Osanottoni Zurussa,
Olen ihan sanaton ja kaikki mieleeni tulleet lauseet tuntuvat latteuksilta ja kuitenkin ymmärrän täsmälleen miltä sinusta tuntuu.
Toivon sinulle jaksamista ja lohtua niistä hyvistä hetkistä ja muistoista joita kuitenkin ehti olla.
Soilisko
Kiitos teille kaikille osanotostanne! Se on niin aitoa ja lohduttavaa, sillä te kaikki tiedätte, mitä murhetta on jo taustalla. Ei niin kovasti lohduta kuulla, kuinka joku äiti vastaa kertomaani kuolemantapaukseen, että voi kun hänkin pelkää (normaalin terveen ) aikuisen lapsen puolesta, kun tämä lähtee matkalle, ja siellähän voi vaikka sattua jotain.
Olen vielä jotenkin euforisessa tilassa, joka parin ystäväni mielestä ei ole normaalia. En tiedä,mitä se on, onko se helpotuksen tunne, kun vuosien, vuosien pelko on toteutunut, eikä enää voi toistua? Vai olenko vuosikausien stressin jälkeen oikeasti pimahtamassa ? Joudun yksin selvittelemään kaikki hautajaisiin liittyvät asiat, kun isukki asuu toisessa kaupungissa, ja pelaa vain päivät pääksytysten golfia, ei ehdi edes tekstiviesteihini vastata aina. Ehkä sentään osallistuu kustannuksiin. Tämä tapahtuma on aktivoinut lähinnä kaikki avioeron jälkeiset asiat, vaikka siitäkin on jo melkein poikani ikä. Onneksi minulla on useampikin vanha ystävä,joilta olen saanut valtavasti tukea, sekä ihan konkreettisia neuvoja. Täällä ei frendejä syytellä, suuri murheeni olikin, miten saan hänen kavereihinsa yhteyttä,kun en tiedä kuin etunimet. Pojan puhelin oli suljettu, enkä sieltäkään voinut udella. Onneksi sekin onnistui, ja haluan että pojan muistotilaisuudessa on hänen parhaat ystävänsä, joiden kanssa se ystävyys on alkanut jo teini-iässä. Koska isän puolelta ei taida tullakaan kuin sisarpuoli, niin sitä enemmän kutsun kavereita,sillä joskus poika sanoi retkilleen lähtiessään, että lähtee “omiensa pariin”. Tällä hetkellä olen niin käärmeissäni, että jospa jätänkin isän kutsumatta. No ehkä mieli vielä tasaantuu. Muuta en nyt osaa sanoa. En uskalla edes miettiä, että tulevaisuuteni on täysin tyhjän päällä,koska poikani oli ainoa lapseni, ei ole lapsenlapsia, ei mitään.
Osanottoni tuolta lopettajien puolelta. Sisareni poika, “pikkuveljeni” kuoli reilu viisi vuotta sitten suurin piirtein samalla tavalla.
Kaikki tunteet on sallittuja. Ei kukaan voi sanoa, mikä on oikea tai väärä tunne. Saimme sisareni kanssa apua kriisipalvelusta, sieltä tuli pari tosi aitoa ihmistä kotiin juttelemaan. Tämä tapahtui Helsingin seudulla. Ei tuolloin olisi ollut mitään voimia lähteä muualle.Kaikki oli epätodellista, aika oli pysähtynyt. Olisiko sinulla mahdollista soittaa sinne ja pyytää apua?
Pojan kaverit olivat siunaus- ja muistotilaisuudessa. Kaikki meni hyvin ja kavereita tuli paljon, kaikki ok kunnossa. Pojan isän näkeminen oli vaikeaa etenkin sisarelleni, kamala oli nähdä tuo välinpitämättömyys. Jätti vain kukkakimpun ja lähti.
En millään jaksanut uskoa, että joskus tuska helpottaisi. Siihen menee aikaa, aikaa. Suru jää ainaiseksi, mutta helpottaa kohdallasi vähitellen. Jos se edesä vähän lohduttaisi. Voimia.
Ehkä se euforia johtuu juuri tuosta, mitä sanoit; pahin on taphtunut, ei enää tarvitse pelätä mitään.
