Kun silmät aukeaa, mutta ei ymmärrä näkemäänsä

Kotikanava
1

Tunteiden vuoristoradalla olen saanut nyt matkata hetken aikaa ja vihdoin löysin paikan jossa puhutaan samaa kieltä kanssani. En ole enää yksin ajatusteni kanssa. En ehkä olekaan hullu? :open_mouth:

Viikko sitten mieheni myönsi vihdoin olevansa alkoholisti ja tarvitsevansa hoitoa. Eilen hän aloitti Minnesotahoidon. Yhteistä matkaa meillä on takana jo yli 20 vuotta, lapsia on neljä. Alkoholi on ollut mukana elämässä aina, alkuun satunnaisesti ja kohtuudella. Sitten pitkiä viikonloppuja kavereiden kanssa, katoamisia, selittelyä ja anteeksipyyntöjä.
Jossain vaiheessa tissuttelua kotona viikonloppuisin, sitten satunnaisesti arkena ja salaa. Lopulta oltiin tilanteessa etten koskaan voinut olla varma missä kunnossa isä on kun minä olen illat töissä. En enää uskaltanut lähteä mihinkään vapaa-ajalla kun pelkäsin lasten puolesta. Yhdessä en halunnut enää liikkua, häpesin. Häpesin itseäni, häpesin mieheni käytöstä. Itsesyytökset, itseinho, viha, katkeruus ja kuitenkin halu uskoa että tästä selvitään. Rakkaus sitä miestä kohtaan joka tuon sairauden alle on hautautunut.

Miehen juominen on ollut ongelmallista jo vuosia ja ensimmäisen kerran yritin repiä itseni irti hänestä 3,5v sitten. Pääsin jo niin pitkälle että eropaperit allekirjoitettiin ja mies oli jo saanut oman asunnon. Heiman ennen muuttoaan hän kuitenkin lupasi ettei koskaan enää ja minä uskoin. Yhteiselo jatkui. Jonkin aikaa meni hyvin ja olimme jälleen onnellisia, kunnes “kyllähän mä yhden saunakaljan voin ottaa”…

Tuosta lähti kierre uudelleen käyntiin ja määrien kasvaessa ja kertojen lisääntyessä, pahoinvointi perheessä lisääntyi ja tilanteet lasten kanssa kriisiytyi. Vuosi sitten olin jo aivan loppuun kaluttu. Ne krapula-aamujen hellät hetket piti kulissia yllä, luulin sitä aidoksi katumuksesksi. Uskoin jokaisen rakkauden tunnustuksen ja kieltäydyin myöntämästä itselleni kuinka huonosti asiat oli. Hoidin työni, kodin, lapset ja hautasin itseni aina vaan syvemmälle.

Kevään korvalla sain tuntemattomalta ihmiseltä viestin että miehelläni on suhde toiseen naiseen. Ollut jo jonkin aikaa… Tämäkin vielä, ajattelin ja parin päivän harkinnan jälkeen totesin että nyt riittää. Eropaperit kirjoitettiin samalla kerralla kun mies haki kaksi nyssykällistä vaatetta ja poistui tämän uuden ihanan naisen helmoihin. Kuukauden sinnittelin yksin ja punnitsin asioita. Lopputulos pohdintaan: rakastan niin kovin että haluan yrittää saada liiton kuitenkin toimimaan uskottomuudesta huolimatta. Mieheni oli myös halukas tähän työhön ja naikkonen sai väistyä. Mieheni oli kuitenkin ehtinyt tässä välissä hankkia itselleen asunnon jossa oli määräaikainen vuokrasopimus.Jäimme erillemme asumaan, kävimme parisuhdeterapiassa, sinnittelimme. Oli hyviä ja kauniita hetkiä. Jälleen osasin sulkea silmäni ja mieleni totuudelta.

Pari viikkoa sitten juominen karkasi mieheltä jälleen lapasesta ja tilanne johti toiseen. Kovilla paukuilla ja suurella rytinällä puututtiin asiaan ja silloin hänellä syttyi lamppu. Minun silmäni on auenneet myös, mutta en vielä käsitä näkemääni. Tuleva matka pelottaa, ahdistaakin. Minun on aika katsoa myös itseäni silmiin. Olen lakannut rakastamasta itseäni, oppinut inhoamaan. Kaikesta huolimatta, näen nyt aidon mahdollisuuden yhteisen elämän jatkumiselle. Vihdoin vuosien paine on pois ja mörkö on saanut nimen.

huoh…

2

Ja taitaa olla sinunkin paras hakea sitä apua… Ihan vain itsesi ja lastesi takia.

3

Näyttäisi siltä että sinulla on viisi lasta joista ‘vanhin lapsi’ on nyt murrosiän jälkeen saavuttanut teini-iän ja hänet on huonosti käyttäytyvänä laitettu vähäksi aikaa kasvatuslaitokseen.

