittaa, puoliso kuin puoliso. Sama murhe.

Lueskellessasi näitä ketjuja huumaat, että tuo syyllistäminen “itselläsi on ongelma, sä et tajua, olet niin keskiluokkainen, et osaa elää, et nauti hetkestä, olet niin maallinen jne” on ihan tyypillistä. Lääkäri sanoisi “kuuluu taudin kuvaan”. Älä niistä välitä. Mieti sen sijaan, mitä itsellesi ja lapsillesi elämältä toivot. Onko se tätä?

Vaimosi on sitä mieltä, että käyttö on hallinnassa. Mieheni oli samaa mieltä yli vuosikymmenen. Luulen, että hän lopullisesti myönsi, että homma on karannut hanskasta jo aikoja sitten, vasta viimeisinä vuosina.

Onko vaimollasi jotain todettua psyykkistä ongelmaa? Itse olen ajatellut, että käyttäjillä voi hyvinkin olla taustalla psyykkinen sairaus ja aineet ovat tiedostamatonta itsehoitoa. Ainakin joissain tapauksissa. Jos sellainen on, pitäsisi se ottaa kunnolla hoidettavaksi.

Mitä tehdä, kysyt. Kyllä sinä vastauksen löydät. Kirjoittele tänne, punnitse asioita. Kun luet näitä viestiketjuja, huomaat, että tarinasi ei ole ainutlaatuinen. Hyvä, sillä saat peilauspintaa niistä. Jonain päivänä ratkaisu on edessäsi.

Voimia sinulle Mies!
Terveisin
Ohjaaja Jekaterina

4

Eld ja Jekaterina, kiitos nopeista vastauksista ja kannanotoista. Olen kyllä ahminut Vilpolan kirjoituksia, kirjoittajien tarinoita ja elämänkokemuksia sekä -kohtaloita ja yrittänyt mielestäni parhaani löytääkseni niistä vertaisuutta ja perspektiiviä omaan tilanteeseeni. Kirjoituksissa on minusta paljon todella hirvittäviä ja pelottavia tapahtumia, joita lähes aina leimaa alituinen ja toistuva epäonnistuminen, oli sitten kyseessä käyttäjän elämänhallintaan liittyvät seikat tai läheisen toiminnan muuttamiseen liittyvät toimenpiteet. Onnistumisista ei juurikaan ole kirjoituksia, toki sentään muutama mikä antaa toivoa paremmasta.

Jekaterina kysyy vaimoni mahdollisista psyykkisistä ongelmista. Niitä en ainakaan aiemmin ole havainnut, nyt en ole enää asiasta niinkään varma. Voin sen verran vaimostani sanoa, että hän työskentelee terveydenhoidon saralla, ja työnsä puolesta hänellä on pääsy erilaisiin lääkkeisiin, myös huumaaviin ja rauhoittaviin. Minulla on myös varmaa näyttöä siitä, että hän on varastanut näitä lääkkeitä työpaikaltaan jäämättä siitä kiinni, ainakaan toistaiseksi. Tuskissani olen uhannut häntä sillä, että ilmiannan hänet työpaikalle lääkevarkauksista ellei hän hakeudu hoitoon, mitä hän varmasti saisi myös työpaikkansa kautta jos asian ottaisi esille. Tähän hän teki vastauhkauksen, että jos näin teen niin hän tappaa itsensä, että sitäkö minä haluan? Tarkistan hänen vaatteensa ja tavaransa joka kerta, kun minulla on siihen mahdollisuus ja olen sen myös hänelle kertonut. Hänen mukaansa olen kyylä ja gestapolainen, hän sensijaan on uhri jota en edes halua ymmärtää.

Vaikka kuinka yritän ajatella edes jotenkin rauhallisesti ja loogisesti ja joskus jopa asettua vaimoni asemaan, en voi ymmärtää miten hänelle on jokin huumausaine tai pilleri tärkeämpi kuin yhteiset lapsemme, perheemme ja kotimme?

