Kun elämä ei muutu paremmaksi raitistumisen myötä?

Kotikanava
1

Kaipaan kai jonkinlaista vertaistukea tai ymmärrystä tilanteelleni, jos vaikka joku muu täällä olisi käynyt läpi jotakin samankaltaista. Koitan muotoilla asiani jollakin tavalla järkevästi ja valottaa vähän taustaa.

Mieheni on monipäihdeonglemainen ja hänen riippuvuutensa on aiheuttanut paljon ongelmia perheemme dynamiikkaan. Viimeisen vuoden hän on pysynyt kuivilla. Kyse ei koskaan ollut siitä, että hän olisi jatkuvasti päihteiden vaikutuksen alaisena, mutta kun oli, hänen persoonansa muuttui täysin ja aiheutti hämmennystä lapsissa.

Kaikki tuo aika, jona hän käytti päihteitä, kului vuoristoradassa. Oli hyviä aikoja, jolloin odotin, millon seuraava retkahdus tapahtuu ja kun se tapahtui, meillä riideltiin ja sen jälkeen mieheni hyvitteli retkahdustaan ja paikkaili tilannetta. Sama orvanpyörä jatkui vuodesta toiseen. Mieheni päihdeonglema oli koko perheen keskiössä ja kaikkien energia kului siihen. Edelleen kaikki pyörii hänen ja hänen raitistumisyrityksensä ympärillä. Olin kuvitellut suhteemme muuttuvan paremmaksi, jos hän vain olisi selvinpäin. Minulla on kuitenkin ollut aikaa ajatella ja sen johdosta ymmärrän miten viallinen suhteemme on.

Koen, että olen käyttänyt koko suhteen miehen kasvattamiseen aikuiseksi. Olen patistanut siivomaan jälkensä ja ottamaan vastuuta mistä milloinkin. Olen vaatinut ja palkinnut. Samaan aikaan kuin minä olen toiminut miehelleni kasvattajana, hän haluaa minun kohtaavan itsensä vaimona. Koko tilanne on naurettava. Miten minä voisin kokea naisena vetoa mieheen, jonka olen joutunut kasvattamaan?

Tuntuu, että hän ei edelleenkään kykene ajattelmaan ketään muuta kuin itseään. Hänen mielestään me aloitamme nyt tyhjältä pöydältä ja hänelle kuuluu ehdoton luottamukseni ja uskoni. Pienikin epäilyiksen siemen minun taholtani aiheuttaa hirvittävän syyllistämisryöpyn siitä, miten en ole riittävän kannustava. Hän ei myöskään tunnu ottavan mitään vastuuta siitä, miksi suhteemme tila on tällä hetkellä mikä on. Keskustelua ei voida käydä, koska minun kanssani ei voi keskustella, koska en ymmärrä riittävästi. Minä taas puolestani en ymmärrä mikä vastuu vain minulla on ymmärtää, jos hän itse suostu ottamaan mitään vastuuta aiheuttamastaan vahingosta. En minä ole terapeutti vaan henkilö, joka on joutunut kärsimään hänen päihdeongelmastaan.

Onko muut olleet vastaavassa tilantessa? Kun olette odottaneet, että elämä alkaa kulkea raiteillaan päihdeongelmaisen päästessä kuiville ja näin ei tapahdukkaan. Vastassa on edelleen äärimmäisen itsekeskeinen ihminen, joka ei itse näe itsekeskeisyytensä määrää. Kuinka moni päätyy eroon tässä kohtaa?

2

Suhdehan on lähtenyt vinoon jo alun alkaen; miksi sinä ryhdyit “kasvattamaan” häntä? Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen suhde, tai sen pitäisi olla. Osa meistä naisitakin valitettavasti on saanut ihan väärän parisuhdemallin ja etsimällä etsii tilaisuutta päästä leikkimään “äitiä” jollekulle miehelle. Se pilaa suhteesta seksielämän, vetovoiman, se tosiasiassa estää toista kasvamasta aikuiseksi. Stten siinä nakotetaan kuin äippä ja uhmakas teinijulli; toinen kontrolloi ja toinen uhmaa ja rikkoo “sääntöjä”.