Kirjoituksesi viimeinen lause sai minut itkemään. Voisinpa jotenkin auttaa. En voi muuta kuin toivoa sinulle voimia, miten paljon toivon, että sinulla olisi toinenkin lapsi! Se tekisi tämän helpommaksi. On kamalaa sekin, ettet saa pojan isältä kunnollista tukea ollenkaan. Ehkä äidin ja lapsen välit ovat laadultaan omanlaisensa ja tuska äidille aina se suurin.
Antaisin sinulle tyttäreni, jos voisin. Toisaalta olet jo kerran tämän kosken laskenut ja ehkä nyt on sinunkin aikasi saada rauha. Tukihenkilöni kanssa puhuin tästä. Hän sanoi, että on tavannut monia, jotka ovat huumeille menettäneet ainoan lapsensa ja he ovat kaikki ajan kanssa selvinneet. Suunnaton suruhan kertoi, että hän menetti myös ainoan lapsensa. Toivottavasti hän kykenisi sinulle nyt olemaan vertaistukena.
Tapaisin sinut mielelläni joskus myös ihan silmäkkäin. Haluaisin nähdä kuvia pojastasi ja kuulla niitä mukavia lapsuusmuistoja, joita sinulla varmasti on. Muistoja ei kukaan voi sinulta viedä ja varmasti niitä ihania muistoja on lapsuudesta kertynyt, vaikka loppuvuosia värittikin päihderiippuvuus.
Vaikka pidän tästä nettiryhmästä, niin välillä kaipaan sitä, että voisin näyttää vaikka tyttärestäni ennen ja jälkeen kuvia. Nähdä muita silmästä silmään ja todeta, että ihan tavallisia keskiluokkaisia vanhempiahan me olemme. Saada kasvoja näille kirjoituksille.
Zurussa! Sinä selviät tästä…
Zurussa,
Mukava kuulla sinusta noinkin hyvävointisena. Poikasi kuolema on koskettanut minua kovasti, siksi että tiedän millaisen taistelun olet käynyt ja koska itselläni on myös lapsia.
Huumeita käyttävän ihmisen kanssa kamppailu on kuin sotaa kävisi. Sinun sotasi on nyt hävitty ja menetykset ovat olleet valtavat. Rauha on nyt kuitenkin solmittu ja sota on ohi. Ei ole ihme, että tunnet nyt myös euforiaa.
Voimia.
Olet ollut myös mun ajatuksissa paljon Zurussa… Ei mitkään tunteet ole oikeita tai vääriä, mä itse voisin verrata tuota syövän kanssa kamppailuun (mulla on useampia läheisiä kokenut, osa selvinnyt osa ei). Ei tiedetä koska tauti ottaa yliotteen vai ottaako. Kun on vuosia elänyt pelon kanssa niin varmasti tunteet ovat sekaisin.