Olen yrittänyt nyt kuluneet yli kolme vuotta ylläpitää perheemme julkisivua sukulaisiin, tuttaviin ja naapureihin. En enää jaksa kannatella vaimoani. Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tai lähes vastaavasta tilanteesta? Jos on, niin mielelläni lukisin miten olette asian hoitaneet ja minkälaisia seuraamuksia sillä oli?

Täällä liputetaan paljon vertaisryhmien suuntaan. Kävin yhdessä kirkon järjestämässä ryhmässä, mutta en saanut sieltä yhtään mitään apua, sillä olin ainoa jolla oli tämä huumesuru perheessä ja minusta tuntui, että minua katsottiin muiden ryhmäläisten taholta jotenkin kieroon. Kaikki muut olivat naisia, minä olin ainoa mies. Tietääkö kukaan, onko olemassa omia ryhmiä miehille?

5

Hei Mies

Paikkakunnasta riippumatta voit ottaa yhteyttä Irti Huumeista perhetyönkeskukseen
irtihuumeista.fi/laheis-ja … on_keskus/

Palvelu on maksutonta ja sinun on mahdollista varata myös keskusteluaika itsellesi.
Jos paikkakunnallasi kokoontuu Irti Huumeista yhdistyksen vertaistukiryhmä niin sinne vaan mukaan.
Pelkkiä isäryhmiä on vain Oulussa ja sekin kokoontuu tarvittaessa.

Vertaistukiryhmissä saat helpotusta ja tukea itsellesi kun voit keskutella luottamuksellisesti lähes samassa, tai samassa tilanteessa olevien kanssa. Kaikilla kuitenkin on yksi yhteinen nimittäjä: ongelma läheisen päihteiden käyttö.
Tässä asiassa sinun tuskin kannattaa asettua vaimosi asemaan. Niinkuin täällä on kirjoitettu, et ole vastuussa vaimosi päihteiden käytöstä. Tärkeintä on että haet apua itsellesi ja sitä kautta myös lapsesi saavat sinulta turvallisuuden tunnetta.

Terv. Ohjaaja Kerttu

6

Sinäpä sen sanoit että ei sitä tajua miksi toinen valitsee käyttää huumaavia aineita perheensä sijaan, jos se laitetaan toiseen vaakakuppiin. En tajua minäkään.

Viimeksi eilen varmistelin että onko toinen tosiaan sitä mieltä että hän ei hoitoon mene ja näin on vaikka osittain silloin tällöin myöntääkin että jokin ongelma on olemassa. Olen sitä mieltä että mieheni tarvitsee apua, kuten vaimosikin tarvitsee apua. Kynnys on kova, tiedän kun teen itsekin hoitotyötä jokseenkin sillä saralla työkseni. Miehelleni on esteenä yrittäjyys ja jonkinlainen näkyvä status paikkakunnallamme…no ainakin se…ja sitten kai monenlaista koska jos näistä kyselen syyt ovat moninaiset ja sekavat, siis käytön syyt ja hoitoon hakeutumattomuuden syyt.

Olen päättänyt siis muuttaa omaan asuntoon, ja pelkään että hän sen myötä romahtaa tai järjestää elämäni tosi hankalaksi mutta silläkin riskillä, sillä hinta alkaa olla liian kova minulle ja lapsilleni. Kodin ilmapiiri jo yksistään, en halua että lapseni oppivat tällaista parisuhteen mallia jossa toinen on kuin lapsi jota pitää vahtia, ja toinen hoitaa lähes kaiken.

Itse käyn perheneuvolassa, siellä on ilmaiset palvelut, saan sinne vuodattaa omaa oloani ja koota päätäni, jos lähimmässä kaupungissa olisi sopiva al-anon-ryhmä menisin sinne mutta lastenhoitojuttujen takia se juuri nyt on hankalaa.