Toisekseen aikuinen ihminen voi elää niin monella tavalla; myös jättää laskut maksamatta ja siivoamatta ja se on hänen oma asiansa. Miehesi tässä viisammalta kuulostaa, kun kaipaa välillenne normaalia mies/vaimo suhdetta tämän äiti-käytöksesi sijaan.
Mitäpä jos omat haavasi estävät sinua solmimasta tasaveroista kahden aikuisen välistä suhdetta ja se tuossa nyt kiikastaa? Ehket osaa antaa toisen hoitaa asioitaan omalla tavallaan ja “tiedät” miten hänen pitää elää ja toimia. Äitirooli antaa mahdollisuuden käyttää valtaa, minkä tuot hyvin esiin; olet vaatinut ja palkinnut, pyrkinyt kouluttamaan toista.

Jos tämä “lapseksi” valittu juoppo raitistuu, tietysti hän haluaa itseään kohdeltavan aikuisena vastuullisena ihmisenä ja usein äidiksi ryhtynyt puoliso ei pystykään muuttumaan ja luopumaan omasta vääristyneestä käytöksestään. Tykkäisitkö itse olla muovattava kohde, jota toinen vuosien ajan työstää mieleisekseen? Eikö jokainen haluaisi tulla hyväksytyksi omana itsenään ja vapauden olla sellainen kuin on? Mikset suoraan valinnut sellaista puolisoa, joka on mieleinen, vaan käytät vuosia muokataksesi jostakusta mieleistä? Tuohan on henkistä väkivaltaa.

Vääristyneissä suhteissa saattaakin olla niin, että kun juova raitistuu, hän lähtee ja hänen on ehkä tehtäväkin se oman hyvinvointinsa takia, kun vaimo ei kykene työstämään omia ongelmiaan vaan roikkuu edelleen kuvaamassasi koulutusmoodissa.
Ehkä jollain tapaa keksit päässäsi jonkun sadun, jossa elette täydellisen onnellisina, kunhan sinä saat miehen raitistettua ja muutettua muutenkin. Se ei ole perustunut millekään todelliselle, vaan on ollut oma kuvitelmasi ja nyt käsillä on pettymys.

Uskoisin, että hyvä parisuhde on hyvä alun alkaenkin, on keskusteluyhteys, keskinäinen kunnioitus ja tahto kulkea samaan suuntaan. Riittävän samanlaiset arvot ja toiveet tulevaisuuden suhteen, että ne ovat yhdistettävissä. Sitä hyvää yritetään vaalia joka päivä kohtelemalla toisiaan kauniisti, puhumalla kauniisti ja kunnioittaen, riitelemällä reilusti ja viettämällä tarpeeksi aikaa yhdessä

Toisten jatkuva halveksiminen ,haukkuminen ja sättiminen ovat myrkkyä. Ei niillä väärä puolisovalinta muutu oikeaksi tai omatkaan ihmissuhdetaidot parane. Jos ei halua, eikä kestä elää juovan miehen kanssa, sellaista ei pidä valita.

3

Toisekseen päihteilevän ihmisen kohdalla on helppo luulla, että kaikki hönen käytöksestään johtuu päihteistä. Ei välttämättä johdu. Ihminen päihteiden alla voi olla mukava tai sitten sairas itsekeskeinen narsistinen mulkku, eikä se vika korjaannu vaikka päihteiden käyttö loppuu.

Jos on paha olla jonkun kanssa tai tämä kohtelee huonosti, ei välttämättä ole mieltä odotella ihmettä (toisen muuttumista loputtomiin). Jos on vaikeaa tänään, oli eilenkin, viikko sitten ja vuosi sitten, ei ole todennäköistä, että huomenna tai ensi viikolla olis sen paremmin.

Harvemmin mitään simsalbim- ihmettä tapahtuu, että ihminen tai asiat muuttuvat hyviksi tuosta vain. Pitkään käyttänyt ihminen on usein jäänyt henkisesti sille tasolle, minkä ikäisenä aloitti. Raitistumisen jälkeen edessä seisoo kolmikymppinen, nelikymppinen tai viisikymppinen teini. Jos tämä on saanut jonkun “äidiksi” itselleen, on tämä puoliso osaltaan mahdollistanut osaltaan vastuuttomaksi pennuksi jättäytymistä. Eikä uhrautumista palkita; lopputuloksena on riekaleiksirevityt hermot, fyysinen ja psyykkinen sairastuminen. lasten oireilu. Itsekeskeinen puoliso tuskinsilloin hätiin ja avuksi rientää.