4

Hienoa jos miehesi on hoitoon lähtenyt. Anna ammattilaisten auttaa häntä, keskity itseesi ja jaksamiseesi. Voit lukea näitä vertaiskertomuksia, tuossa Hinnin ketjussa on samantyylinen perhe kuin sinulla (monta lasta, mies kävi Minnesotan jne). Siirrä nyt tosiaan silmäsi miehestä itseesi ja lapsiin - kuinka lapsesi ovat tuon myrksyn kestäneet? Ja järjestä itsellesi ja lapsillesi tasapainoisempaa tulevaisuutta - joko miehen kanssa tai ilman. Voimia matkaan! :slight_smile:
PS Muista, että miehesi raitistuu jos on raitistuakseen, se on hänen oma valintansa. Ehkä en heti alussa alkaisi kaikkea kuonaa voimallisesti hänen kanssaan läpikäymään muuten kuin Minnesota läheispäivänä, mutta muuten anna hänen hoitaa itsensä, hoida sinä itseäsi ja lapsiasi :slight_smile:

5

Minulla luettavana Läheisen huhtikuu Susanna Alakoskelta.Suosittelen!!

6

Itse luen Tiia Arjanteen Rakkauden viisi vihollista. Ihan sama tarina siinä kuin tämän viestin aloittajallakin. Kirja on siis psykologin kirjoittama ja antaa siinä myös neuvoja ja selittää huonosti toimivan parisuhteen kehittymistä ja toipumista.

Rakkauden viisi vihollista muuten ovat valhe, valta, viha, vangitseminen ja vastuuttomuus.

7

On päivän selvää että myös minä tarvitsen apua. Vain sillä tavoin voin päästä itse jalolleni ja siten turvata lasten uudenlaisen arjen. Päihteettömän kodin ja tasapainoisen äidin tätä huushollia pyörittämään. Olen oivaltanut että olen vastuussa vain minun omasta elämästäni, unohtamatta vanhemmuuden tuomaa vastuuta. Mieheni käyköön oman taistelunsa ja vastatkoon omasta elämästään. Kuuluuko mieheni jatkossa rinnalleni tätä huushollia pyörittämään, jää nähtäväksi. Nyt meidän on molempien lyödettävä ensin itsemme ja vasta sen jälkeen on aika tutkiskella olemmeko vielä me.

Tällä hetkellä olemme kaksi rikkinäistä olentoa,kuitenkin ensimmäistä kertaa vuosiin olemme samalla viivalla. Itkemme yhteistä itkua ja suremme samaa surua. Käymme vuoropuhelua ihminen ihmiselle, ei enää muureja suojana.

Tunnistan itsessäni selkeästi läheisriippuvuuden ja siitä tahdon päästä eroon. Minnesotahoito tarjoaa tähän minulle mahdollisuuden ja sen aion käyttää. Toivon että tämä myrsky minkä nyt käymme perheenä läpi, katkaisee sukupolvelta toiselle siirtyneen ketjun. Toivon että lastemme ei tarvitse toistaa enää meidän virheitä. Tätä karmivaa ennakkoperintöä en halua heille antaa.

8

Tuttu tarina monelle meistä ja nähtäväksi jää, miten se jatkuu.

Ymmärsinkö vaimonen oikein, että asutte tällä hetkellä eri osoitteissa miehesi kanssa? Mikäli noin, niin se on mielestäni todella hyvä asia. Realismia taitaa kuitenkin olla se, että ennemmin tai myöhemmin pitkässä parisuhteessa palataan niihin samoihin kaavoihin ja ongelmiin, mitä siinä on ennenkin ollut…

Minä erosin miehestäni 1,5 vuotta sitten. Taakse jäi yli 20 yhteistä vuotta. Tuon jälkeen olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä ja mies käy edelleen meillä, entisessä kodissaan, omilla avaimillaan hoitelemassa asioitaan tai tuomassa tytöille (aikuiset jo) jotakin. Auttelee erilaisissa “miesten hommissa”, mm. tällä viikolla vaihtoi tyttären autoon talvirenkaat, koska ensi viikolla lähtee neljäksi viikoksi reissuun ja huonot kelit saattavat sillä aikaa yllättää.

Minä huomaan edelleen rakastavani miestäni tärkeänä läheisenä ja ikäänkuin poismuuttaneena perheenjäsenenä, mutta tiedostan koko ajan sen, että yhteen paluu toisi mukanaan myös murheita. Miehen persoonaan liittyvät “omien polkujen kulkemiset” juomisineen ja pettämisineen alkaisivat aivan varmasti rassaamaan uudelleen. Minullehan selvisi (tai sanoisinko, varmistui) vasta eron jälkeen, että mies oli pettänyt jo pidempään jonkun naisen kanssa. Tämä nainen siis laittoi tekstiviestin, kun ei tiennyt meidän eronneen. Mieheni oli nähtävästi jättänyt yhteydenpidon saman tien, kun tajusi, että menetti perheensä omien touhujensa takia.