Iso juttu minulle oli päästää irti häpeästä…ja unelmista niistä yhteisistä. mutta olen nyt suostunut siihen että kipeää tekee mutta haluan rauhan elämääni. Puolisoni on aikuinen ihminen, saa nyt kantaa aikuisen ihmisen vastuunsa näiden päätöksieni myötä, kykenee siihen tai ei, sitä en voi hänen puolestaan tehdä. Koen että nyt hänellä on todellinen mahdollisuus tervehtyä kun vetäydyn kannattelemasta häntä, salailemasta ja hoivaamasta. Toisaalta nyt kun olen lakannut vaatimasta niin olemme onnistuneet keskustelemaan ongelmasta avoimemmin ja sen laajuus on pikkuhiljaa paljastunut minulle, se oli aluksi aika musertavaa mutta nyt olen hyväksynyt sen. Näin on enkä voi sitä muuksi muuttaa, hän voi jos haluaa.

Jotain vaadin kuitenkin vaikkapa sen että kotiin ei päihteitä tuoda, käyttäköön muualla jos on käyttääkseen ja lasten kanssa ei pöllyissä olla. Onko vaimosi lasten kanssa aineissa ollessaan? Miten lapset reagoivat kotinne tunneilmapiiriin?

Mutta olen kyllä sitäkin mieltä että päihteenkäyttäjä osaa vetää oikeat kortit pöytään niin kauan kunnes ne eivät enää tehoa…ja sinähän olet aina syyllinen käyttäjän mielestä tai sillä ainakin manipuloi, yleensä tehokkaasti. Jos mieheni uhkailisi itsemurhalla niin kysyisin varmaan että onko noin että kokee sen olevan todellinen vaihtoehto hoitoon hakeutumiselle? Kysyisin varmaan että mitä hän ajattelee mitä sitten tapahtuu kun jää kiinni…riski on kuitenkin aika suuri…ennemmin tai myöhemmin nämä asiat tuppaavat paljastumaan työyhteisössä. Eli tekeekö itsemurhan jos sinä paljastat käytön syyllistääkseen sinua vai tekeekö itsemurhan jos jää ylipäätään kiinni? Mutta jättäisin hänet ihan itse punnitsemaan vaihtoehtojaan enkä (enää) tuputtaisi omia näkemyksiäni siihen (vaikeaa mutta sitä voi harjoitella) sillä kuten sanoin kun lakkasin raivostumasta ja vaatimasta keskustelumme muuttuivat todella informatiivisiksi sen suhteen missä mieheni on käyttäjänä menossa. Ja siltä pohjalta minun on helpompi ollut ymmärtää oma tilanteeni ja saada voimia toimia oman elämäni suhteen.

Toivon että saat selkeyttä ja tukea olemiseesi.

7

Eld, tosi paljon kiitoksia kirjoituksestasi, kannustuksestasi ja vertaistuestasi. Taidat olla tähän mennessä ensimmäinen ihminen, joka todella oman kokemuksensa kautta ymmärtää myös minun tilannettani.

Häpeän tunne on minullakin usein päällimmäisenä, ja syyllisyys. En oikein osaa kaivaa itsestäni esille, miksi näin on kun tunteet ovat niin kovasti pinnalla, ja ne jyräävät alleen kaiken loogisen ajattelun ja toiminnan. Olen kuitenkin itse sellaisessa työssä, jossa looginen ja järjestelmällinen ajattelu ja niinsanottu järjen käyttö tuottaa parhaan lopputuloksen ja on oikeastaan ehto, että voin työni hyvin hoitaa. Vaimoni huumekäytön suhteen en lainkaan kykene moiseen ajatteluun ja toimintaan, ainakaan vielä.

Kysyt onko hän lasten kanssa ollessaan aineiden vaikutuksen alaisena. Kyllä hän on, sen huomaa esimerkiksi siitä että hänen pinnansa on tosi lyhyt, hän hermostuu usein pienistäkin asioista, aivan mitättömistä jutuista, eikä keskittymiskyvystä ole enää tietoakaan. Itse olen nyt sairaslomalla, koska minullakin tilanne kävi hermon päälle, en saanut nukutuksi juuri lainkaan moneen viikkoon. Näin pystyn hoitamaan lapsiamme, ja olemaan vastassa kotona kun vanhempi saapuu koulusta. Kävin työpaikkalääkärillä ja kerroin hänelle koko tarinan. Hän määräsi minut oitis kahden kuukauden sairauslomalle, sekä ohjasi psykiatrin ja psykoterapeutin juttusille. Aika molemmille on ensi viikolla.