Sulla on voimia selvitä kuten muutkin ovat sanoneet. Älä tulevaisuutta mieti, mene päivä kerrallaan. Eikä tarvitse lapsenlapsia jotta voisi olla “mummo”. Monet yh:t tai muuten tukiverkkoa tarvitsevat etsivät lapsille sijaismummoa ja oon kuullu näistä hyviä kokemuksia. Kuinka kauheaa on minun sedälläni ja hänen puolisollaan kun poika on umpihomo eivätkä koskaan saa lapsenlapsia ja AINOA poika (ja lapsi). Meidän äiti sanoi siihen muutama vuosi sitten että hän olisi todella iloinen jos hänen tyttärensä olisi vain lesbo eikä vihaisi koko maailmaa ja tahtoisi tappaa itseään & käyttää kamaa. Joillakin murheet on hiukan pienempiä kuin toisilla…
En ymmärrä miten munkin lähipiiristä puolet ovat olleet ainoita lapsia… 
Hyvin menestyneet vanhemmat ja sit yks moka eli osa on ollut ihan viihdekäyttäjiä; osa ei mut silti… Meilläpäin tosi usein sisaret siirtyvät samaan piiriin kuin isoveli tai -sisko; etenkin jos ikäero on vain pari vuotta tai alle… 
Mut paljon voimia sulle, olet ajatuksissani! halaus. Mitä mulle on puhuttu hautajaisten järjestämisestä yms. ni kaikki ovat sanoneet että on sellainen kiire ja hoitaminen että saa hautajaiset järjestettyä ja vasta sen jälkeen alkaa edes tajuamaan mitä on tapahtunut…
Tiedätkö yhtään mihin poika menehtyi? Tutkimuksiin epäselvät tapaukset laitetaan vielä, eikö? Mä ite epäilen hengityslamaa eli olis ottanut opiaatteja siihen alkon ja lääkkeiden päälle. Mulla kaikki frendit lähtivät näin; se vain olis kivuton tapa lähteä koska unohtaa hengittää… Paljon voimia sulle jaksamiseen ja jos ex miestä ei kiinnosta auttaa niin sä teet päätökset kuitenkin… Mikäli tuntuu ettet jaksa, hae kriisiapua! Jaksamisia <3
Zurussa, en oikeastaan yhtään ihmettele tuntemuksiasi. Olen varmaan miljoona kertaa ehtinyt kuvitella tuon tilanteesi. Ja minua melkein pelottaa se, että reagoisin juuri noin kuin sinä. Olisiko se lopultakin helpotus? Vai johtuisiko se mielialalääkkeistäni, jotka turruttavat tunteita sen verran, ettei pahoissakaan tilanteissa edes itku tule? Ja seuraisiko siitä “tunteettomuudesta” syyllisyys? Kaikkea tällaista olet miettinyt tuhansia kertoja. Jos nyt kuitenkin järjellä ajattelen, sanoisin että sulla on shokkivaihe päällä. Et vielä tajua kunnolla tilanteen lopullisuutta. Surun aika ei ole vielä tullut. Mutta se tulee, aikanaan. Niin voi hyvin olla.
Yritä olla ajattelematta pojan isän tympeää ja epäempaattista käyttäytymistä. Onneksi sinulla on hyviä ystäviä, jotka auttavat ja tukevat. Tukeudu heihin ihan rohkeasti, älä jää yksin. Pyydä joku mukaan suunnittelemaan hautajaisia ja muita käytännön asioita.
Olen monesti miettinyt myös sitä, kutsuisinko pojan narkkikavereita hautajaisiin. Useimmiten olen tullut siihen tulokseen, että en kutsuisi. He eivät saisi tulla pilaamaan omaa suruani ja omia hyvästejäni. Toisaalta ne narkkikaverit ovat kuitenkin nykyään poikani ainoita kavereita. Kaikki muut ovat kaikonneet. Ehkä sittenkin kutsuisin muutaman tärkeän.
Jaksamista, voimia sinulle Zurussa!
Kiitos taas myötäelämisestänne. Minullahan ei ole pitkään aikaan ollut mitään lääkitystä, mutta tänään kävin lääkärillä, joka oli todella empaattinen, ja jutteli kanssani melkein tunnin. Hän ehdotti kriisiryhmään soittamista, mutta tiesin, ettei se täällä toimi, soitettaessa se numero vastaa vain: Numero ei ole käytössä… Sitä sitten mainostetaan hätänumeroa myöten.Lääkäri ei uskonut kertomaani todeksi, ennenkuin itse soitti. Minä tiesin tilanteen jo työajaltani,jolloin olin ajatellut, että sieltä siis ei ainakaan kriisissä olevalle ihmiselle apua heru… Sain kolmet lääkkeet. Varmaan pärjään hautajaisten yli ainakin. Tuntuu pahalta katsella arkkuja ja ajatella että sellaiseen minun pieni poikani ( 191 cm, 100 kg ) sullotaan.
