Tunteiden vuoristoradalla olen saanut nyt matkata hetken aikaa ja vihdoin löysin paikan jossa puhutaan samaa kieltä kanssani. En ole enää yksin ajatusteni kanssa. En ehkä olekaan hullu?
Viikko sitten mieheni myönsi vihdoin olevansa alkoholisti ja tarvitsevansa hoitoa. Eilen hän aloitti Minnesotahoidon. Yhteistä matkaa meillä on takana jo yli 20 vuotta, lapsia on neljä. Alkoholi on ollut mukana elämässä aina, alkuun satunnaisesti ja kohtuudella. Sitten pitkiä viikonloppuja kavereiden kanssa, katoamisia, selittelyä ja anteeksipyyntöjä.
Jossain vaiheessa tissuttelua kotona viikonloppuisin, sitten satunnaisesti arkena ja salaa. Lopulta oltiin tilanteessa etten koskaan voinut olla varma missä kunnossa isä on kun minä olen illat töissä. En enää uskaltanut lähteä mihinkään vapaa-ajalla kun pelkäsin lasten puolesta. Yhdessä en halunnut enää liikkua, häpesin. Häpesin itseäni, häpesin mieheni käytöstä. Itsesyytökset, itseinho, viha, katkeruus ja kuitenkin halu uskoa että tästä selvitään. Rakkaus sitä miestä kohtaan joka tuon sairauden alle on hautautunut.
Miehen juominen on ollut ongelmallista jo vuosia ja ensimmäisen kerran yritin repiä itseni irti hänestä 3,5v sitten. Pääsin jo niin pitkälle että eropaperit allekirjoitettiin ja mies oli jo saanut oman asunnon. Heiman ennen muuttoaan hän kuitenkin lupasi ettei koskaan enää ja minä uskoin. Yhteiselo jatkui. Jonkin aikaa meni hyvin ja olimme jälleen onnellisia, kunnes “kyllähän mä yhden saunakaljan voin ottaa”…
Tuosta lähti kierre uudelleen käyntiin ja määrien kasvaessa ja kertojen lisääntyessä, pahoinvointi perheessä lisääntyi ja tilanteet lasten kanssa kriisiytyi. Vuosi sitten olin jo aivan loppuun kaluttu. Ne krapula-aamujen hellät hetket piti kulissia yllä, luulin sitä aidoksi katumuksesksi. Uskoin jokaisen rakkauden tunnustuksen ja kieltäydyin myöntämästä itselleni kuinka huonosti asiat oli. Hoidin työni, kodin, lapset ja hautasin itseni aina vaan syvemmälle.
Kevään korvalla sain tuntemattomalta ihmiseltä viestin että miehelläni on suhde toiseen naiseen. Ollut jo jonkin aikaa… Tämäkin vielä, ajattelin ja parin päivän harkinnan jälkeen totesin että nyt riittää. Eropaperit kirjoitettiin samalla kerralla kun mies haki kaksi nyssykällistä vaatetta ja poistui tämän uuden ihanan naisen helmoihin. Kuukauden sinnittelin yksin ja punnitsin asioita. Lopputulos pohdintaan: rakastan niin kovin että haluan yrittää saada liiton kuitenkin toimimaan uskottomuudesta huolimatta. Mieheni oli myös halukas tähän työhön ja naikkonen sai väistyä. Mieheni oli kuitenkin ehtinyt tässä välissä hankkia itselleen asunnon jossa oli määräaikainen vuokrasopimus.Jäimme erillemme asumaan, kävimme parisuhdeterapiassa, sinnittelimme. Oli hyviä ja kauniita hetkiä. Jälleen osasin sulkea silmäni ja mieleni totuudelta.
Pari viikkoa sitten juominen karkasi mieheltä jälleen lapasesta ja tilanne johti toiseen. Kovilla paukuilla ja suurella rytinällä puututtiin asiaan ja silloin hänellä syttyi lamppu. Minun silmäni on auenneet myös, mutta en vielä käsitä näkemääni. Tuleva matka pelottaa, ahdistaakin. Minun on aika katsoa myös itseäni silmiin. Olen lakannut rakastamasta itseäni, oppinut inhoamaan. Kaikesta huolimatta, näen nyt aidon mahdollisuuden yhteisen elämän jatkumiselle. Vihdoin vuosien paine on pois ja mörkö on saanut nimen.
huoh…