Harmittaa, kun minusta tuntuu että en enää osaa oikein loogisesti kirjoittaakaan. Saati toimia. Luulen, että minun on tästä kerrottava sekä vaimoni että omille vanhemmilleni, sekin tavallaan pelottaa että miten he suhtautuvat.

8

Hei taas,
minun on nyt pakko kirjoittaa, alkoi nimittäin tapahtua. Kuten viimeksi kerroin, ajattelin ottaa vaimoni huumekäytön esille sekä hänen että omien vanhempieni kanssa. Kerroin tästä avoimesti ennen yhteydenottoa isovanhempiin vaimolleni ja kysyin, haluaako hän olla myös mukana tuomassa oman näkemyksensä asiaan. Hän haukkui minut vaikka miksi, hulluksi ja vainoharhaiseksi kyyläksi, joka miettii vain omaa hyvinvointiaan eikä ymmärrä hänen elämäänsä, jonka nyt haluan pilata. En tästä lannistunut, vaan pyysin kaikki isovanhemmat meille kylään sunnuntaina, ja otin asian heidän kanssaan esille kun lapset olivat erään kaverinsa luona syntymäpäivillä. Vaimoni ei osallistunut, hän kun oli syntymäpäivillä vaikka ei olisi tarvinnutkaan. Kyllä minua jännitti, mutta sain asian kerrotuksi. Pelkäsin tietysti, miten isovanhemmat reagoivat tähän ja uskovatko he minua lainkaan. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä he kaikki kuuntelivat tarinani. He olivat tietysti aivan kauhuissaan, paitsi appiukkoni, joka sanoi jo jonkin aikaa ihmetelleensä tyttärensä muuttunutta toimintatapaa esimerkiksi silloin, kun hän on tuonut lapsiamme heille kylään. Minua myös lämmitti erityisesti se, että he kaikki kysyivät mitä tässä nyt tulisi tehdä, eikä kukaan alkanut etsiä syyllistä tai syyllistämään kumpaakaan meistä. Kun vaimoni tuli lasten kanssa synttäreiltä, ja kerroin hänelle mitä olin kertonut isovanhemmille, hän totesi ainoastaan että kukaan heistä ei taatusti usko sinun paskapuheitasi.

Appiukkoni oli heti tänä aamuna ryhtynyt tuumasta toimeen ja soittanut vaimoni työpaikan henkilöstöosastolle, ja kertonut tilanteesta. Minulle soitettiin sieltä puolen päivän aikaan, ja kyseltiin lisää. Erityisesti he ikäänkuin tivasivat minulta, olenko aivan varma vaimoni huumeidenkäytöstä ja lääkkeiden varastamisesta. Etten vaan kuvittele tai ammu yli asiassa. Kun vakuutin heille, että kyllä se totta on niin he sanoivat ottavansa asian esille vaimoni kanssa, kun hän tulee iltavuoroon. Kun kysyin, mitä asian esilleottaminen käytännössä tarkoittaa, minulle kerrottiin että he puhuttavat vaimoani siten että läsnä on kolme työnantajan edustajaa. Heidän läsnäollessaan vaimoltani kysytään väittämästäni ongelmasta, ja hänen lausuntonsa kirjataan muistioon. Ennen tätä he ovat tarkastaneet lääkekirjanpidon huumaavien ja rauhoittavien lääkkeiden osalta, ja jos aihetta epäilyyn löytyy niin siihen puututaan samantien. Hänen tavaransa voidaan myös tarkistaa, samoin taskut ja muut mahdolliset lääkkeiden piilottamispaikat. Lisäksi he pyytävät häneltä lupaa tehdä huumeseulatesti.

Että näin pitkälle on asia edennyt. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Nyt siis odotan, mitä työpaikalta kuuluu.

Päätin nyt, että näin ei voi perhe-elämämme jatkua, vaan siihen tulee saada muutos. Toivottavasti tämä johtaa johonkin myönteiseen tulokseen vaimoni suhteen, ja tietysti itsenikin. Outoa minusta tässä oli se, että oloni helpottui kun sain asian kakistetuksi ulos lähisukulaisillemme.

