Eli miten mulla, kun tyttäreni vaihtoi puhnronsa?
Suuttui kommenteistani. Käski lakata maksamasta liittymäänsä ja se onkin ollut siitä asti poikki… 
Hän ei halua kuulla minusta eikä olla yhteydessä. Se tuntuu pahalta… 
Mietin että kirjoitanko kirjeen vai olenko hiljaa?
Haluaisin etenkin Malibua kommentoimaan?
Olisitko toivonut äidiltä kirjettä vai et?
Hei A:n äiti,
Pahalta se tuntuu, kerta toisensä jälkeen.
Mutta mulle ainakin tähän asti on käynyt niin että vaikka minkälaisen pesäeron tyttö olis tehnytkin niin loppujen lopuksi itse ottaa yhteyttä ja yleensä pyytää anteeksi vaikka ei olisikaan kinuamassa rahaa tai palveluksia. Ainakaan heti.
Minusta tuntuu että voit kirjoittaa kirjeitä lukipa tytär nitä tai ei.
-Tai avointa kirjettä tänne plinkkiin.
Mun tytär luki kirjoituksiani täältä välillä ja sanoi ymmärtäneensä suruani paremmin, huonoina hetkinä taas kettuili itsesäälissä rypemisestäni ja myötätunnon kerjäämisestä ja hänen syyllistämisestään.
Se riippuu niin hetkestä osuvatko sanamme tai tekevätkö ne halutun vaikutuksen. Vastaanottaja joku ruttaa ne palloksi ja heittää pois tai säilyttää pahan päivän varalle.
Soilisko
Sama täällä, varmaan tuhat ja sata kertaa on tehty pesäeroa pojan puolelta, avaimet on heitetty ulos viemärikaivoon, katkottu, ja on huudettu, että koskaan ei minun tarvitse kuulla hänestä mitään, mutta vähän ajan kuluttua olen taas kelvannut. Ehkä kannattaa vaan odottaa yhteydenottoa jonkin aikaa.
Itse tein aikoinaan myös pesäeron äidistä, sekä isästä. vaihdoin numeron salaiseksi, enkä pitänyt yhteyttä melkein puoleen vuoteen. Se aika meni menojaan ja välit äitiin normalisoitivat, isään taas eivät, mutta se onkin parempi minun kannaltani.
Minä olisin kokenut kirjeet ja oven takana käymiset ahdisteluna. Halusin tauon vanhemmista ja myös määritellä roolimme uudestaan. En voi kuitenkaan sanoa, mikä sinun tilanteessasi olisi parasta. Jos nyt kuitenkin antaisit tytöllesi pienen hengähdystauon ja kokeilisit sitten kepillä jäätä? Jos tyttö vaikuttaa edelleen vihamieliseltä, on hänet varmaan parempi jättää rauhaan niin pitkäksi aikaa, kuin hän itse haluaa. Se voi parhaassa tapauksessa tehdä suhteellenne hyvääkin.
Nämä vastaukset on kyllä aivan totta. Kun läheiset alkavat tekemään muutoksia ja rajoittaa “käytön mahdollistamista” eli just tuota omaa pesäeroa, ni tuo on sellainen valttikortti joka vedetään esiin. Ite en ole numeroa vaihtanut mut on ollu joskus parin viikon taukoja jolloin oon yrittän “itsenäistyä”. Jossain vaihees oli enemmän joskus vähemmän tekemisis. Mä muutenkin olin ennen käyttöä aika kiinni mun mutsissa ja puhuin sille paljon asioita joten sit ku se alko latelemaan mulle sääntöjä ni tahdoin pärjätä omillani… En käyny siellä tai pahemmin soitellut… Sit oli päivät jotka oli sovittu ni ties ite olla mahd. selvä ja yrittää skarpata vaikka se ei aina onnistun… Mut kyl ne alkuajat meni ihan omissa oloissa et soiteltiin lähinnä… Riitaa siitä vain tuli jos yritti nähdä ku kumpaakin tapaamiset ahdisti eri syistä…
Tunnet tyttösi joten tiedät kauan hän on vihainen. Monesti sitä sit vielä ruokitaan; mitä pahempi kolaus itsetunnolle sen pidempään yrittää olla ilman mitään yhteyttä ja tässähän se painostuskeino on just se et SÄ et saa yhteyttä; hän tarvittaessa saa suhun yhteyden. Mä en ole paria vkoa kauempaa yleensä vihainen ollut vaikka en yhteyttä ottais, se on vain se viimeinen keino yrittää saada käännettyä vanhempien tekemiset kuten ne olivat ennen.