Koen, että mieheni ja minun välillä tunne on molemmin puolinen; siis se tietynlainen kiintymys, mutta siitä huolimatta en halua aloittaa alusta. En todellakaan usko siihen muutokseen, joka vaadittaisiin, että mieheni täyttäisi “kaikki” toiveeni tasa-arvoisesta parisuhteesta. Minusta hänellä on oikeus olla oma itsensä, puutteineen kaikkineen, ja jos minä en kestä niitä tiettyjä puutteita, niin kärsin sitten yksin olosta :wink:

9

Paljon on viime viikkojen aikana tullut elämää pohdittua. Kuinka sokeaksi sitä onkaan voinut tulla omalle elämälleen. Vieläkään en uskalla katsoa kokonaiskuvaa, näen sen kyllä mutta kieltäydyn vielä katsomasta tarkemmin. Tämä lienee jokin suojautumiskeino tässä kohtaa. Ei liikaa kerrallaan vaan pieninä paloina joita voi pureskella ja käsitellä. Jossain vaiheessa palat on kaikki käännettävä ympäri, jotta kuvan saa valmiiksi. Yksi kerrallaan.

Vuosia luulin olevani vahva, mutta nyt tajuan että minähän olin se heikko, jota vedätettiin häikäilemättä. Mies otti reppanan-roolin ja piti vallan käsissään. Minulle jäi vastuu. Vastuu rahasta, kuitenkin niin että hän käytti sitä omiin tarpeisiinsa (=kaljaan) juuri niin paljon kuin tarve oli ja minä sinnittelin lopuilla arjen. Vastuu lapsista. Neljän mukulan kanssa arki on vilkasta ja kun vilkkaaseen arkeen lisätään mausteeksi vähän erityisyyttä ja jatkuvaa hoitoa vaativa pitkäaikaissairaus, niin onhan tuossa vastuuta kannettavaksi. Vastuu kodista. Vastuu ihan kaikesta. Kuitenkaan minulla ei ollut valtaa, vaan valtaa käytti mies olemalla arvaamaton, epäluotettava, ennakoimaton.

Yhtä asiaa olen erityisesti pohtinut, miten ihmeessä minä älykäs nainen en oikeasti tajunnut kuinka huonosti asiat oli? Pitkään ymmärsin että alkoholi on miehelle ongelma, mutta että näin paha… Tätä en oikein käsitä vieläkään. Kerta toisensa jälkeen hän teki ylilyöntejä, mutta jotenkin ne aina kääntyi minun päässäni siedettäväksi. Toki jokaisen ylilyönnin kohdalla nousi kiukku ja turhautuminen, mutta lopulta asia painui taka-alalle. Koskaan en uskotellut itselleni että, minä voin tuon miehen raitistaa rakastamalla. En tosin tajunnut olevani se mahdollistaja.

Miehen katkoa on nyt takana kaksi viikkoa ja muutaman kerran olemme tänä aikana jutelleet. Alkuun näin sen miehen johon aikanaan rakastuin. Eilen tuli käymään ylimielinen, itsekäs, vetäytynytkin jossain määrin. Yksi yksittäinen kommentti sai veren kuohumaan korvissa: " Enhän minä pystynytkään, mutta se kemiallinen minä pystyi…" EI OLE TOTTA!! Taasko minun pitää hyväksyä ja ymmärtää? Onko tässä nyt uusi veruke jonka taakse voi paeta vastuuta menneestä? Vai onko minun oma prosessi nyt vaiheessa vihan etsintä…

Tämä palsta onkin osoittautunut aivan loistavaksi paikaksi. Kirjoittaminen selkeyttää omaa tajunnan virtaa ja lukeminen antaa lohtua. Tämän lisäksi astuin al-anon ryhmään ensimmäistä kertaa. Pitkä tie on kuljettavana oman toipumisen tiellä, mutta vain minä voin sen tien kulkea. Kukaan ei muu ei ole siitä vastuussa, enkä minä ole kenenkään toisen tiestä vastuussa.

10

Päivät kuluu ja arki tempaa mukaansa. Omat ajatukset selkiytyy hiljalleen ja pahin ahdistus väistyy. Al-anon ryhmässä olen käynyt kaksi kertaa. Vielä en ole aivan varma onko tuo minun tapani käydä tätä asiaa läpi. Kaipaan enemmän vuoropuhelua, en pelkästään toisten tarinoiden kuulemista, toistaiseksi kuitenkin jatkan käyntejä tuossa ryhmässä. Tässä kohtaa kaikki mahdollinen apu ja tuki on tervetullutta. Liian pitkään olen yrittänyt selvitä yksin.