9

Hei Mies!

Hienoa!
Tästä ja noista omassa ketjussani käydyistä keskusteluista viisastuneena voimme varmasti todeta, että salailu ei kannata.
Totta kai itse riippuvainen uhkailee, kiroaa ja uhoaa ja kieltää kertomasta. Salailu ja valehtelu ovat avaimia joilla hän ylläpitää elämäntapaansa. Lisäksi se on heidän keinonsa kontrolloida meitä läheisiä - pitää meitä vallassaan.
Tsemppiä!

10

joo eikö olekin kumma kun oma olo helpottuu :smiley: . Toivottavasti vaimosi saa nyt apua jota tarvitsee. Voimia ja selkeyttä muutokseen.

11

Hei taas,
vaimoltani oli tarkastuksessa löytynyt useita kymmeniä rauhoittavia bentsodiatsepamiinipillereitä sekä joitakin liuskoja muita lääkkeitä, yhden nimi oli Rivatranil tai sinne päin. Hänellä ei ollut niihin lääkärin kirjoittamaa reseptiä, eli hän oli ne todennäköisesti ottanut työpaikaltaan. Hän oli suostunut antamaan huumetestin, tai hän ei olisi suostunut, mutta hänet oli asetettu selkä seinää vasten, eli joko testi tai työsuhteen purku samantien. Testin tulos oli minulle kerrotun mukaan ollut positiivinen ja siinä oli ollut jäämiä bentsodiatsepamiineista, kannabiksesta ja amfetamiinista.

Hoitoonohjauksena hänelle oli ehdotettu katkaisua, jonkinlaista vieroitusjaksoa sekä sitä seuraavaa laitoshoitoa, johon kuuluu terapiaa ja psykososiaalista apua ja tukea. Hän oli suostunut niihin heti, mikä ihmetytti minua tosi paljon sillä olin hänen kanssaan puhunut useaan kertaan samasta asiasta, ilman minkäänlaista tulosta. Katkolle hän oli joutunut heti.

Puhuin hänen kanssaan juuri puhelimessa. Hän oli todella masentuneen oloinen, itkuinen ja katui suunnattomasti tekemisiään. Minulle tuli yhtäaikaa sekä surullinen että voimaton olo, mutta toisaalta sekä helpottunut ja jotenkin toiveikas olo.

Raskasta tämä on, onneksi olen sairauslomalla eikä tarvitse keskittyä töihin. Ja kykenen huolehtimaan samalla lapsistamme täysipainoisesti.

Onko kellään kokemuksia näistä hoitojaksoista ja niiden tuloksista? Kauanko ne yleensä kestävät? Olen tietysti myös huolissani siitä, mikä vaikutus tällä on parisuhteeseemme ja miten osaan suhtautua häneen ja jatkoon, kun hän taas palaa kotiin. Ja mitä lapset tästä ajattelevat, nyt kerroin heille että äiti on sairas ja on hoidossa ja siksi poissa kotoa jonkin aikaa.

12

Katkot ja muut hoitojaksot eivät ole suora tie autuuteen, tulos voi olla negatiivinen, nolla tai positiivinen ihan riippuen hoidettavan asenteesta ja motivaatiosta. Eivät ne ammattilaiset siellä työssään ihmeidentekijöitä ole mutta tukevat toki kaikin tavoin hoidettavaa jos hänellä itsellään on halu muuttua. Toivon, että vaimollesi vaikutus on positiivinen, hänellä on kuitenkin päihteiden myötä hurjasti menetettävää: lapset, sinä, työ yms.

Minulle ja sekakäyttäjä-miehen äidille katko- ja muut hoitojaksot ovat olleet aina helpottavia. Hetken saa itse levähtää kun tietää että mies on turvassa ammattilaisten hoidettavana.

