Kun narkki ei ole koukussa ja tuhat muuta syytä vetää..

Vilpola
1

Moikka…
Mä olen jo jonkun aikaa seuraillut sivusta niin ihmisten omia kuin läheistensä päihdekamppailua ja samaistunut turhan moneen tarinaan.
Yllättävän vaikeaa tämä kirjoittaminen. Asioiden kertominen. Vertaistuen ja avun pyyntäminen. Mutta päätinpä nyt yrittää.

Tuntuu että mulla olisi tuhat ja yksi tarinaa kerrottavana kuluneesta kahdesta vuodesta, mutten yhtäkkiä muista niistä ainoaakaan. Onko tämä jokin itsesuojelumekanismi, joka mahdollistaa aina uudelleen ja uudelleen anteeksi annon ja uskon taas parempaan huomiseen… mene ja tiedä…

Mun ongelmani koskee miestäni. Lyhykäisyydessään hän käyttää huumeita, muttei ymmärrä olevansa koukussa, sillä hän käy töissä ja urheilee päivittäin.
Tällä hän on vakuuttanut minutkin uskomaan samaan paskaan. Kun ruma ei näy päällepäin, ei sitä tavallaan ole olemassakaan. Vai onko?

Todellisuudessa hän polttaa sauhua. Toisinaan päivittäin. Toisinaan viikoittain. Hän juo paljon. Joka viikonloppu 2 päivää, ja usein viikollakin. Menee kännissä sitten töihin. Hän käyttää subua (samanlailla kun viinaa) ja viikonloppusin kaikkea kokaiinista piriin ja essoihin. Särkylääkkeitä hän myös vetää jonkun verran (panacodeja, tramaleita jne)…

Hän on aina nousuissa, laskuissa, övereissä, vajareissa ja ties vaikka missä tiloissa, ja tuntuu että tämän myötä miehellä on persoonia ainakin 10.

Viinoissa ja subuissa hän on helvetin mustasukkainen, riidanhakuinen, jankkaava, menkkanen ämmä. Nykyään myös aggressiivinen ja väkivaltanen.
Aina kun kysyn mitä hän on vetäny, alkaa valehtelu “en oo oikeesti vetänyt mitään… pelkkää bissee ihan tosi” kunnes jokunen viikko/kuukausi kuluu, tulee täysromahdus jollon hän itkee nilkoissa ja tunnustaa kaiken.
Lupaa muuttua ja hakea apua. On nöyrää poikaa pari päivää, rakastaa kun kuin viimeistä ja kaikki on niin ihanaa. Kunnes tulee taas se perjantai. Ja sama ralli alusta.

Painajaisunet mitä hän näkee, on aivan järkyttäviä myös minulle. Olen herännyt sata kertaa yössä siihen kun hän repii unissan mua hiuksista tai kuristaa ja huutaa huoraa kunnes herää. Aiemmin kun en tiennyt hänen huumeiden käytöstän (tai lähinnä subuista) olin aivan kuutamolla kaikesta tapahtuneesta!? Kuka kuristaa puolisoaan unissaan?
Joskus hän on niin vihanen mulle näkemästään unesta, että herättää huoritellen keskellä yötä ja kyselee raivoissaan ketä olen pannut jnejne…
Aikani jaksoin tyynnytellä ja rauhotella häntä näissä kohtauksissaan, kunnes tajusin sen olevan täysin turhaa. Narkkarithan eivät näet kuuntele puhetta tai luovu kannastaan, oli se todistettu vääräksi heille vaikka kuinka monta kertaa.

Ja kun he haluavat lähteä vetämään (meillä ihan viimestään pe) alkaa se riidanhakusuus jo to iltana. Mikään ei ole hyvin, kiukutellaan ja raivotaan, kaivellaan menneitä ja mutistaan itsekseen joka vitun asiasta. Kunnes mulla on läikkynyt kuppi ja karjun että suksii vittuun -ja avot, näin hän on taas hoitanut itelleen lisätilaa juoda…ja narkata…

Tässä mä koitan näpertää jonkinlaista kuvaa meidän arjesta, mikä on aivan mahdotonta. Niin arki kuin sen kuvaaminenkin.
Selviä jaksoja hällä on ollut yksi kolmeviikkonen koko suhteemme aikana. Muutoin päätä sekotetaan noin 3 päivän välein.
Ollaan yritetty erota monta kertaa, mutta aina olen antanut hänen tulla takasin. Enkä vittu todellakaan tiedä miksi!?!
Uskotonkin hän on ollut. Tunnustanut kahdesti. Tosin niin olen itsekin, joten se on ollut helpompi painaa villasella…
Toiset naiset mä hoitelisin vaikka vasurilla, eikä ne tätä suhdetta saanut kaatumaan vaan subutexi. Sille mä jään aina kakkoseksi.

Mitä mä voin tehdä? Mitä mun kannattaa tehdä? Pitäiskö vaan repiä itseni irti tästä paskasta ja itkee ikävää niin kauan kun tarvis?Kai se surukin joskus loppuu?

Tai miten mä saisin sen kyrvän silmät auki tilanteellemme? Tajuamaan että hänellä on päihdeongelma ja pahanmoinen, ja että hän tarvii apua ja antabusta?!

VAI ONKO HÄNELLÄ?! ihan käsittämätöntä että olen jopa alkanut epäileen, ettei subuissa oikeesti ole vikaa, eikä ne vaikuta psyykeeseen jos ne vetää oikein annosteltuna nokkiin!? Että vika onkin oikeesti mussa. Mä olen kontrolloiva huora joka ei tee mitään oikein paitsi jakaa pilluaan jnejne…
Outoa että hän oikeesti saa projisoitua tunteensa tolleen muhun, että alan epäillä jo itseänikin…

Rakastan sitä runkkua sydämestäni ja haluisin meille normaalin arjen perus iloineen ja suruineen. Haluisin matkustella, käydä sukulaisissa, mennä naimisiin, rakentaa omakotitalon, olla vaan, urheilla ja viettää normielämää.
Niin hänkin haluis, mutta aina tulee ne saatanan subutexit ja viina, jollon kaikki menee aiva päin vittua…

Ja hän ei itse ymmärrä olevansa riippuvainen
“koska ei vedä suoneen”
“eikä käytä subua vaan temgesikkii”
“koska urheilee ja käy töissä”
“koska vetää vaan siks et sä oot niin saatanan ärsyttävä”
ja koska ei vedä kun vaan kolme neljä kertaa viikossa ja voi kuulemma lopettaa millon vaan, muttei haluu, koska siitä ei ole haittaa ja käyttää vaan lääkitäkseen itseään, koska kivut on niin kauheet lihaksissa tms että on pakko.
Tekee siis tosi fyysistä työtä ja reenaa paljon. Hormonit siis myös näyttelee yhtä osaa elämäsämme…

Mä olen aivan loppu ja väsynyt tähän kaikkeen… Jos jollain on joku avain millä mun silmät ja mielen sais aukastua niin kertokaa…
Miten helvetissä te olette taistelleet tienne ulos tällaisesta…?

