Kun lapsen isä juo

Moikka! Kirjoittelin keväällä Me Vähentäjiin Vanhemmuuden teemaviikon tiimoilta vertaisena oman päihdeongelmani näkökulmasta. Mun tarinan löytää vähentäjien puolelta otsikolla ”Elämänmuutos ennen äitiyttä”. Olen itse ollut raittiina kohta viisi vuotta, mutta katson päihteidenkäyttöä myös läheisen silmin. Päihdeongelma seuraa mua mukana hyvinkin läheltä, lapsen isän päihdeongelman ja alkoholin käytön myötä.

Oon yhden pienen ihanan lapsen yksinhuoltaja. Lapsen isä on alkoholisti, jolla ei ole ollut (ainakaan vielä…) suunnitelmissa raitistua. Vähentäminen toki kyllä, lapseni onneksi. Itse olen raitistunut monipäihdeongelmainen ja tiedän, että raitistuminen ja vähentäminen on oma päätös. Usein toivoisin, että hän vaan päättäisi tehdä sen ison muutoksen… Olen itse ollut raittiina useamman vuoden ja ei mene omaan jakeluuni, että toinen enemmin juo, kuin olisi lapsensa kanssa!

Pyöritän siis arkea kaksin lapsen kanssa. Ja näin tämä on ollut aina. Pyrin, että nähtäisiin lapsen isää viikottain. Välillä useammin, jos isällä on hyvä kausi, mutta välillä on kausia, kun korkki on auki, niin näkeminen sitten jää… On kuitenkin suhteellisen rankkaa kannatella isäsuhdetta toisen päihdeongelman ehdoilla… Vaikka meillä on nollatoleranssi juomisen suhteen, on haastavaa sopia säännöllinen päivä lapsen ja isän näkemiselle (isä juo miten sattuu…). Olen koko lapsen elämän yrittänyt tehdä luopumistyötä lapsen isästä, mutta mistä tiedän, mikä on oikea ratkaisu? Nähdä epäsäännöllisen säännöllisesti ja mennä päihdeongelmaisen ehdoilla - tällöin lapsella olisi jonkinlainen isä… Vai antaa hänen keskittyä juomiseensa, se kun on lasta tärkeämpää kuitenkin…?

Haastavinta tässä lapsen isän juomisessa on juuri se, että toivoisin lapsella olevan isä. Eikä asiaa helpota se, että hän on hyvä isä, kun vaan viitsii olla isä ja on selvinpäin… En halua joutua miettimään tulevaisuudessa, että olisin voinut tehdä vielä jotain lapsen eteen, sen eteen että hänellä olisi isä… Ei ole minun tehtäväni kuitenkaan olla se liima heidän suhteen välissä… Mutta kun lapsi kasvaa, onko tämmöinen suhde hänelle tuskallisempi kuin ei suhdetta ollenkaan? Milloin teen itse liikaa ihmisen eteen, joka ei ehkä ikinä tule muuttumaan?

Tämä aihe on mulle aika haastava ja kaksipiippuinen. Kipuilen asian kanssa jatkuvasti. Toivon kovasti ajan näyttävän (pian!), mitä tässä tapahtuu… Valmistaudun jo lapsen kysymyksiin, miksi isä ei ole meijän elämässä. Jos ihminen on sairastunut päihdeongelmaan, eikä halua apua, olisiko vain oikea ratkaisu päästää irti? Samaa aikaa en voi kuin toivoa, että hän joku aamu herää ja päättää, ettei enää juo…

Ei ole yhtä oikeaa vastausta siihen millainen suhde sinun, ex-miehesi ja yhteisen lapsenne välille olisi rakennettavissa. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että yhteisten tapaamisten järjestäminen harvakseltaan ja niin että exäsi olisi ehdottomasti selvinpäin tapaamisissa mahdollistaisi lapsenne ja hänen isänsä yhteisen yhteydenpidon tulevaisuudessa. Tulevaisuudessa, joka on vielä hämärän peitossa mutta johon teillä kaikilla on omat oikeutetut odotuksenne.

Kipuilen juuri samojen asioiden kanssa. Minun poika ei vaan ole luonut suhdetta isäänsä vaikka on hänet nähnyt. Isä siis käyttää päihteitä edelleen ja katsonkin että jos olemme tekemisissä se ei ole ollut mun kuntoutumiselle hyväksi eikä myöskään pojalle. Tottakai haluaisin että olisi pojalla isä mutta ei isää jonka joka ajatus menee huumeille. Nyt oli juuri tapetilla tämä isä asia ja poika alkaa sen huomaamaan myös itse…miksi hällä ei ole ja muilla on isä.
En voi muuta kuin toivoa että joskus poikani tulisi tuntemaan myös isänsä… Monesti mietin sitä mikä on oikein ja mikä väärin…kukapa siihen osaisi oikeaa vastausta antaa.

Kiitos viestistäsi Juhapetteri! Lapsen oikeudet ovat minulla päällimmäisenä mielessä ja välillä se, että koen lapsella olevan oikeus isäänsä, saattaa saamaan minut tekemään ”vääriä” asioita isän puolesta. Esim. Saatan yrittää järjestää näkemistä päivittäin turhaan (isä juonut tai ei vastaa), hoidan minut ja lapsen isän luokse/isän meille, maksan kaikki kulut… En halua vuosien päästä havahtua miettimään, että sen yhden asian vielä olisin voinut tehdä toisin… Vaikka tiedänkin, että toiminnallani mahdollistan isän vastuuttomuutta… Kun toinen on vähentänyt juomistaan ja on myös selvinpäin, jotenkin olen kokenut tämän hänelle ehkä motivaattorina tai palkintona…

Selvinpäinolo on ainoa vaatimukseni. Mutta miten saada isä kantamaan vastuuta, eikä vaan odottamaan palvelua sohvaltaan…?

Mikä on oikein ja mikä on väärin… Niimpä… Vaikka oma pää sanoo, että on väärin käyttää päihteitä ja olla lapsen elämässä, silti asia ei ole kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan niin yksinkertainen… Mulle riittää, että oman lapsen isä on meidän seurassa selvinpäin, mutta teenkö väärin lasta kohtaan silti, kun hän ei tulvaisuudessa voi esim. soittaa isälleen aina tai mennä sinne halutessaan, koska minun tulee ensin varmistaa, että isä on selvinpäin… Vaikka toinen kykenee olemaan selvinkinpäin, ei se tarkoita, etteikö alkoholi olisi hänen elämänsä suola…

Toivossa on hyvä elää… vaikkakin tässä alkaa itsellä olla enää toivonrippeet käsillä… Mutta silti toivoen, että isä kasvattaisi sen selkärangan ja muuttaisi elämänsä arvojärjestystä. Itse sen tehneenä tiedän tämän olevan hyvinkin mahdollista!! Ja niinkuin Alexia sanoit, ei omaa kuntoutusta voi ”uhrata” toisen ihmisen vuoksi, joskus pitää vain tehdä valintoja. Olemme onnellisessa asemassa kun pystymme valitsemaan lapsen parhaaksi. Vaikkakin itse hieman epävarmana, onko tämä nyt parasta mitä voisi olla… Tässä tilanteessa ikävä kyllä parempaan en pysty.