En tiedä, mihin poikani menehtyi,hän on oikeuslääketieteellisessä nyt, ja pääsen katsomaan ensi maanantaina,jolloin en tietenkään kuule mitään tuloksia, vaan ne tulevat alustavasti poliisin kautta myöhemmin ja kuulema tarkka selvitys saattaa tulla vasta vuodenkin päästä. Tuo Malibun ehdottama hengityslama voisi olla syy ?, tai sitten ihan sydämenpysähtyminen,koska poika oli kaatunut, eikä ainakaan minun mielestäni ollut koettanut nousta. Asunnossaan ei ollut alkoholia, eikä mielestäni lääkkeitäkään oltu otettu mitenkään runsaasti,( koska pari diapamlevyä jäi minun käytettäväkseni ), pilveä en nähnyt, ja sitähän poika oli hirveästi havitellut juuri viikkoa aikaisemmin. Poliisin mielestä itsemurha ei ollut todennäköinen.
Pojalla on kaverita, jotka ovat työssäkäyviä, ja olleet hänen tukenaan kaikki nämä vuodet, joskin myös ryyppykavereinaan, eivätkä siis ole livenneet, vaikka pojan elämä on ollut mitä on, Tiedän kyllä nekin kaverit, jotka ovat diilanneet hänellekin, enkä niin kovasti heitä paikalle kaipaa. Tosin aika vaikea minun on erotella jyviä akanoista.
A:n äidin ehdotus oli ihana. Olisi mukava kokoontua keskustelemaan lapsestaan ilman, että koko ajan pitää varoa lipsauttamasta jotain muiden mielestä epäilyttävää, vaan saisi kertoa rankkojakin juttuja ilman pelkoa, että kuulijat kauhistuvat, kuten jopa terveydenhuollon ihmiset yleensä tekevät.
Osanottoni suunnattomassa surussasi Zurussa … niin lopullinen ja täynnä hiljaisuutta on sinun viestisi, jossa kerroit poikasi kuolemasta. Minunkin aikani pysähtyi.
Olen tällä hetkellä Irti Huumeista ry:n läheisten leirillä. Myös täällä on useita vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa lopullisesti huumeille. Ihailen heidän seesteisyyttään ja tyyneyttään tämän mahdottoman asian äärellä. Toivon sinullekin samaa mielenrauhaa, ei nyt mutta jonakin päivänä.
Halaus sinulle Zurussa, olet täällä ajatuksissani.
Sori jos tämä menee offiksi, mä oon aina ollu huono käsittelemään näitä aiheita… Meen aivan lukkoon ja täällä kun tarvis sanoja ku sitä läheisyyttä ei ole… Mut laitan nyt tän jutun minkä koin ite hautajaisista kun frendejä lähti… Mulla on vain pari tosi hyvää kokemusta hautajaisista, toiseen menin tukemaan frendiä joka piireistä lähtenyt; toiseen päästiin avokin kanssa ainoina koska ne laittoi autoja yms.
Se ensimmäinen oli vain niin koskettava kun tää vahva äiti sanoi että “Jos meidän J****en kuolema saa edes yhden lopettamaan, niin se oli sen arvoista” ja katsoi meitä jokaista. Itseäni hävetti koska olin piri-laskuissa (hautajaisissa kaikki tsemppaavat että eivät kovin sekaisin olisi), mutta jokaista katsoi ja kätteli.
Toinen ei ollut aineiden aiheuttama vaan oli muu syy. Aineet tosin pahensivat asiaa. Siellä ei huumeista mainittu sanaakaan ja vanhemmat olivat aivan rikki, opettajia (kuten useat vanhemmat) ja ainoa lapsi.
Pahimmalta tuntui kun oli tavannut ihmisiä kun he jo käyttivät ja esim. ex-avokin lapsuuden aikainen ystävä. Tutustutti hänet kamaan. Ei ollut asiaa hautajaisiin vaikka lääkäri määräsi jo sellaiset määrät lääkkeitä ettei henkilö olisi 30 ikävuotta nähnyt. Lopuksi vielä salaili käyttöä.