2

Revi ittes pois! Pahemmaksi menee jatkossa, ellei hoitoon mene.
Eihän ne koskaan omasta mielestä koukussa ole.

3

Yritys hyvä kymmenen, mikä tulee tohon itsensä irti repimiseen. Mä en voi ymmärtää, miten vaan teen sen…

Mä olen ilmeisesti yhtä koukussa siihen ihmiseen, ku se ihminen on kamaan.
Miksei voi olla jotain ryhmää myös meille rakkauteen riippuvaisille ihmisille.

Kaveri jäi taas eilen kiinni uskottomuudesta, ja nyt todella yritän pyristellä irti. Ikävä on infernaalinen ja tuntuu kuin tuhat kiloa istuisi rintakehän päällä.
Yksi hyvä puoli tässä on -joulukilot karisee kuin korvissa kohisten, koska ruoka ei mene alas edes vessaharjalla.

Viskasin sen puhelimen seinään (tekstiviestit kertoi vähän liikaa) ja äijän pihalle. Vaihdoin numeroni, jottei se saa mua kiinni.
Nyt koitan olla päivä kerrallaan ja kelata, että pahemmaksi tämä olo, suru ja pettymys ei voi enää mennä. On vaan niin arvoton ja paska olo…

Niin paska, että pyörittelen kuitenkin salaa ajatusta, mitä jos…
Mitä jos alottaisi puhtaalta pöydältä? Sehän kuitenkin rakastaa mua kun hullu subua. Vai rakastaako? Ei se ojasta nousseen näkönen hapiska sille mitään merkitse…Vai merkitseekö? Onko sillä edes väliä, jos kerta petetty on… Mutta olenhan mäkin pettänyt… Ja oltiinko me oikeesti taas erossa sillon, joten oliko se pettämistä… Vittu että hiertää päätä.
Minä, normaalisti niin vahva ihminen, helvetti alennun vonkumaan tommosen paskan perään ja pillittään puserooni kuin pikkutyttö.
Ainoo hetki kun se hullu ei ole mun mielessä, on kavereiden ja viinitonkan kanssa touhutessa, mutten mä kai nyt juomaankaan voi ruveta jotta saisin taas jalat alleni? Vai voinko.

Jos vuosi 2014 ei tuo mitään mukavaa mukanaan niin mä lasautan itteni yläkertaan. Niin paska on ollut edellinen…

4

Heipsan!

Päiväkausia tätä plinkkiä lueskeltuani (kovasti apuakin saaneena kiitos kaikille) uskaltauduin rekkaamaan itteni tänne.

Aloittajan kirjoitus kuulosti niin tutulta, hohhoijaa. En ole nykyinen enkä vanha käyttäjä. Olen Subutexiä käyttävän puoliso, hänen lastensa äitipuoli, oman lapseni äiti sekä yhteisen tulevan lapsemme äiti.

Texin käyttö paljastui noin vajaat kaksi viikkoa sitten. Mies on hieman yli 30, itse 24 ja lapset alle kouluikäisiä.
Miehellä kokemusta aineista laidasta laitaan. OLI kuivilla pitkään- yli vuoden. Puoli vuotta bentsoista. Subua vetänyt nenään noin 2-3kk- omien puheidensa mukaan. Tänään tarkoitus ottaa ensiaskeleet kohti päihteettömyyttä (mitä ikinä se hänelle tarkoittaakaan… sen nähnee sitten).
Suhdetta takana reilu vuosi. Yksi ero. Ei pettämisiä. Pudottanut tässä parissa viikossa teksin nokittamisen 2 millistä murusiin/pvä. Eilen eka päivä ilman nokitusta, tänään alkaa a-klinikkalla ensikäynti.

Tiesin suhteen alusta asti tämän teini-iässä alkaneen päihdehistorian. Otin tietoisen riskin, enhän uskonut että mulle kävisi niin että pääsisin tähän valheiden verkkoon ja paskanjauhantaklubiin. Ja kenen vika oli, että aloitti uusiksi? NO ARVATKAA- mun tottakai. Tai tarkennetaan vielä, mun äidin. Meillä oli pikku riita, äitini meni haukkumaan hänen jo edesmennyttä isäänsä alkoholistiksi. Jepjep. Eikä siitä ollut paluuta, ei aikuinen ihminen osannut käsitellä asiaa, vaikka toki tiennyt itse asian laidan. Kuten tässäkin tarinassa, kolikolla on aina kaksi kimaltelevaa puolta.

No, viime päivät tämän ah niin piristävän tiedon varjossa ovat olleet täyttä helvettiä. Välillä ei tiedä uskaltaako sanoa mitään, välillä sanon asioia mitä en edes haluaisi.

Reaktioni tähän paljastukseen (jonka sain 3-4h sen jälkeen kun olin pyytänyt asuntoni avaimen takaisin ja hänen uhkailtuaan menevänsä vetämään “kamaa” koska olin hänet jättänyt) no en huutanut. Tuon uhkauksen jälkeen vedin kyllä kipinää ja roikuin luurissa paasaamassa että mitä vit**a sen päässä pyörii (??) ilmeisen helpottunut oli kyllä että sai tunnustettua, tietää kyllä mun mielipiteen mitä huumeisiin tulee… ja vielä lapsiperheessä.