Kokemuksesta sanoisin, että yrittäkää selvittää, miten vaimosi hoito jatkuu katkojakson jälkeen. Ainakin täällä meillä päin päihteidenkäyttäjät asutetaan kuukausiksi tiiviiseen yhteisöön, missä kaikki sujuu erinomaisesti, mutta jatkotuki kotona jää uupumaan, mistä ei seuraa kovin hyvää. Paraneminen on kuitenkin pitkä prosessi ja jonkinlainen tuki on varmasti tarpeen kotioloissa katkon jälkeenkin.

Kovasti voimia teille!

13

Moi Mies!

Aivan upeaa! Katko ja hoito eivät tietysti takaa mitään vaimosi kannalta, mutta tärkeintä mun mielestä tässä on se mitä olet tehnyt itsellesi ja lapsillesi: sä olet asettanut rajoja ja vaatinut niiden toteuttamista. Sä olet voimaantunut, etkä suostu enää kuuntelemaan valheita ja alistamista.

Keep going strong!

14

Kiitos Jenni_ ja UusiTäällä kommenteistanne,
tapasimme tänään katkolla, mukana olivat lisäkseni edustajat sekä vaimoni työnantajan että hoitopaikan puolelta. En voi kaikkea tähän kirjoittaa, mutta sen verran että työpaikan lääkevaraston inventaariossa oli ilmennyt, että lääkkeitä oli kadonnut melkoinen määrä yli normaalin hävikin, erityisesti rauhoittavia ja huumeiksi laskettavia. Mitään sitovia todisteita ei kuitenkaan ole, että vaimoni olisi ne kaikki varastanut. Työnantaja harkitsee, tekeekö asiasta poliisille selvityspyynnön.

Hoitopaikan mukanaollut terapeutti oli erittäin ystävällinen ja kertoi, miten vaimoni suhteen katko etenee ja mitä on suunniteltu tapahtuvaksi sen jälkeen. Kyseessä on näillä näkymin melko pitkä vieroitus- ja kuntoutusjakso. Kun kysyin, mitä melko pitkä tarkoittaa, hän vastasi että ainakin 4-5 kuukautta. Onko tämä sellainen normaali kuntoutusaika, osaako kukaan kertoa?

Vaimoni oli todella hiljainen, ei katsonut silmiin ja minusta näytti siltä, että hänen oli tosi vaikeaa olla hiljaa paikallaan neuvotteluhuoneessa. Tunteitakaan en havainnut hänellä juurikaan olevan, kysyi hän sentään miten lapset voivat ja mitä olen heille kertonut äidistä. Tapaaminen kesti vähän vajaa tunnin. Terapeutti kysyi lopuksi vaimoltani, miltä hänestä tapaaminen tuntui ja sitoutuuko hän suunniteltuun hoitoon. Vaimoni vastasi hyvin vaisusti sitoutuvansa hoitoon, mutta samalla sanoi pelkäävänsä mitä tästä hänelle itselleen seuraa ja kykeneekö hän jättämään huumeet pois. Minut yllätti täydellisesti, kun työnantajan edustaja sanoi että he ovat päättäneet maksaa nyt suunnitellun hoidon täysimääräisesti. Ehtona on se, että vaimoni itse panostaa kaikkensa selvitäkseen ja sitoutuu sataprosenttisesti hoitoon. Minua ihmetytti tämä, koska olen lukenut Vilpolan kirjoituksia ja useissa niissä kerrotaan, miten vaikeaa on hoitoonpääsy ja siihen liittyvät maksusitoumuskuviot.

Onnistuin pysymään tapaamisen ajan melkoisen rauhallisena ja tyynenä, vaikka jouduinkin nieleskelemään liikutukseltani ja pidättelemään itkuani. Mutta kun istuin parkkipaikalla autoon, itkin varmaankin kymmenen minuuttia, huusin suoraa huutoa ja tärisin. Eihän meidän, lastemme ja minun elämä pitänyt näin mennä! Miksi tämä tapahtuu juuri meille, minulle? Miten tästä eteenpäin?

Onneksi huomenna tapaan taas terapeuttini, ja saan kaataa tämän koko saatanan paskakasan hänen eteensä, pois sisältäni.