Usemman kerran olen kuitenkin pakottanut ihmisen jäämään meille jos puhuu itsetuhoisia ajatuksia ja rattiin ei ole päästetty vaan ilmoitettu että pääsee pois kun selvänä on. Kun on muutaman kerran auttanut puhumalla ja halaamalla sekä vakuuttamalla että toinen on tärkeä ja hän kokee olonsa paremmaksi on järkyttävää, kun kuulee muutaman viikon päästä että hlö on päässyt pois. Olisiko voinut yrittää enemmän tms.? Itsetuhoiset kuitenkin salaavat sen käytön määrän… Kyllä suhun joku ottaa yhteyttä Zurussa, jos oikeasti kehtaisivat edes hautajaisiin tulla…
Hyvä että sait lääkärin soittamaan siihen numeroon. Kertoiko mistä saat tarvittaessa apua? Kun eivät nuo lääkkeet aina auta ja menee hetki (ainakin masennuslääkkeessä, bentsot auttavat nopeasti), ennenkuin alkavat toimimaan. Kait sulla on joku joka oikeasti ymmärtää mistä puhut? Oletko harkinnut jos joku täältä kuten SuunnatonSuru voisi mailata sun kanssa tarvittaessa??
Oot mun ajatuksissani, voimia todella paljon ja päivä kerrallaan. Kaikki selkenee kun aika on koittanut, älä kuuntele muita ihmisiä kun itse tiedät mitä myllerrystä elämästi on ollut vuosikaudet; nyt kun se yhtäkkiä loppui niin ei mikään ihme jos et tiedä kuinka pitäisi suhtautua tai mikä olotila sopisi tähän tilanteeseen… Parempi ottaa tunteet vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulevat ja mikäli sulle määrättiin masennuslääke (SSRI; SNRI tai MAO-estäjä sekä on muutama vanha mut yleensä noista joku), ala syömään heti. Menee n. kk että vaikuttaa ja varmasti sulla on lyhytvaikutteisia (bentsoja) pahimpaan ahdistukseen. Paljon voimia sulle <3
<3 Malibu
Olisi varmasti hyvä, kun olisi ihminen,jolla on samoja kokemuksia, mielelläni kävisin yksityistäkin kirjeenvaihtoa.Minulla on ystävä,joka on ollut nyt tukena, hänen poikansa kuoli 17 vuotta sitten aivoverenvuotoon, mutta en oikein voi puhua niistä asioista, mitä tässä minun tapauksessani hiertää eniten. Hän neuvoo käytännön asioita,mutta ei todennäköisesti ymmärtäisi tätä päihdeongelmaisen äidin kuviota, enkä ole sitä puolta juurikaan sivunnut.
Lääkärini ei keksinyt muuta apua kuin kirkon puoleen kääntymisen, vaikka en kirkkoon kuulukaan. Jotenkin hän taisi tajuta, että ainakaan meidän terveyskeskus ei ole paikka mistä apua saadaan. Senhän tiedän itsekin, kyseisen laitoksen entisenä työntekijänä…
Hei Zurussa,
nimimerkillä SuunnatonSuru, joka kirjoitti sinulle aiemmin on samanlainen ikävä kokemus kuin nyt sinulla. Voisitte yrittää yhyttää toisenne.
Sururyhmiä on useilla toimijoilla: kirkolla, joka jo tulikin esiin. Sitten meillä Irti Huumeista ry:llä on muutamalla paikkakunnalla ja taitaa olla uusiakin alkamassa, Omaiset Huumetyön tukena järjestää tietojeni mukaan niitä ja muistaakseni muutama muukin. Voin hiukan selvittää niitä.
Haluatko kertoa, missä päin asut niin voin tarkentaa hakuani?
Olen aikoinani käynyt Järvenpään ryhmässä, mutta en ole varma, toimiiko se enää, vaan onko siirtynyt Vantaalle.
Hei,
Läheisen menetys on aina kova paikka, lapsen menetys pahinta. Zurussan pohdinta hautajaisista toi mieleeni omat tuntemukseni. Niin samanlaista.
Järjestin mieheni hautajaiset yhdessä hänen siskonsa kanssa, vaikka olimmekin eronneet. Olihan kysessä lapsieni isä ja minulle yhä tärkeä ihminen. Mekin kutsuimme paikalle hänen vanhoja ystäviään. Osan kanssa yhteydenpito oli jo katkennut. Kuten olen aiemminkin kertonut, minusta tuntui niin voimakkaalta se,että hautajaisissa jätin hyvästit (ja koko valmistelu tehtiin hänelle) sille ihmiselle, jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin, en sille vieraalle narkomaanille. Surin sen ihmisen menetystä ja pääsin hyvästelemään hänet.