Innolla odotan että löytyykö sitä lopetuskipinää. Nyt oon yli viikon annostellu sen diapamit sen käteen suoraan että pysyy kohtuudessa niitten käyttö (ei mitään tolee niitten kanssa). Myöntänyt myös amfetamiinin käyttämisen samaan syssyyn kun subun. Mutta mutta. HERRA ELELEE SIINÄ USKOSSA ETTEI SUBU OLE HUUMETTA vaan LÄÄKE! Siis mitä vittua… Mä valvon (minä joka huolehdin hänestä,lapsista-kaikesta) olen raskaanakin vielä, niin, valvon yökaudet ja mietin että missä vitun sopassa sitä ollaankaan. Joo ja roikun täällä lukemassa ja kehittelemässä päähäni niitä ajatuksia mitä täällä yksi jos toinen kirjottelee… Eli sitä uskoa. Sitä helvetin naivia, rakkaudenkipeää ja vaalenapunaista uskoa omaan rakkaaseen joka on niin erilainen kuin muut nistit koskaan. Että kyllä se oma kulta lopettaa, ainakin mun ja lasten vuoksi. Näinköhän…

5

Heippa,

No jopas on vuodenvaide helevetin mukavasti teillä mennyt, huhhuh.

Miehellä on päihdetausta. Saattaa puhua totta tai sitten ei. Munkin mies jossain vaiheessa kertoi, että nokkaan vaaan ja ihan vähän. Paljastui valheeksi. Suoneen se veti. Eipä silti, vaarallinen huume se on. Subu on tosi petollinen käyttäjälle ja läheiselle.
Ymmärrän miksi annostelet miehellesi lääkkeitä, minäkin alussa annoin luvan ottaa viekkareihin viinapaukun, vaikka nyt tiedän, ettei se mitään jeesaa…

Kommentoin lisää kun luen ajan kanssa viestiäsi.

Lumikki, tee oma ketju vaikka?

-piiras

6

Ok,

nyt vähän jatkan ennen petiin menoa.

Subu on lääke. Morfiini on lääke. Bentodiatsepiinit ovat lääkkeitä. Siinä vaiheessa kun ihminen haluaa päihtyä näistä em. lääkkeistä, se on huume. Jos sinä Lumikki saat Panacodia särkylääkkeeksi ja myyt sen toiselle, se on huumausainerikos.

Miehesi tietää varmasti käyttöhistoriansa perusteella hyvin paljon huumeista ja lääkkeistä. Olet varmasti itsekin hyvin tietoinen tällä hetkellä erilaisista huumeista.

Olet raskaana? Ja lapsia siellä teillä. Kamalaa.

Nyt en tuomitse sinua mitenkään, vaan kehotan harkitsemaan vaihtoehtoja. Onko sulla tukiverkostoa? Perhe, ystävät?

Vaikutat hyvin päättäväiseltä naiselta, katotaan mihin suuntaan mennään!

-piiras

7

Olin viikon ilman. Miestäni.

Valvoin yöt ja myssyttelin kaikkea paskaa.Äijäni veti kamaa ja viinaa (ja vieraita naisia ) tänä aikana kuin hullu puuroa.

Törmättiin yhteisellä frendillä ja se jaksoi kamapäissään hakuua mut huoraksi tuhanteen kertaan, joi joi ja joi, kunnes lopulta sammui.

Sitten kömpi viereeni ja alotti sen “kukaan muu ei merkkaa mulle mitään kun sinä ja oot niin upee ja rakastan rakastan ja yritin vaan päästä yli plääplää” ja minä vitun pässi menin päästämään sen mun viereeni yöksi.

Oli itselläkin pienoinen krapula ja kamala kaipuu päällä. En pystynyt pysymään lujana.
Samalla kuitenkin halusin hänelle tämän helvettilissen vitutuksen, ja myönsin myös omat miesseikkailuni. pääsin tavotteeseeen ja sain sen kusipään parkumaan kuin pikkupennun. Kostosta ei ole hyötyä, tiedän, mutta voi poijjaat miten nautin nähdessäni sen runkun kierivän niin vierotus-kuin sydänkivuissaan kotilattiallani.

Nyt uusi työviikko edessä ja mieskin mennyt takas sorvin ääreen äärimmäisen sekavan kaksiviikkoisen jälkeen.
Ja minä taas pyörittelen ajatusta entäpä jos. Jos alottaisi puhtaalta pöydältä. Sopisi pelisääännöt ja katsoisi tuleeko mistään mitään. Jos vielä kerran. Mitä siinä menettääkään?
Paitsi omanarvotunteensa ja aikaa elämästään…

Parhaillaan meidän arki on oikeasti ihanaa. Huumeet ei näyttele pääosaa (eli niiden vetäminen salataan multa hyvin).
Urheillaan, käydään duunissa, hoidetaan himaa (koiraa ja mun muksuja), katellan töllöä ja ihmetellään.
Seksi on taivaallista ja toimii…Ainoa asia mikä meillä aina toimiikin… Ja kaikki on täydellistä, mutta niin haurasta.
Varjopuolena on se, että kokoajan saa olla pelko perseessä, koska tämä korttitalo romahtaa. Mistä tulee se eka varjo, joka saa taas torstai-iltana äijän karkaamaan kuppilaan kaljatuopin ääreen ja ryystään piriä tai “lääkitsemään” itseensä subuilla tms.
Mä olen aika avarakatseinen kaman suhteen ja tunnen monia ns. viihdekäyttäjiä, joilla homma on hanskassa. Mutta nää lääkepaskat ja arkiaamuisin kiskottavat kipulääkkeet saa mut näkeen punasta.

Vähän niinkun viinankin kanssa -joskushan sitä voi vetää naamat ja juhlia nii että tuntuu, mutta ongelmaksi se on muodostunut sillon, kun tarvii juoda työpäivinäkin ja alottaa aamun krapularyypyllä, jotta selviää oloiltaan töihin…

Mä ymmärrän siis viinan ja osan huumeista hauskan pidon buustereina, mutta tästä touhusta on hauskuus helvetin kaukana…

Tyhmä ja taistelutahdotonhan mä olen, jos tähän jään. Mutta kun kukaan eikä mikään tunnu tällä hetkellä miltään. Kaipaan vaan sitä kusipäätä ja kelaan, miten voisin antaa hälle kymmenennen mahdollisuuden -lähinnä pilattavaksi.

Jääkö muuten neuloista jälkiä? Usein vaakuuttaa ettei ole suoneen koskaan vetänyt ja esittelee käsivarsiansa, mutta eikai satunnaisesta rännittämisestä välttämättä jälkiä jää?Vai?