Mulla mä muistan et mul tuli itelleni paha mieli ku äiskä itki puhelimes et hän rakastaa mua mut ei vain voi hyväksyä tuota elämäntapaa tai tukea sitä jonkun tuollaisen asian jälkeen, mä ku usein aloin sanomaa et “sä et rakasta sit mua jos et hyväksy mua tällasena”. Opin kyllä sit aika hyvin että sekasin en soita tai vastaa puhelimeen mut siitä sit voi vetää johtopäätöksen et mikäli ei vastaa ni on putki päällä. Eli kyl mä itse olisin varmaan halunnut jonkun tiedon mut se tosiaan kannattaa laittaa vasta kun on rauhoittunut. Voi muuten olla et se revitään tai poltetaan kavereiden edes lukematta ja näytetään et “näin paljo mä asiast välitän” ja myöhemmin kadutaan… Tuo on ku murrosikäisen uhoamista mut 10 kertaa pahempana, eletään “omaa elämää” mut silti kapinoidaan…
Mut sit jos asiaa ajattelee sun kannalta ni en kovin pitkää tai tunteellista kirjettä laittais ettei saa “asetta” hyökätä tarvittaes heikkoja keinoja vastaan. Mikäli päätät kirjeen kirjoittaa niin laita vain ne faktat et hän tulee aina olemaan sun tytär ja tulet aina rakastamaan häntä mut tapaat vain tietyissä olo-suhteissa mitkä olet määritellyt.
Todennäköisesti kuitenkin ei mene kuukautta tai kahta kauempaa kun otetaan yhteyttä. Mun mielest nuo on hyvä muistuttaa käyttäjän korviin säännöllisin väliajoin että häntä kyllä rakastetaan ja ajatellaan mutta on selkeät säännöt, se nimittäin jää silti vaivaamaan pitkäks aikaa… Tosin tuossa kapinavaiheessa saatetaan yrittää sekin kääntää päälaelleen “ei tarvi rakastaa, kukaa ei oo pyytän sua välittää musta”…
Tervehdys,
A:n äiti avasi keskustelun arasta asiasta, joka on yksi kipeimmistä läheisille. Päästää irti. Hellittää hetkeksi. Lakata yrittämästä raitistaa omaa lastaan. Antaa vastuun teoista omalle lapselleen. Antaa hänelle mahdollisuus ajatella itse, elää itse elämäänsä oli se sitten äidin tai isän mielestä kuinka kamalaa tahansa. Kyllä se on sitä myös käyttäjän mielestä, mutta kun se riippuvuus jyllää ja saa toimimaan niin kuin ei välttämättä haluaisi.
Muut komppasivat jo vertaistuellaan ansiokkaasti.
Minulta tulee taas vanhan toistoa, mutta kertaus on opintojen äiti:
elleivät vanhat konstit, keinot ja toimintatavat pelitä, niin pitää kokeilla toisella tavalla toimimista.
Joskus mietin, kuinka paljon korrektisti sanottuna lokaa, rapaa, solvauksia, vedätystä ja haukkumista vanhemmat ovat valmiita vastaanottamaan omalta lapseltaan yrittämättä edes suojautua jollain tavalla. Tulisi ainakin kyetä väistämään, kiertämään tai hakemaan vaihtoehtoisia reittejä. Ilma-aluksen kapteenikaan ei suhauta liki 400 matkustajaa kyydissään läpi rankan ukkosmyrskyn tai rintaman, vaan kiertää sen. Valtamerialuksen kapteenikaan ei mene hurrikaanin silmään, vaan kiertää sen tai jää satamaan. Vaan miksi vanhemmat aina vaan valitsevat risteykseen tultaessa sen saman tien, jossa ihan varmasti putoaa tiellä olevaan isoon kuoppaan.
Kannattaisiko kokeilla sitä toista reittiä?
Hirveäähän se on kotona istua ja ajatella, mitä on voinut tapahtua, kun ei oteta yhteyttä. Itselläni on juuri myös sellaista aikaa. Kävimme mummoa katsomassa sairaalassa toisella paikkakunnalla viime viikolla. Päätin että se pitää tehdä,kun ei tiedä,milloin mummosta aika jättää. Pojalla oli jo aikamoiset pohjat mennessä. Junassa soiteltiin kaikki kaverit läpi ja tiedusteltiin, tunteeko kukaan myyjiä paikkakunnalta, jonne olimme menossa. Kyllä siinä äidillä korvat kuumeni. Onneksi oli melkein tyhjä vaunu. Matka oli enemmän kuin hirveä muutenkin, jonka kyllä toin ilmi. Paluun jälkeen olimme kerran puhelinyhteydessä,mutta sitten puhelin pantiin kiinni ja olen ollut kuin tulisilla hiilillä vuorokausitolkulla,kun näin matkalla, miten menee pillerit poikineen alkoholin kanssa. Tiedän etten pääse pojan kämppään edes avaimella, joka minulla on, sillä sisäovesta on otettu ripa pois, eikä ovea saa siis auki ulkopuolinen. Mietin vaan, onko tämä nyt se pesäero vai lopullinen ero.