Kaikki vanhat ystävät saapuivat paikalle. Tunnelma oli kaunis ja lämmin suuresta surusta huolimatta. Yhdessä jäähyväisten jättäminen on tärkeä ja omalla tavallaan voimia antava tilaisuus. Lapsille oli tärkeää nähdä, että isästä välitettiin.
Pohdimme kälyni kanssa, kutsummeko paikalle hänen viimeaikaisia kavereitaan. Päädyimme pyytämään pari ihmistä, joiden tiesin olleen muutenkin tärkeitä, ei vain huumeiden vuoksi. Emme kieltäneet ketään, mutta emme kutsuneetkaan. Paikalle saapui muutama meille tuntematon ihminen. He olivat mukana kappelissa muistotilaisuudessa, mutta eivät tulleet ruokailemaan kanssamme. Näin jälkeen päin ajateltuna, olihan heidän saapuminen tavallaan kaunis ele ja ehkä kaverin saattaminen viimeiselle matkalle antoi ajatuksen aihetta, ehkä motivaatiota lopettamiseen. Ja olihan heilläkin oikeus suruun. Silloin suhtautumiseni ei ollut aivan tällainen…
Syyllisyys oli alkuajikojen päällimmäinen tunne. Olisinko sittenkin voinut tehdä jotain? Sitten tuli se suuri suru ja menetyksen tunne. Olin ensin menettänyt mieheni huumeille ja nyt hän lähti lopullisesti. Kuolemasta on nyt aikaa neljättä vuotta.
Minäkin ajattelen, ettei hänen kuolemansa ollut turha, jos se auttoi jonkun kuiville tai estää lastemme ja heidän kavereidensa huumekokeiluiden aloittamisen.
Olet mielessäni Zurussa.
Otan osaa syvään suruusi Zurussa!
Olen menettänyt poikani 7.6.2011 poikani. Tarkkaa tietoa ei vielä ole tullut mihin aineisiin lapseni menehtyi.
Elämäni pysähtyi,se oli nyt totta mitä pelkäsin vuosia,poliisit olivat ovella kertomassa suru uutista.
Suru,ikävä,kaipaus on joka päivä,mutta kumminkin tiedän että elämäni on jatkuttava en koskaan saa takaisin rakasta lastani,häneltä onneksi jäi pieni tytär mummun iloksi.Tämä on raskasta.
Näillä lauseilla hyvästelin poikani: Lähtösi sattui sydämmeeni,siitä ikinä toivu en,mutta lähtösi helpompi hyväksyä on, kun tiedän että nyt sulla kaikki hyvin on.
Voimia sinulle…
Hyvä Asta,
ensinnäkin haluan esittää sinulle surunvalitteluni, otan osaa suureen suruusi ja rakkaasi menetykseen.
Olisiko sinulla jossain vaiheessa voimia kirjoittaa meille muille vilpolalaisille poikasi tarina? Vaikka mitään ei enää täällä maan päällä olekaan hänen eteensä tehtävissä, niin uskon kuitenkin että se voisi auttaa sinua purkamaan sisintäsi ja siten helpottaa oloasi.
Surusi on sinun itse surtava, kukaan ei voi sitä puolestasi kantaa. Lohtuna me muut voimme yrittää olla. Onneksi sinulla on mummun ilo, poikasi pieni tytär riemunasi ja lohtunasi.
Hei, Asta.
Se oli minun viimeinen paha paikka sama 7.6. Eli silloin tyttäreni leikkasi ne valtimonsa poikki. Samana päivänä, kun poikasi kuoli, vaelsin tyttäreni umpiverisessä asunnossa miettimässä, miten läheltä tällä kertaa taas liippasi. Se olisi voinut minulle olla yhtä lopullinen päivä kuin sinulle, niin pienestä oli kaikki taas kiinni…
Minkä ikäinen sinun poikasi oli?
Entä minkä ikäinen sinun poikasi oli, Zurussa?