15

Mahtavaa, että vaimosi pääsee noin pitkään hoitoon! Ja hienoa, että uskalsit kertoa ongelmasta myös läheisillenne, joten nyt voitte kaikki “puhaltaa yhteen hiileen” eikä sinun tarvitse piilotella ongelmaa. Toisaalta noin pitkä hoitojakso kertoo kyllä hyvin vakavasta ongelmasta… mutta upeaa, että siihen tartutaan kerrasta oikein kunnolla ja tarjotaan kerrasta pitkä hoitojakso ilman että ensin pompotellaan vuodesta toiseen lyhyillä katkoilla ja avohoidoissa hakemassa lisää lääkkeitä.

Upeaa myös, että pääset itse purkamaan terapeutille tunteitasi. Mäkin olen kantapään kautta oppinut, että ongelmat ei korjaannu tekemällä 12h työpäiviä vaan puhumalla niistä jollekin.

16

Onneksi vaimosi pääsee työpaikan takia hoitoon. Se on laissa ja 1:den kerran tuo hoito on annettava vakinaisessa työsuhteessa. Toista kertaa ei tule jos homman kusee (=lähtee kesken hoidon/ retkahtaa töissä uudestaan/ jää testeissä kiinni pari-kolme kertaa)… Vaikea on päästä hoitoon jos töitä ei ole… Onnea hoidolle ja ei se ainakaan huono asia ole… Saat ainakin hetken mielirauhan ellei hän poistu hoidosta. Tällöin tosin työpaikka menee alta…

17

Hienoa, että vaimosi asiat ovat edenneet hyvin ja pitkä hoitojakso on edessä.

Tapahtumista päätellen joku taho on teistä varmaankin jo tehnyt lastensuojeluilmoituksen, mutta jos teillä ei vielä jostain syystä ls-asiakkuutta ole, niin olkaa toki lastensuojelun sosiaalityöntekijään yhteydessä! Sieltä voitte saada tukitoimia perhe-elämän tasapainottamiseen ja apua myös lasten selviytymiseen, etteivät ala reagoida voimakkaasti lapsuuden käsitelemättömiin asioihin sitten teini-iässä. Sinulla on oma terapiasi, niin lapsetkin tarvitsevat sen oman purkamisväylänsä, vaikkeivät ihan täysin ymmärtäisikään miksi äiti on ollut outo ja nyt se on poissa.

Toivon kaikkea hyvää tilanteellenne.

18

Hei vaan taas,
Plasmageelle kiitos vastauksestasi, josta kyllä yllälainauksen johdosta huolestuin tavattomasti. Kysynkin, miksi minun tulisi olla tästä yhteydessä lastensuojeluun? He eivät ole olleet minuun yhteydessä. Meneekö näistä tällaisista tapauksista tieto lastensuojeluun työpaikalta tai hoidosta? Olen lukenut niin monista ihmeellisistä jutuista ja liikkeistä, mitä lastensuojelu on tehnyt aivan turhan takia.

Vaikka olenkin mies niin pystyn ja kykenen kyllä tällä hetkellä huolehtimaan lapsistamme mielestäni oikein hyvin, ja tarvittaessa saan apuja isovanhemmilta jotka kaikki asuvat puolen tunnin ajomatkan sisällä. Vanhimman kouluun olen menossa ensi viikon tiistaina puhumaan asiasta luokanopettajan ja rehtorin kanssa, jotta he tietävät tilanteestamme. Samoin nuoremman hoitopaikkaan.

Sosiaalipuolta en meidän tilanteeseemme tarvitse, meillä ei taloudellisesti ole mitään hätää enkä suoraan sanoen usko että heillä olisi tähän tilanteeseen mitään annettavaa tai mitään, millä he voisivat meitä auttaa tai tukea. Mitä olette muut kirjoittajat mieltä? Onko kokemuksia?

19

Hei Mies!

Olipa helpottavaa lukea tuo lista vaimoltasi löytyneistä lääkkeistä. Pelkäsin, että mukana olisi ollut jotain opiodipohjaisia… Nyt vieroittautuminen tulee olemaan suht nopeaa. Lääkenarkomanian hoitamiseen taas menee pidempi aika, mutta jos vaimosi löytää motivaatiota, niin voitte hyvinkin selvitä tästä.