Värkkejä hältä ei ole koskaan löytynyt ja hormoneja käyttää, joten jos löytyiskin, väittäis hän saletisti niiden liittyvään horkkuihin… Neulallahan ne laitetaan kasvuaineeetkin…

8

Mua ärsyttää juurikin eniten se, että tunnen itteni aika säälittäväksi ja kurjaksi, kun kerta toisensa jälkeen annan mahdollisuuksia. Mutta ku en just tiedä, mitä muutakaan voin tehdä, ku kerta toisensa jälkeen myös ajauduin siihen samaan tilanteeseen, missä puhutaa taas siitä uudesta mahdollisuudesta :unamused:

Niinpä. Ja mulla on ainakin vaikea tehdä pidemmän tähtäimen suunnitelmia (edes suunnitella yhteistä lomaa tms), koska ei tiedä yhtään mitä miehen päässä liikkuu ja milloin pirinhimot voittavat… ja sit taas mennään. Hemmetti joka ikinen kerta kun mies on koittanut lopettaa (ollut siis erimittaisia useamman kuukauden jaksoja tässä muutama) hän on halunnut tehdä sen yksin. Sit on tosi vaikea itse edes koittaa ennakoida mitään. Haluun nauttia hetkestä, mutta en voi elää elämääni ilman yhtäkään kauaskantoisempaa suunnitelmaa (en selviä talvesta ilman kesälomaa jne), koska määrittää aika paljon elämää (ainakin mun elämää :confused: ) tieto siitä, onko tän ihmisen kanssa ens kuussakin vai ei.

Niinpä. Onks sun mies siis myöntäny et käyttö on ongelmakäyttöä vai ei? Mulle jäi kuva, ettei myönnä vielä koko riippuvuuden olemassaoloa. Meillä kyllä tiedetään, että “on ongelma”, mut sit tuntuu, et ongelma on aina vähän niin ku oikeuttanu sitte retkahduksen. “Mä nyt vaan oon päihderiippuvainen, niin en voi muutakaan ku käyttää. En mä taida osata tehdä elämässä muuta ku narkata.” Just joo…

9

Heippa, täällä olis uusi n. 3-kymppinen naistulokas ketjuun. Meidän perheeseen kuuluu minä, mies ja minun lapseni. Mies on ollut tosin elämässämme niin kauan, että tyttö pitää häntä isänään. 6vuotta suhdetta takana. Mies on viikonloppu/viihdekäyttäjä ja välillä menee pitkäksi. Käy töissä. Treenaa salilla. On aina selvinpäin kotona, karkaa aina kaverille käyttämään. Sikäli hyvä ettei lapsi ole koskaan sitä touhua joutunut katsomaan, mutta toisaalta ainoa mistä tiedän, että kaman käyttöä on edelleen vaikka mulle muuta vakuuttelee on minun luvaton facebook tai tekstiviestin lukeminen. Alkoholi on herra nro 1, sitä menee paljon ja sakkorangaistuksia ja putkareissuja on tappeluista yms baarikahakoista. Sitten tulee hänen intohimonsa nro 2. amfetamiini/piri/kari…miksi sitä nyt kutsutaankaan. Nenän kautta ja suonenkin. Ei siitä suoneen vetämisestä jää sellaista jälkeä jos sitä tekee vain satunnaisesti, että sen osaisi silmämääräisistä nähdä ellei osaa etsiä. Kerran luin hänen fb-viesteistä suoneen vetämisestä eli “rännittämisestä” ja kun hän tuli kotiin, osasin etsiä jäljen, mutta ei se helppoa ollut, enkä olisi sitä jälkeä todellakaan huomannut, jos en olisi osannut etsiä, niin pieni se oli.

Kaikki tuo on tuttua: uuden mahdollisuuden antaminen, kauniit puheet aina päihtymisen jälkeen kuinka olen maailman tärkein ja rakkain. Mikäs sen ihanampaa taas selvän miehen kanssa on olla joka rakkauttaan julistaa ja pitää sylissä. Sitten tulee aina perjantai, joka vie hänet pois. Usein aina menee omien sanojensa mukaan vaan pelaamaan kaverille ja “ottamaan muutaman” ja tulee yöksi kotiin. Ikinä ei ukkoa ole yöksi kotiin kuulunut. Hyvällä tsäkällä tulee kotiin seuraavana päivänä, mutta usein on poissa koko viikonlopun ja luikertelee su iltana häntäkoipien välissä himaan kun on pakko (työt maanantaina). Nykyään on hoitanut työntä hyvin, oli aikakin kun menetti duuninsa maanantai poissaolojen takia.

En siis kertakaikkiaan voi luottaa häneen ja ainoan totuuden saan selville vain kyttäämällä salaa niitä viestejä, sitten on vaikeuksia kun haluaisi karjua ja itkeä niistä hänelle, mutta ei uskalla, koska pelkää menettävänsä sen kyttäysmahdollisuuden, kun mies luultavasti olisi huolellisempi salaamaan ne, jos tietäisin mun lukevan niitä. Usein se sitten aina ihmetteleenkin miksi kilahtelen sille.

Ollaan kokeiltu käydä srk:n perheneuvojalla juttelemassa, psykiatrilla, irti huumeista-paikassa hkissä… Psykiatrista tuntuu olevan vaan haittaa. Se kirjoittaa satoja tabletteja pameja kuukausittain äijälleni… vaikka siis tietää mieheni päihdetaustan…en voi ymmärtää. Mies tietysti selittää siellä kuinka yrittää pysyä irti huumeista, mutta ja kai jollain järjettömällä lokiigalla on tarkoitus että pamit auttaisi siinä. Mutta kyllä niitä menee miehellä päivittäin ja viihdekäyttönä myös.

On ollut vaihtelevan pituisia jaksoja että on ollut selvinpäin. Joskus jopa 2kk. Viimeisin tammikuussa…tipaton sellainen ja kuun vaihteessa se riemu sitten taas repesi ja otti kaksin käsin tammikuun tipat takaisin.

Nyt tilanne se, että potkaisin sen pihalle 3 viikkoa sitten. Ollaan oltu yhteydessä ja olen elätellyt taas toiveita että kyllä se ymmärtää mitä voi nyt menettää ja muuttuu… Nyt alkoi sitten pääsiäisloma. Odotin että se haluaisi olla meidän kanssa kun on vapaata. Paskat. Luin fbstä joka oli jäänyt koneelle auki, että taas on käyty piriostoksissa. Punkkaa siis nyt kaverillaan, joka muuttaa tän kuun lopussa sieltä pois niin kämppä jää mun miehelle. Kun luin sen viestin, tuntu et maailma luhistuu. Laitoin miehelle tekstarin et hei, on nin hieno ilma et mitä tehtäis…on kova ikävä ja haluan nähdä (testiksi; mitä hän vastaa). Ei vastannut eka mitään. Kun vähän ruikutin et vastaa, niin soitti ja sanoi et ei jaksa nyt nähdä, että hän lepäilee tän päivän. (no taas tullaan siihen, että ilman luettua fb viestiä tuo menisi läpi…olisin surullinen ettei halua olla mun kanssa mutta uskoisin mitä sanoo). Nyt tiesin että se kusettaa, paitsi siinä ettei tosiaan halua nähdä.