Zurussa, no olipa reissu.
Miten se varsinainen matkan aihe, eli mummon tapaaminen sujui? Miten poikasi oli ja käyttäytyi sairaalassa? Soitteliko sieltäkin myyjille?
Kun kuvasit, miten poikasi veti kamaa paluumatkalla niin en yhtään ihmettele, ettei yhteydenotto äitiin kiinnosta. Miksi kiinnostaisi, kun itsellä on “hyvä” olla = ainetta on saatavilla joksikin aikaa. Kyllä se yhteydenotto tulee jossain vaiheessa. Routa porsaan kotiin ajaa. Noin uskoisin. Sinulle tuo yhteydenpidon puute on tottakai kamalaa.
Ja sitten muutama suora kysymys sinulle Zurussa, voivat olla hankaliakin. Älä vastaa, jos on sinulle liian vaikeata:
Antakaapa muutkin omia kommenttejanne, niin saamme lisää näköaloja tähän kohtaan.
Mummon tapaaminen onnistui ihan hyvin, sillä poika osaa skarpata tarpeen tullen. Mummo vaan ei tuntenut meitä, kun alunperin oli tarkoitus mennä pojan isän matkassa,kuten he olivat sopineet.Silti mummo antoi pojan kärrätä itseään pitkään ulkosalla. Olinhan minä mukana, niin ettei hoitohenkilökunnan katseet kohdistuneet poikaan, joka pelkäsi, että henkilökunta vähän ihmettelee häntä. Meillä vaan “ennakoitiin” mummon tapaaminen valvotun yön jälkeen niin, että poika sanoi että heti aamulla kun hän on vielä pystyssä, tai sitten ei pääse sängystä enää ylös, jos sinne kaatuu. Nythän poika ei löytänyt muita pilviveikkoja, joten matka meni kaljan ja diapamien sun muiden ihan “lääkärin määräämien” rohtojen turvin,joskaan ei reseptin antaman ohjeen mukaan. Toista kertaa emme mummoa päässeetkään katsomaan, sattuneesta syystä, mutta paikkakunnalla on myös isä ja sisko, jotka tapasimme, ja joita poika “ilahdutti” seurallaan. Nämä tietävät tilanteen, eivätkä enää vähästä hätkähdä.
Ja mitä minä ajattelin. Ajattelin että voi saasta! Taas tätä. En halua tätä enää ! Haluan OMAN elämän! Sairaalasta palatessa pojan piti päästä pubiin, ja hän sammui pöydälle samatien. Odottelin aikani heräämistä, ja lähdin omille retkilleni.
Miksi en puuttunut? En yksinkertaisesti pysty puuttumaan. Mikään neuvo tai ajatus, toive ei mene perille, joten se on aivan ajanhaaskausta. Jos yritänkin sanoa, että vähempikin lotraus riittää, vastaus on, että tällaista on minun elämäni, äläkä sinä siihen puutu. Siis kuten kaikki sanovat, että päihdeongelmaisen mieleen pitää asia tulla omasta ajatuksesta, jos tämä haluaa elämäänsä muutosta. Vaikka konttaisin edessään, ei mitään tapahtuisi. Minun on vain oltava oma itseni, eikä saarnaava omainen. Mutta on ahdistavaa ja vaikeaa, hepulissa olen koko ajan. Isälleen rimputan vähän väliä, että mitä teen. Miehet osaavat näemmä suhtautua asioihin jotenkin eri tavalla,hän sanoo, että odotellaan vaan, kaipa herää aikanaan. Tai puhelin on heitetty seinään… tai muuta “normaalia” estettä näiden poikien elämässä.
Löysin tänään poikani kuolleena asunnostaan.
Voi Zurussa! Ei voi olla totta! 
En tiedä, mitä sanoa… Syvä osanottoni…
Zurussa,
Olen niin pahoillani. Huolehtiminen loppui, mutta syvä kaipaus jää. Voimia sinulle jaksaa nämä lähipäivät! Kirjoita tuntemuksistasi, meitä läheisensä menettäneitä on täällä varmaankin monia. Tunnemylläkkä on aikamoinen.
Zurussa,
voi että näin piti käydä. Olen pahoillani tapahtuneesta ja myötäelän kanssasi suruusi osaa ottaen. Muita lohdutuksen sanoja en nyt löydä.