Olen ajatellut syksyllä meetingiä, joka voisi olla jossain isossa kaupungissa minne kaikkien on helppo tulla. Voisin istua jossakin ravintolassa A:n äiti kyltti rinnassani tai neilikka ja katsoa, josko joku muukin haluaisi livenä puhua näistä asioista ja lapsistamme. Haluaisin tavata, jos saisin siihen mukaan yhdenkin toisen äidin. Eihän meidän tapaamisessakaan tarvitsisi kertoa edes nimiämme tai missä asumme, jos emme halua. Haluaisin näyttää kuvia tyttärestäni ja nähdä kuvia muiden lapsista.
Voisin saada sinne mukaan tukihenkilöni, jonka pojan kuolemasta on yli kymmenen vuotta. Hän on hyvin lohduttava persoona ja toiminut vertaistukena vuosia.
Kiitos.
Poikani oli 32v,takana n.9vuoden käyttö,lyhyitä taukoja oli pari.
Itse olen ollut tietoinen asioista n.5vuotta. Sairastuin kun kaikki tuli julki,masennus.
Kaikki alkoi minun tietojen mukaan kannabiksesta ja pillereistä ja sitten subutex oli loppuun asti mukana,hän oli ensin ihan normaali nuori mies,töissä,asunto…sitten kaikki muuttui hän itse sanoi että kaveri piiri ja heikko oma luonne.Muutto Hollantiin oli se viimeinen teko,asui siellä n.vuoden…
Oli puolestani hyvin pahoillaan kun ei pystynyt lopettaan ja tuotti aina uudelleen ja uudelleen minulle pettymyksiä.
Meillä oli kumminkin aina hyvät välit,hän kertoi kyllä omat asiat ja tekonsa minulle,tietysti välillä kaunistellen minua säästellen.
Tein oman ratkaisun parin vuoden miettimisen jälkeen ja muutin toiselle paikkakunnalle,Se oli minulle helpotus ja aloin pikkuhiljaa toipumaan. Poikani hyväksyi ratkaisuni ja ymmärsi minua.
Hän kävi luonani pari kertaa ja tiesi että tänne sai tulla vain selvänä ja hän kunnioitti sitä. Nyt keväällä oli täällä kolmeviikkoa ja minä nautin siitä, sain oman ihanan,rauhallisen rakkaan lapsen luokseni…Hän itse oli myös siitä onnellinen oli kertonut kavereilleen kuinka oli mukava olla selvänä äidin kanssa…Meillä oli tosi ihanaa.Siitä jäi minulle hyvä mieli jota vieläkin muistelen.Emme ole olleet yhdessä varmaan kymmeneen vuoteen niin kauaa.
Tytär oli hänelle kaikkikaikessa 
Asta
Olen ajatellut syksyllä meetingiä, joka voisi olla jossain isossa kaupungissa minne kaikkien on helppo tulla. Voisin istua jossakin ravintolassa A:n äiti kyltti rinnassani tai neilikka ja katsoa, josko joku muukin haluaisi livenä puhua näistä asioista ja lapsistamme. Haluaisin tavata, jos saisin siihen mukaan yhdenkin toisen äidin. Eihän meidän tapaamisessakaan tarvitsisi kertoa edes nimiämme tai missä asumme, jos emme halua. Haluaisin näyttää kuvia tyttärestäni ja nähdä kuvia muiden lapsista.
Voisin saada sinne mukaan tukihenkilöni, jonka pojan kuolemasta on yli kymmenen vuotta. Hän on hyvin lohduttava persoona ja toiminut vertaistukena vuosia.
A:n äiti
Vahvasti panostava jäsen
Viestit: 166
Liittynyt: 1.10.2010 09:22:15
Hei A:n äiti!
Hieno ajatus tapaaminen syksyllä,mielelläni tapaan vertaisiani.Paljon on puhuttavaa ja kuultavaa saman kokeneitten kanssa.Puhuminen kumminkin helpottaa itseä.
Asta
Minäkin olen halukas tulemaan tapaamiseen,jo se järjestyy. Huomenna menen tapaamaan poikaani oikeuslääketieteellisen kappeliin. Kummitätinsä tulee mukaan.