Eikös tää ole ihan sairasta kun tunteet ja järki repii kahteen eri suuntaan. On se järki ja vahva minä, joka haluaa tästä paskasta eroon! Äly hoi. Äijä ei pidä mua missään arvossa ja valehtelee jatkuvasti päin naamaa.6 vuotta elettyä elämäää ja sama homma jatkuu. Mun viikonloput on tehty kyyneleistä ja kivusta, kun sielu huutaa tuskaa ja sydän halkeaa.

Mitä kaikkea tunnen:
-epävarmuutta:
se on kroonista ja heijastaa niin paljon ongelmia suhteeseen
kaikkein oksettavinta on se, että mies sanoo inhoavansa mun epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa…sehän ITSE sen mulle aiheuttaa. Ei kohtele mua hyvin ja arvokkaasti eikä ole koskaan luottamukse arvoinen.
-epäluottamusta

  • tarvitsevuutta, turvan kaipuuta, läheisyyden kaipuuta
  • huonommuuden tunnetta
  • arvottomuutta
    (miksi en ole ansainnut parempaa, miksi en ole syy jättää päihteet? Kaikkein eniten loukkaa miehen kommentit aina siitä kun se voivottelee omaa elämäänsä tai sitä miksi käyttää päihteitä… “on hukassa omassa elämässään” “ei ole tarpeeksi kai menetettävää” “mulla ei ole mitään”. Ai että ne kommentit ottaa päähän…miten niin ei ole ketään SULLAHAN ON PERHE.

Kun luen teidän muiden tekstejä, on niin selvääkin selvempää ettei teidän pitäisi olla äijienne kanssa vaan pistää suhde poikki ja heti. Miksi se ei sitten ole niin selvää omassa tilanteessa? Välillä näkee totuuden kyllä niin kirkkaana että häikäisee ja se totuus on niin julma ja kylmä. Tässä ei ole mitään järkeä. Silti se on ollut minun perheeni ja siinä ihmissä on selvinpäin niin paljon hyvää. Se on maailman paras sylipaikka ja kainalo. Me nauretaan yhdessä ja jutellaan paljon. Se suojelee minua kaikelta mitä ikinä keksinkin pelätä- paitsi itseltään. 6 vuotta takana - onko se kaikki mennyt hukkaan ja mitään ei jää jäljelle. En saa kultaista kruunua kutreilleni enkä palkintoa siitä että olen jaksanut kaikki nämä vuodet. Se on katkeraa niin katkeraa.

Eniten pelkään välillä sitä, että mitä jos nyt luovun ja luovutan, eroan, päästän irti. Mitä jos minun tuskani jatkuu ja hänen ei. Mitä jos hän löytää uuden naisen ja he tulevan onelliseksi. Mitä jos meidän eromme saa miehen silmät avautumaan tai uusi nainen? Miten selviän siitä, että joku muu onkin arvokkaampi ja parempi syy jättää päihteet? Ja tiedän…nämä ovat säälittäviä tällaiset ajatukset…niitä kuitenkin on. Ja tavallaan se on nyt tottakin, hän jatkaa elämäänsä ilman minua, eikä kärsi siitä kuin hetkittäin krapuloissaan kunnes löytää uuden lohduttajan. Minulle tämä kaikki kipu ja paska jää, enkä tiedä miten siitä pääsee eroon.

On vain se unelma. Normaalista perhe-elämästä. Kivoista teoista. Luottamuksesta. Ah…siitä että tosiaan voisi luottaa toiseen kuin kallioon!

En tiedä miten tämä (asumus)ero nyt etenee. En halua häntä takaisin - ja haluan. Toisena päivänä sanon hänelle että kaikki on ohi, en jaksa enää ja toisena päivänä ehdotan josko hän tulisi laittamaan minun kanssani verhoja tai tulisi kotiin…on ikävä. Onko tämä sitä läheisriippuvuutta sitten?

Mulla on aika vähän kavereita…jotenkin ne ovat jääneet pikkuhiljaa…enkä ole enää kehdannut ottaa yhteyttä kun aina mulla on samaa asiaa itkettävänä, ettei nekään enää jaksa sanoa mitään, muutakuin sen mitä ne on sanonut jo vuosia: lähde, jätä se! Ois kiva jos löytäisin tätä kautta vertaiskaverin, kenen kanssa puhua.

10

Vielä on pakko lisätä sellainen asia, että pahin pelko kai on se, ettei mies rakasta minua. Se vain tarvitsee minua. Ja mikä hulluinta, taidan pelätä itsekin, että onko minunkaan rakkauteni aitoa. Nämä suuret tunteet, joita kutsun rakkaudeksi? Tämä vuosien yrittäminen, koska rakastan niin… Mutta toisaalta, onko sellainen rakkaus aitoa, jos ei voi hyväksyä toista sellaisena kuin on? En hyväksy hänen päihteiden käyttöään, enkä käytöstään. En pidä hänen kavereistaan ja enkä hänen ajatuksistaan ja puheistaan (mitä olen lukenut viesteistä) enkä tavasta jolla hän puhuu minusta kavereilleen (ei koskaan oikein mitään kovin ylistävää). En pidä siitä että hän makoilee ja katsoo telkkua. En pidä hänen krapulastaan. Olenko siis tässä suhteessa rakkaudesta häneen vai riippuvuudestani läheisyyteen tai johonkin muuhun. Miksi sitä takertuu toiseen saadakseen turvaa, vaikka toinen on epäluotettava? Miksi sitä tyytyy arvostuksen, huomion ja rakkauden rippisiin vaikka haluaisi ne täysimääräisenä? Miksi tyytyy jäämään kakkoseksi päihteille ja kaikelle muulle hauskan pidolle ja arjen vastokohdille. Miksi tekee kipeää nähdä miehen hyväntuulisuus perjantaisin, kun tietää sen johtuvan siitä, että hän pääsee taas radalle. Miksi en nää sitä loistetta silmissä silloin, kun me teemme jotain yhdessä tai lähdemme yhdessä vaikka lenkille tai elokuviin… (jota tehdään aniharvoin).