Zurussa, otan todella osaa. Tää tulee olemaa sulle kamala kriisi… Mulla on iteltäni kuollut useampi ystävä ja monesti vanhemmat syyttävät frendejä niin paljon että ei edes hautajaisiin pääse. Mä oon yrittäny ystäviä pelastaa, en ole päästänyt pois jos liian sekaisin tai ovat itsetuhoisia mut ei mene kauaa kun kuulee että on lähtenyt…
Mä ajattelen et parhaat lähtevät ekana mut se ei tähän nyt auta. Hae apua jos et itse jaksa, vaikka riskit tietää niin tuo tieto on jokatapauksessa kamala järkytys… Voimis sulle ja perheelles todella paljon. Kirjoittele kun pystyt… Virtuaalihalit <3 
Mäkin jään hiljaseksi, otan todella osaa menetykseen.
Zurussa,osanottoni suruusi!
On todella kurja olo kun olin lukenut juuri useamman päivän viestisi ja sitten tämä viimeisimän,viesteissäsi kerroit tapahtuneita ja tunteita,minä/me “elimme” samanlaisia asioita/tunteita/ajatuksia juuri samaan aikaan,meillä pojan kaveri(tyttö) kuoli aineisiin,se sai pojan hiljaiseksi ja palaamaan takaisin tänne päin.
Voi Zurussa!..
Tämä meidän kaikkien yhteinen pelko nyt sinun kohdallasi toteutui. Olen syvästi pahoillani perheenne puolesta. Tukihenkilöni joutui kohtaamaan kymmenen vuotta saman minkä sinä nyt ja ainoa lohtuni sinulle on, että hänen esimerkistään tiedän, että tästäkin on ajan kanssa mahdollista selvitä.
Olen todella pahoillani myös siitä, että juuri sinä jouduit hänet kuolleena kotoa löytämään. Sen on täytynyt olla käsittämättömän raskasta. Olet ajatuksissani!
Hei Zurussa,
Lämmmin osanottononi sinulle myös täältä!
Olen seurannut palstaa aktiivisesti vaikka en viime aikoina ole juuri tänne kirjoitellutkaan. Tämän järkyttävän uutisen nähtyäni koin kuitenkin, että oma vertaistukeni voisi olla avuksi, sillä tässä tapauksessa olen aivan varma että tiedän miltä sinusta tuntuu.
Oman poikani kuolemasta tulee kohta kaksi vuotta, mutta valitettavasti en vieläkään olen päässyt asiasta yli. Pahimmat fyysiset ahdistusoireet ovat toki jonkinverran vähentyneet, mutta silti päivässä ei juuri ole hetkiä, jolloin en ajattelisi poikaani. Alussa tunteet olivat enimmäkseen syyllisyyttä, mutta nykyisin pinnassa on yhä enemmän puhdas ikävä ja kaipuu. Eniten vaivaa asian konkreettinen lopullisuus kun en voi enää koskaan keskustella poikani kanssa ja se pienikin toivonkipinä paranemisesta ja asioiden palautumisesta ennalleen on otettu pois.
En tiedä kuulutko kirkkoon, mutta poikani kuoleman jälkeen kävimme puolisoni kanssa seurakunnan järjestämässä sururyhmässä ja sieltä saimme kyllä apua pahimpaan tuskaan. Sururyhmään menoa suositellaan vasta n. puoli vuotta kuoleman jälkeen, jolloin pahimman shokkivaiheen pitäisi olla ohitse.
Paljon jaksamista sinulle ja toivon että sinulla on läheisiä joiden kanssa puhua asiasta!
Zurussa,
Olen niin surullinen puolestasi ja kanssasi.
Ei ehkä paljon lohduta, jos sanon että pojallasi on nyt hyvä olla. Vaikka hänen aikansa ei olisi vielä ollut.
Eric Claptonin sanoin Tears in Heaven.
Zurussa, kaikki sana tuntuvat niin laitteilta, mutta osanottoni suuressa surussasi. On se niin luonnotonta haudata oma lapsensa. Uskotaan, että poikasi on nyt vapaa kaikesta tuskasta ja saanut rauhan. Voimia sinulle ja perheellesi.
Hyvä Zurussa, ja muut vilpolalaiset.
Kaveriamme Zurussaa on kohdannut suurin mahdollinen suru, mikä voi tapahtua äidille. Oma lapsi on menehtynyt. Olemme kaikki mukana myötäelämässä, ja tarvittaessa hänen tukenaan.
Sydämestämme toivomme, että kun Zurussalla on voimia hän palaa Vilpolaan ja kirjoittaa tunnoistaan, elämästään, itsestään, pojastaan, surustaan, kaikesta.
Luin liikuttuneena kirjoittajan SuunnatonSuru tarinan. Toivon, että sinä SuunnatonSuru voisit silloin tällöin käväistä Vilpolassa, ja antaa vertaistukeasi Zurussalle. Kokemuksenne ja surunne kun ovat totta teille molemmille.
Show must go on, soitti Queen ja lauloi Freddie Mercury aikanaan. Elämän on jatkuttava, kaikesta huolimatta.
