Kun vähentäminen ei onnistu vastoinkäymisten takia

Tässä sitä taas ollaan. Piti olla juomatta viikolla ja vähentää alkoholinkäyttöä. Mutta motivaatio tähän loppuu välittömästi kun muistaa mitä oma elämä on. En ole onnellinen tällaisena, en jaksa elämäntilannettani ja itseäni tällaisena kuin olen. En siedä. En vittu siedä kertakaikkiaan! En mielestäni edes vaadi liikaa elämältä, haluaisin vain onnistua pienissä asioissa, haluaisin löytää edes jotain vastakaikua vastakkaiselta sukupuolelta, mutta se on tältä elämältä liian paljon pyydetty. Pahinta on muut, ne vitun muut, joilla menee niin helvetin hyvin, jotka onnistuu koko ajan kaikessa ja saa haluamansa aina. En jaksa muita ihmisiä, koska olen aina se paska enkä voi sietää alemmuutta. Olen valmis vaikka tappamaan tämän asian takia, jos alemmuutta liikaa korostetaan.

Tämä helvetin vaikea tunnepyykki johtaakin aina sitten siihen että haen lohtua alkoholista. Muutamasta kaljasta. Haluan pois itsestäni, joka ei riitä. Riitä itselleni tai tälle maailmalle. Tälle maailmalle olen paska ja häviäjä. Samaa olen itsellenikin, koska eipä tässä maailmassa kukaan yksin ole. Haluaisin olla yksin, koska vain sillon voin tuntea, että minullakin on ihmisarvo.

Jos ei sitä oloa saa hyvällä tavalla, terveillä tavoilla, niin silloin koen oikeudekseni saada sen päihteistä. Yritän ainakin koko ajan saada asioita onnistumaan, joka päivä, suuren osan ajasta. Mutta koska tulosta ei tule, palaan aina tähän samaan.

Tiedän, että juomattomuus ja vähentäminen onnistuisi, jos asiat menisi kuten normaaleilla ihmisillä menee asiat. Mutta koska olen tällainen, niin eihän mistään tule mitään. Helvetti että on paha olla. Eikä vähiten sen takia että aina on joku syyllistämässä siitä että käyttää alkoholia useasti. Miten helvetissä tätä elämää jaksaa muuten? En ole valmis tyytymään kuivuneeseen paskakikkareeseen jos unelmana on ollut metrinen tonni kultaa. Haen vaikka valekultaa sitten jos ei muu auta.

EDIT. Ja tähän kaikkeen tuli taas lisämauste siitä, että usko tulevaisuuteen katosi maailmantilanteen takia. Tuntuu, että onko sillä mitään väliä juoko vai eikö jos tämä kaikki loppuu kuitenkin aika pian. Tavalla tai toisella.

Samassa tilanteessa olen. Tämä sinun avautuminen tuli kuin tilauksesta kun oon tässä valvonut ja aattelin pitää jonnekkin kirjata että taas mä repsahdin. Tarkoitan että koen samoja kuin sinä. Olen jo 50+ ja eronnut, lapsia, että olen mä joskus ollut miehen kanssa. Mutta nyt vuosia jo mut vaan torjutaan. En kelpaa kellekkään ja se sattuu, niin syvälle ettei sille ole sanoja. Olen hoikka, mutta, ruma, ja vanha, rupsahtanut. Naiset ei saa rupsahtaa, vain miehet. Ne ketkä mua haukkuu ovat ihan pereen näkösiä naamasta ja useimmiten lihavia laiskoja. Sairastan kroonista kipua mikä myös tietenkin näkyy uurteina ja vanhettaa.

Sun otsikko on njuuri se mitä mäkin koen. Mulla meni 4kk hyvin syksyllä, alotin adhd lääkityksen ja pääsin eroon alkoholista kokonaan. Oli ihanaa aikaa. Tuli vastoinkäymisiä ja vahvaa turhautumista että vittu mitä paskaa miksi edes yritän. Mua loukattiin, satutettiin. Ja taas mä juon.

Olen niin yksin etten voi puhua kelleen. Vihaan naisia (oon nainen). No on mulla ehkä mahdollisuus mennä taas omalla rahalla terapeutille, En tiedä auttaako puhuminenkaan mitään. Ei sun mun rakkaudenkaipuuta poista, ei se auta tätä yksinoloa sietämään.

Oon samaa mieltä on korona ja nyt sota. Mitä millään on väliä. Miten noi muut painaa arkeaan ihan kuin ei mitään? Mulla meni motivaatio elämään ja odotan tässä milloin kauhukuvat toteutuu. Pahimmat painajaiset jotka onkin totta. Olen siis nähnyt unia sodasta, pommeista ym tietyissä elämän vaiheissa.

Koitan pitää itseäni kasassa jatkan kuntoilua. Sali on ristiriitainen paikka. Peilit. Vittu mä oon ruma. Kuitenkin siellä saa olla rauhassa arvostelulta, tai varmaan joku ajattelee jotain muttei sano. Ahdistun ihmisistä, käyn vain hiljasina aikoina, en nymmärrä miten toimia jos siellä on paljon porukkaa, eihän mulla oo “tilaa” samalla lailla kuin muilla jotka vaan ottaa tilansa.

Välillä erakoidun eli vältän ihmisiä kaikin keinoin. Se auttaa oleen kun ei tarttee kelvata kellekkään. Oon poistunut käyttämiltäni foorumeilta ja vetäytynyt yksinoloon. Nyt en voi, oon työtön ja päivät tyhjiä. Mitä mä sitten teen. Ei voi treenatakkaan koko ajan tai kävellä tuntikausia.

Mä oon kuiteskin onnistunut jossain, oon ollu lihava useemman kerran ja nyt hoikka. Mutta sekin on pintaa. Kun mut kuitenkaan jatkuvasti torjutaan.

Tulispa joku pommi varottamatta ettei ehdi tajuta kuoli. Jos mä jotain pelkään niin kitumista. Välillä oon toivonut saan vaikka syövän, en oo saanut. Jotain mihin keskittyä, tai sitten että tälle on tarkotus kun aika rajallista.

Mitä mä tänäänkään teen, yksin, työtön. Tyhjyys.

Moi S-korppi-oni! Pystynpä samaistumaan hyvin myös sinun kirjoitukseesi. Vaikka olenkin kolmessakympissä oleva mieshenkilö. Työtön minäkin.

Kaikkien näiden itsetunto-ongelmien lisäksi myöskään en viihdy siinä arkisessa mielentilassa yhtään. En kestä normaalia arkea vaan haluan kadota omiin maailmoihini. Erakoitua sinne. En välttämättä juoda koko ajan, mutta yli kohtuukäytön rajojen jatkuvasti. Nekin tuntuu niin helvetin alhaisilta, miten tätä todellisuutta muka pitäisi kestää ilman? Kestäisin taatusti paremmin, jos onnistuisin asioissa eikä ihmisten vittumaisuus kirpaisisi jatkuvasti niin paljon. En koe elämää mielekkääksi jos yritän sietää vain kaikkea sitä riittämättömyyttäni ja ihmisiä ilman “filtteriä”. En siis tietenkään koko ajan juo, mutta tarvitsen lomaa tästä todellisuudesta usein.