11

“Kun ihmiset kävelevät pois luotasi,
anna heidän mennä.
Sinun ei tarvitse puhua heitä jäämään luoksesi,
rakastamaan sinua, soittamaan sinulle,
huolehtimaan sinusta ja tulla tapaamaan sinua…, koska
jos he todella välittävät sinusta,
he eivät olisi menossa mihinkään.”

-tuntematon ajattelija

Facessa oli tällainen aforismikuva. Se kosketti minua siten, että huomaan usein, että yritän hallita mieheni käytöstä ja valintoja puhumalla, muuttamalla käytöstäni, olemalla erilainen, joustamalla, antamalla anteeksi, yrittämällä manipuloida hänen tunteitaan.
Itken perään, kun hän ei vastaa tai soita. Rukoilen ettei lähtisi, ettei käyttäisi, että olisi luottamuksen arvoinen. Olen epätoivoinen! Aforismi kuvastaa ehkä sitä, mitä minun pitäisi yrittää tehdä, lakata yrittämästä, luopua kontrollista, luovuttaa tässä taistelussa jota en tule voittamaan ja hyväksyä ettei se ole edes minun taisteluni, vaan jonkun muun! Enkä voi sitä hänen puolestaan taistella. Aforismin avainsana: “Sinun ei tarvitse”.

12

Vähän harmittaa kyllä, että kun kirjoitin tänne niin ei ole keskusteluseuraa. Näyttää aktivisuus täällä olevan aika vähäistä :frowning: Tosin hyvä hän se on, jos ei tarvitse vertaistukea etsiä

Löytyykö netistä joitain muita tämän kaltaisia paikkoja jossa olisi enemmän aktiivisuutta?

13

Moikka taas.
täällä on todellakin melko rauhallista ja kaipaiasin itsekin ehkä aktiivisempaa vertaistukea.
Pääsiäisnen meni taas poliisien ja päihdehuuruisen äijän kanssa. Vuoroittain. Sain turpaani taase. Myt niin loppu ettei vielä jaksa tarinoida pidempää stooria… Josko vaikka huomenna… Mutta siis sivuilla ollaan…

14

Voi ei :frowning: tosi kurja kuulla. Tälleen ulkopuolisesta on kyllä helppo sanoa, että äijä pihalle ja heti tai lähdet itse, mut tiedän kyllä et se ei ole niin helppoa. Meilläkin mies käsitteli mua, mutta hän sen suhteen kävi lyömättömässä linjassa juttelemassa muutaman kerran ja sen jälkeen ei oo ollut (kop kop koputtaa puuta) väkivaltaa. Päihdeongelma sen sijaan on pysynyt. Mies tuli tänne nyt yöksi (ollaan siis nyt asumuserossa). Oli tosi paha olla ja itse kutsuin… niin se on hölmöä tiedetään. Jotenkin halusin lohtua pahaan oloon ja oli ikävä häntä…eli sitä mielikuvaa mitä omassa päästään hänestä on. Yleensä todellisuus sitten aina pamahtaa päin kasvoja… ja muistaa et ainiin… tuollainenhan tää olikin ja tän takia tää ei voi toimia. Juteltiin tossa ja hän teki selväksi ettei aio raittiiksi tulla vaan elättelee toiveita kohtuukäytöstä. Luettelee syitä sille “miksi jeppe juo”… auto rikki, työ huolia, asumusero, muita huolia… Tunnusti nyt et on käyttänyt piriä asuessaan kaverillaan tän asumuseron aikana. Kaikki tää on niin tuskaisaa kuultavaa… ja sitten hän samassa lauseessa suurin piirtein kysyy et mennäänkö viikonlopuksi mökille jne. Voi vitsit miten paljon haluaisin hänen kanssaan mökille, mut se olisi niin itsetuhoista taas. Raijata sinne tavaroita ja kiintyä taas siihen paikkaan ja sitten mikään ei kuitenkaan muutu. Se olisi vain yksi viikonloppu ja sama touhu jatkuisi kohta. Meillä siis mies kykenee tällaisiin yksittäisiin viikonloppuihin selvinpäin ja on siis arkena juomatta suuremmalti ja käy töissä… mutta viikonloppuisin ja lomina riemu repeää. Mietin noita syitä mitä hän luettelee, kun kysyin miksi käyttää huumeita jne. Mietin, että vaikka auto korjattaisiin ja huolet kaikkoaisi…aina tulee elämässä huolia! Tää on niin järjetöntä. Kaikkein parasta oli et kun mies tuli kotiin ja aloitin keskustelun ja halusin saada puhuttua ja kysyin et mikä hänen mielestään on meidän suurin ongelma nyt. Niin mies sanoi että tää kämppä, kun täällä on näin sotkuista. Kysyin et jos siivoan, niin häviääkö sun päihdeongelma? Huomaa siis, että se on suurin ongelma vain mulle, ei hänelle. Hän kyllä myöntää että on riippuvainen tai että hänellä on ongelma, kun sitä kysyy, mutta siihen se sitten jääkin. Samaan aikaan naurattaa ja samaan aikaan sattuu ja vihastuttaa, että se kehtaa syyttää meidän ongelmista minua tai kämpän sotkuisuutta. Minä siivoaisin tän kämpän heti, jos sillä ongelmista päästäisiin. Sitähän me läheiset varmaan turhan usein teemmekin, muutoksia omaan elämään tai käytökseen tai sanomisiin, jotta toinen ei käyttäisi päihteitä tai olisi luottamuksen arvoinen. Tosiasia taitaa olla että juopot ja narkit löytää juuri ne tuhat syytä vetää päänsä sekaisin, mutta silti ongelma ei ole heissä eikä päihteissä vaan kaikkialla muualla…

15

Olin 80-luvulla huumeriippuvainen. Uskoin poikaystäväni olevan minulle se oikea. Kuvittelin voivani asettaa rajoja käytölle ja kielsin esim. piikittämisen kodissani. Mutta kun mies oli sitten heti valmis lähtemään litoon, jos ei saa piikittää, annoin sitten piikittääkin. Ja piikitin lopulta itsekin.
Kun mies joutui vankilaan hankin tilalle toisen päihderiippuvaisen jne. jne. Vasta, kun tulin raskaaksi, tajusin, että on tärkeämpiäkin asioita kuin miehet. Menin yhteen päihdeongelmattoman palomiehen kanssa ja sain lapseni, joka ei siis ollut palomiehen lapsi. Eihän sekään suhde kestänyt, päihteet ja väkivalta olivat edelleen kuvioissa, tosin viina muodossa. Elämämme oli kuitenkin suhteellisen normaalia.
Nykyisen mieheni kanssa olen saanut tasavertaisen suhteen. Hän on täysin päihteetön. Itse juon edelleen silloin tällöin. Tyttäreni alkoi käyttää huumeita 14 v. ja teki hirttäytymällä itsemurhan 18 v. Hän oli juuri päässyt kuiville ja poikaystävä jatkoikin subun vetoa heti vankilasta päästyään. Tyttö oli miestä odottanut kuin kuuta nousevaa ja maksanut sakkoja etc. Oli tyttöparka uskonut unelmat uudesta päihteettömästä tulevaisuudesta.