Itse lopetin bentsot suht helposti noin 7 vuotta sitten. Erona tietysti nyt se, että en ollut sairastunut narkomaniaan. Olin syönyt lääkkeitä muutaman vuoden päivittäin, mutta vain tarpeeseen ja pidin annokset mahd. pieninä. Kuukauden selvän jakson jälkeen pää niin sanotusti “aukesi” ja ajatukset rupesivat juoksemaan ihan toista rataa. Alussa oli tietty aika pahoja paniikkikohtauksia…

Exällä taas on pitkä betsotausta, mutta myös häneltä tuo lopetus on onnistunut ilman sen suurempia ongelmia. Toista se oli opiodien kanssa… Huh huh! :angry:

Mulla on kokemusta lastensuojelun mukaan tulemisesta, enkä voi kyllä suositella… Lain mukaan ilmoitus tehdään kuulemma aina, kun vieroitushoitoon menevällä on lapsia. Eli jos toimivat lain mukaan, on ilmoitus tehty. Ei siitä varmastikaan teille mitään sen kummempaa haittaa aiheudu. Toimivat aina tapauskohtaisesti ja tarkoitus on tietysti vain auttaa ja tarjota tukea, jos sitä tarvitsette.

Meillä tuo on käytännössä tarkoittanut sitä, että mun exää “holhotaan” ja meitä juoksutetaan tapaamisissa, joista ei ole mitään hyötyä. Näitä on kuulemma vaan pakko pitää, jotta saavat lain vaatimat selvityksensä tehtyä. Voin sanoa, että mulla on tosiaan paljon parempaakin tekemistä, kuin avittaa heitä jossain paperiruljanssissa… Tuo ns. “holhous” on aiheuttanut aika voimakkaan vastareaktion mun exässä, eikä hän ole enää käynyt h-klinikalla juttelemassa sen jälkeen. Mikään siellä sanottu, kun ei ole enää luottamuksellista…

20

Minä taas,
nyt olen käynyt sekä vanhemman lapsemme koulussa että nuoremman päiväkodissa kertomassa tilanteestamme. Kyllä helpotti, kun molemmissa suhtauduttiin erittäin asiallisesti ja myötätuntoisesti tähän asiaan. Lisäksi molemmat kiittivät sitä, että kerroin avoimesti asiasta ja vaimoni tilanteesta. He myöskin kertoivat, mistä voin paikkakunnallamme saada itselleni tukea silloin, jos siltä itsestäni tuntuu. Ilmassa ei ollut minkäänlaista syyllistämisen tai syyttelyn makua sen paremmin minua kuin vaimoanikaan kohtaan. Vaikka ensiksi mietin, pitääkö minun tästä käydä kertomassa niin Jotenkin oudolta kuitenkin tuntui se, että taas oloni helpottui kuin taikaiskusta, kun sain tämänkin hoidetuksi.

Vaimoni soitti katkolta, hänellä tuntuu olevan vaikeaa ainakin siitä päätellen, että hän oli toisaalta tosi itkuinen ja toisaalta jotenkin vihainen minulle, kun hän on joutunut tänne minusta johtuvista syistä. Sanoin vaan hänelle, että se mitä nyt on tapahtunut ja tapahtuu jatkossa, on kaikki hänen omaksi parhaakseen. Ja että kyllä hän tästä selviää, kun vaan jaksaa olla motivoitunut ja tsempata. Kun lopetimme puhelun, niin tunteeni saivat taas yliotteen ja aloin jälleen itkeä, teki niin pahaa ja kipeää sisälläni. Lapset kyselevät, missä äiti on ja olen heille vastannut, että äiti on sairastunut ja että hänen on täytynyt mennä sairaalaan hoidettavaksi, ja että hän kyllä paranee vaikka se voi viedä vähän pidemmän ajan. Se on ainakin toistaiseksi riittänyt lapsille.

Dahlialle kiitos kommenteistasi koskien lastensuojelua, joka ei ainakaan vielä ole ollut yhteydessä minuun. Mitä tarkoitat kun kirjoitat, että siellä ei voi luottamuksellisesti asioida?