Miehen intensiivijakso lähenee loppuaan ja samalla läheispäivä lähenee. Ajatukset sen suhteen on ristiriitaiset. Olen yrittänyt miettiä mitä kaikkea näihin juomavuosiin on mahtunut. Paljon on painunut unholaan ja niiden esiin kaivaminen on tehnyt kipeää. Sanovat että vanhojen kaivelu on tarpeellista, jotta toipuminen on mahdollista. Olen todennut olevani aivan lukossa, kaikki nämä vuodet olen padonnut sisääni niin paljon tunteita etten tahdo saada niitä nyt jäsenneltyä.

Lasten tuen tarvetta on lähdetty myös kartoittamaan. Olen heitellyt kyselyä useammalle taholle ja nyt olemme etsimässä yhteisiä palaveriaikoja, jotta saisimme moniammatillisen näkemyksen asiaan. Lasten ikäjakauma tekee tästä palaverirallista monivaiheisen, sama tukimalli kun ei istu kaikille. No tähän palaveriralliin olen toki vuosien varrella tottunut. Paljon on itse osattava kysyä, jopa vaatia, jotta apua saa.

Rakkaus miestä kohtaan on edelleen voimissaan. Omien tunnelukkojen hiljalleen avautuessa, on myös tämä tunne voimistunut. Vuosien varrella on ollut usein hetkiä kun olen toivonut, että en ikinä enää näkisi tuota miestä. Nyt kun näemme ja eromme toivon että toisen ei tarvitsisi lähteä pois. Ikävä on valtava…

11

Mitä kuuluu Vaimonen?

12

Viikot vierii ja päivä kerrallaan saan selviytyä. On parempia hetkiä ja sitten niitä synkkääkin synkempiä. Tämä matka jolle olen onnekseni saanut lähteä, vaatii paljon kärsivällisyyttä. Olen aina ollut kovin ratkaisukeskeinen ja maltti ei todellakaan kuulu sanavarastooni. Tämä matka toipumiseen vaan vaatii nyt järkyttyävän määrän nöyryyttä ja malttia. Itsetutkiskelua olen saanut toteuttaa päivittäin ja toisinaan se on tehnyt valtavan kipeää.

Olen kahminut tietoa läheisriippuvuudesta ja alkoholismista. Kaksi kuukautta sitten en vielä todellakaan ymmärtänyt miten suuren asian kanssa nyt olen silmätysten. Enkä taida vieläkään tiedostaa kuin murto-osan kokonaisuudesta. Aina kun kuvittelen saaneeni jollain tavoin juonesta kiinni, löytyy uusi mutka polulta ja sen takana uusi käsittämättömyys.

Tyyneys ja harmonia on vain ohikiitäviä hetkiä, mutta ne pienetkin hetket antaa valtavasti toivoa että jonakin päivänä seison vahvempana kuin koskaan omilla jaloillani. Elän omaa elämääni ja osaan antaa toisten elää omaansa. Pienin murusin rakennan itseäni uudelleen kokoon. Vielä olen aivan noviisi tässä uudelleenrakentamisessa. Ryhmissä käyn 1-2krt viikossa ja joka kerta saan niistä työkaluja itselleni. Toisinaan tulen ryhmästä ulos tyynenä ja varmana, toisinaan täynnä kaaosta ja kysymyksiä.

Miehen raittius on kestänyt, päivä kerrallaan. On hienoa nähdä kuinka muutosta tapahtuu suurin harppauksin. On ollut huikeaa katsella vierestä kuinka tuo ihminen jonka olemassa olon olen kaikki nämä vuodet tiennyt, kuoriutuu kerros kerrokselta esiin. Käymme keskusteluja joihin kumpikaan ei enää uskonut olevan mahdollisuutta, seisomme hetkittäin rinnatusten ja pitkästä aikaa minulla on turvallinen olo hänen olkapäätään vasten nojatessa. Vuosikausia tunsin syvää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Nyt olemme rinnatusten, yhdessä.

Hylätyksitulemisenpelko valtasi minut vahvana muutama viikko sitten. Se pyyhki yli, kietoi sisäänsä ja ravisteli, erityisesti silloin kun mies lähti omaan kotiinsa ja jäin itsekseni. Minä joka vuosia olin yksin ja selvisin, itkin lohduttomasti ja pelkäsin että toinen lähtee nyt viimeisen kerran. Mikään ei viitannut todellisuudessa siihen että mies olisi parisuhteesta lähtemästä, eikä viittaa nytkään. Erillään asuminen jatkuu toistaiseksi. Ymmärrän että tarvitsemme molemmat tilaa toipumiseen, mutta siitäkin huolimatta kaipaan yhteistä arkea.