Eli en puhu tietämättä mistä puhun! Jos teillä on lapsia, lähtekää heti. Muuten lapset saavat vammoja, joiden korjaaminen ei välttämättä koskaan onnistu. Lähtekää, luokaa uusi elämä ja älkää koskaan kertoko menneisyydestä lapsille ja ihmisille elämässänne. Ihmiset eivät ymmärrä ja lapset kärsivät. Lähtekää pois, jos teillä on siihen mahdollisuus, hankkikaa päihteetön kumppani ja elämä. Vain äitejä ymmärrän, jotka jäävät tukemaan narkkarilapsiaan, muiden pitäisi juosta ja kauas.

Vaikka rakastaisitte kuinka, niin oletteko valmiita maksamaan sen hinnan lapsillanne. Huostaanottoina tai itsemurhina. Se mitä itkette niiden miesten perään, voi muodostaa lammikon, mutta minä itkin tytärtäni Amazon-joen…

Voi kunpa kuuntelisitte minua, ettekä tekisi samoja virheitä.

16

Meillä muksuni rakastaa tätä kusipäätä kuin hullu puuroa.
Ongelmia ei ole kun lapseni on kotona. Näennäisesti.
Joskus se on meillä varmastikin “sekasin”, mutta jopa minäkään en meinaa erottaa millon on otettu lääkkeittä lääkärin määräämää enemmän, tai mitä lääkkeitä. Ilmenee ehkä hyperhyväntuulisuutena ja puheliaisuutena, jos on sekasin. Lapsi ei tätä tajua, jos en minäkään.

Ongelmat alkavat heti tämän pienen henkivartijani kadottua isälleen. Sitten alkaa se huorittelu ja haukkuminen, tavaroiden rikkominen, syyttäminen, epäily. Päänsekottamine ja sekasin riehuminen. Millon olen jutellut baarissa väärän ihmisen kanssa, millon puhelimeeni tullut viesti väärään aikaan. Millon olen kävellyt liian seksikkäästi mieslauman ohi, millon nauranut väärän ihmisen jutuille. Kokoajan se kuvitteleee että kusetan ja kieroilen -ja nämä kuvitelmat muuttuu “faktaksi” hänen lkyllästäessään päätään morfiinilla, pirillä, kolalla, sauhulla ja viinalla.

Mies on tunnollinen työlleen. Urheilee kun hullu. Hällä on luottotiedot, laskut aina maksettu ja kaikki asiat hoidettu. Pukeutuu hyvin ja on komeakin. Fiksu ja filmaattinen, suurisydäminen ja auttavainen. Antaa rahaa ja rakkautta ja osaa jumankauta vielä pannakin. Kaikkea mahdollista ihanaa ja hyvää. MUTTA VAIN 4 PÄIVÄÄ VIIKOSSA. Sitten hän taas sekoaa ja muuttuu kuin vieraaksi. Pelkään häntä toisinaan.

Nyt kun olen kaksi vuotta kieppunut tässä oravanpyörässä olen alkanut lukea häntä jo paremmin. Tiedän että torstaina alkaa se vittuilu ja riidanhaastaminen, jotta pe la ja su voidaan olla jossain ja vetää. Maanantiana tullaan taas makaronilaatikon ääreen ja vannotaan rakkautta -krapuloissa ja toiselle naiselle haisten.

En tiedä olisiko toi runkku yhtä kusipää jos lopettaisi kaman vetämämisen. Että onko toi jokin mielensairaus synnynnäistä, vaiko itseaiheutettua. Hankala hän on ihmisenä muutoinkin. Tai haastava. Niinkuin minäkin. Mutta hulluksi hän muuttuu vedettyään.

Nyt hän on ollut reilu viikon “selvinpäin”. Söi kuulemma eilen yhden pamin, ja viimeviikolla yhden tramalin. En tiedä uskonko.
Nyt on ollut oikeen seesteistä muutoin. Paitsi ettei hän meinaa nukkua öisin…

Mä en tiedä enää onko tässä ongelmana huumeet vai kusipäisyys, mutta onko sillä niinkään väliä KUN MÄ VAAN IDIOOTTINA SIEDÄN TÄTÄ PASKAA? Ehkä luulen, etten ansaitse parempaa…
(olen aika pirullinen mulkku muijaksi itsekin)

Joka kerta sitä vannoo ja rukoilee, että nyt tämä on loppu. Nyt mitta on täysi. Nyt mä en enää koskaan… Ja siltikin just ajattelin soittaa sille, että otetaanko koira mukaan ja mennään mettälenkille ja laitetaan sauna…

17

… on tullut muualle muuttamisen aika.

18

Tuota.
tässä on koko juttu:
Opiaatit sillä tavoin päin persettä käytettynä, mutta toisaalta sillä ainoalla tavalla käytettynä, eli huikeaa viihdepäihdekokemusta esim. muutaman päivän edestä hakeminen MERKITSEE ihmisen loppuikäksi. Ihminen tulee loppuikänsä muistamaan nuo ihanat olot ja anna olla kun elämän koulu tarjoaa vuorollas sulle sen minkä kaikille; pahimman. Rakkan kuoleman, oman sairastumisen, no sen mikä sulle on pahin. Silloin et pysy liitoksissasi, juokset itseäsi pakoon kunnes tajuat että mun on otettava tää tuska haltuun ja sillä on tarkoitus.
Silloin muistat miten se taivaallinen aineen antama blissi toimii, etkä epäröi kiertää vastoinkäymistäsi oxyillä. Maailman vanhin tarina. Se on kuin lakaisisit kaiken elämän luonon kipeyden maton alle mätänemään, ja laittaisit sen sielusi nurkkaa iämpiämään pullistusvissa ruumispusseissa. Yleensä tällaisessa tilanteessa punnitukset kääntyvät niin että OD on viimeinen akronyymi ja sitten on hautajaiset.
Siunatkoon niitä ihmisiä jotka eivät ole koskaan kokeilleet tai olleet pakotetut kokeilemaan minkään kemikaalin ylivoimaisen turmelevaa ja vapauttavaa tunnetta. sen lisäksi että tunnet olosi Taivaan Prinssiksi, et käsittele elämäsi asioita, kypsy, kehity ja mene eteenpäin. Menet alaspäin. Nämä ihmiset joita maan hiljaisiksi voisi sanoa, kadehdin heitä. He sanovat että sen puolesta taistellaan mitä on jäljellä, ja sen on kohtalo tai jumala antanut. _Siihen ei pidä mitään huumeongelmaa enää mennä lisäämään.
Makes Sense. Eli jospa voisimme jättää sen ‘ensimmäisen’ huisin kokemuksen väliin. Ajttelen kovaa hilbillyä tai ihan pelkkää Heroiinia.
Tsemppiä kaikille.
GG

19

Kiitos, GG.
Mä olen sekakäytöstä toipuva ihminen. Ennen lopullista, vuosia kestänyttä kujanjuoksua näin unta, jossa ajelehdin joessa ruumispussin sisällä. Uni loppui siihen, että avasin ruumispussin ja näin loistavan, värikkään kaupungin.

En koskaan ole ymmärtänyt unen sanomaa. Sinun viestisi luettuani ymmärsin.

20

Mä jollain tasolla ymmärrän viihdekäytön.
Viihdekäytön, kun on syytä juhlaan.
Mulla on useita puolituttuja, akateemisesti koulutettuja, fiksuja ja varakkaita perheen isejä ja äitejä, jotka saattavat näyttää naamaansa kolalautaselle kerran kaksi puoleen vuoteen, kun irrottautuvat arjesta. Se on ihan fine, eikä ne ihmiset siitä sen ihmeellisemmäksi muutu. Päinvastoin. Moni toimii humaltuessaan paljon skarpimmin ja fiksummin, kun mukana on muutakin buustia. Pystyy nauttimaan hyvästä seurasta ja juomasta ja nousuhumalasta huomattavasti pidempään, jopa pilkkuun asti -ehkä jopa juhlia vielä muutaman tunnin jatkojakin siihen päälle. Mennä kotiin, nukkua krapula pois ja vähän väsyneenä mutta varmoin ottein maanantaina töihin tietäen, ettei se synkkä olo jatku kuin keskiviikkoon ja sitten maailma näyttää taas normaalilta. HAUSKUUDELLA ON HINTANSA JA SE KÄRSITÄÄN KUIN MIES; IHAN NATIKKANA VAIKKA KUINKA AHDISTAISI!!
En tuomitse.

MUTTA VITTU MÄ VIHAAN LÄÄKKEITTÄ!!!
Niiden tarkoitus ei todellkaan ole pitää hauskaa, vaan sekottaa nuppi aivan totaalisesti ja saada ihmiset käyttäytymään kuin katkokävelylle lähteneet rapanistizombit. Kenellä siinä touhussa on hauskaa, mä kysyn vaan?!? Ei kenelläkään, vähiten läheisillä.

Tämä mun sekakäytön maailmanmestari on viimeisten viikkojen aikana nyt tehnyt sen verran järkyttäviä asioita (en jaksa enää edes eritellä) että poliisi on jo mukana kuvioissa. Syytteet on nostetttu ja lähestymiskielto hankinnassa.

Hän on vaipunut ilmeisesti psykoosiin. Ei enää tiedä mikä on totta ja mikä hänen kuvitelmaa. Uhkailee tappaa, rakastaa, itkee, haluaa seksia, halaa, hakkaa, murtautuu mun asuntooni ja rikkoo kaiken, kunnes kohta korjaa jnejnejne…
Omituisemmaksi piirteeksi voisin nimetä yhtäkkiä puhjenneen KLEPTOMANIAN?!?! Hän varastelee tavaroita kaupasta, baareista ja etenkin minulta.
Varastaa vaatteitani, verhoni, mattoni, pyöräni, alusvaatteeni jnejnejne . osan palauttaa, osaa ei. Ja ne mitä hän ei varasta, hän rikkoo.

Viimeisen kuukauden ajan hän on ajellut sekasin autolla ja narahtanut kolmesti. Häkki taitaa heilahtaa kohta. Koitin useasti saada häntä hoitoon, mutta tuloksetta.

Nyt tilanne on se, että olen vaihtanut numeroni, muutan kohta (hän vaanii mua nykysen asunnon pihalla usein) ja haen sen lähestymiskiellon.

En pysty häntä auttamaan. Luovutan.

Uskon ettei hän elä kauaa, mutta kaikki paska on kovettanut mut ajattelemaan nyt vain itseäni.

Vetäköön säälittävä selkärangaton paskahousu nolla niin paljon rauhottavia ku sielu sietää, jos maailma on kerta liian pelottava paikka selvinpäin.

Olen niin täynnä vihaa ja raivoa, että voisin kuristaa paljain käsin kaikki vastaani kävelevät reppaperse xanori-hörhöt ja hakee haulikon sitä itse mulkkua varten.

Korvaushoidot ja kaikki muu marenkipäällysteinen muka-hoito voitas huuhdella pöntöstä alas ja alkaa parannusta haluaville toteuttaan ihan maalaisjärkeiltyä vierotusta -KÄSIRAUDOILLA PATTERIIN KIINNI JA MIELISAIRAALAAN MIELELLÄÄN VUODEKSI NIIN VITTU JO LUULIS ETTON NITKUT JA KITKUT HELPOITTANUT. Nyky-vitun-hoitomuodot on ihan bensalla tulipalon sammuttamista.

Toivottavasti tämä raivo jatkuu vielä kuukauden kaksi, jotta todella pääsen irti sen nistin pihtiotteesta. Sen jälkeen on kaiketi aika surra…

Anteeksi kielenkäyttöni ja anteeksi näkemykseni. Raivoan lähinnä tälle oman elämäni onnettomalle subusankarille, en teille jotka kamppailevat omien ongelmiensa kanssa.