Sinunkin saattaisi olla nyt hyödyllistä miettiä ihan itseäsi ja lapsianne ja tehdä asioita sinun ja lasten hyvinvoinnin ja terveyden eteen. Mies hoitakoon päihdeongelmaansa vertaistukiryhmissä ja mistä nyt apua saakaan.

4

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, etten ole saanut vääränlaista mallia parisuhteesta, joten ketään muuta tästä tilanteesta ei voi syyttää. Tietysti ongelma voi olla käänteinen siten, että en edes ymmärtänyt, miten vastuuton aikuinen ihminen voi olla.

Tilanne ei ollut suhteen alusta asti se, miksi se muuttui. Joten tarkalleenottaen en koe tämän olleen minun valintani. Sensijaan otan kyllä täyden vastuun siitä, että minä valitsin kantaa vastuun suhteessamme. Lapsiperheessä ollaan sillätavoin ikävässä tilanteessa, että kummankin aikuisen valinnat vaikuttavat suoraan lapsiin. Jos minä en olisi ottanut vastuuta finanssipuolesta ja taloudesta, olisi siitä kärsinyt viimekädessä lapset, jolloin ei mielestäni voida sanoa, että “laskujen maksamatta jättäminen ja siivoamatta jättäminen” olisi päihdeongelmaisen aikuisen oma asia.

Omasta näkökulmastani koen myös kohtuuttomaksi ajatuksen siitä, että toinen on voinut perseillä miten lystää ja kun hän päättää muuttua, odotetaan, että minun tulee suhtautua kyseiseen ihmiseen kuin historiaa ei olisi ollutkaan. Tietysti se olisi ihanteellista, mutta minun muistini on pitkä. Onko tosiaan siten, että muiden on helppo pyyhkiä kaikki mennyt mielestään ja aloittaa “puhtaalta pöydältä”?

5

Minusta ongelma on se, että olet jäänyt odottamaan muuttumista kenties pitkäksikin aikaa. Siis jäänyt katselemaan sitä perseilyä. Tottakai siinä katkeroituu. Ylipäätään sellainen “sitku”- elämä, jossa se hyvä elämä ja onni on aina jonkun portaan takana… kun mkies raiistuu, kun lapset ovat isoja, kun velat on maksettu, kun ollaan eläkkeellä, on aika ankeaa, koska mitään takeita tämän auvon toteutumisesta ei ole.

Etkö sitten arvannut, ettet pääse ikävistä tunteistasi eroon? Odotitko jotenkin, että mies “hyvittää” vuosikausia tekosiaan kunhan vaan raitistuu? Että hän muuttuu perusluonteeltaan?

Onko siinäkään mitään järkeä, että päihteily pilaa monta vuotta (vuosikymmentä) ja sitten seuraavat vuodet jää siihen rankaisemaan raitistunutta omalla katkeruudellaan?
Varsinkin ns tuurijuoppous tyyppisissä tapauksissa puolisolla voi olla harhainen kuva, että se juova on raitistuttuaan sellainen, kun on ollut “hyvittelykausina”. Eihän sekään tilanne ole mikään normaali parisuhde. Raitistuessa jatkuva syyllisyydentunne poistuu ja sitä kautta ei ole koko ajan jotain hyviteltävää.
Jos suhdetta jatketaan, pitäiis opettella kokonaan uusi tapa olla yhdessä ja päästä sen puolisonkin eroon “koulutusmoodista” ja mykkäkoululla ja muulla rankaisemisesta ja seksillä tms palkitsemisesta.

Osa raitistuneista on kyllä helvetin itsekkäitä, jos perusluonne on sellainen ja vähän empatiakyvytön. Sitten itsekkäästi hoidetaan omaa päihdeongelmaa, urheillaan tai tehdään uraa ja perheen roolin pitäisi heidän mielestään pysyä samana kuin aiemminkin; tukea ja olla jonkinlainen huoltopiste.

Miten tulit sitten valinneksi lasten isäksi vastuuttoman ihmisen? Siinä joutuu aika koville muutenkin, siis ilman päihdeongelmaakin. Siis jollain tapaa näissä aina sitä ihmettelen… Mikä saa kuvittelemaan että kykenee muuttamaan toisen ihmisen? Kaipa sitä jos lemmikinkin hankkii, ottaa suoraan koiran, eikä esim kissaa ja luule sättimällä ja rankaisemalla pystyvänsä sen koiraksi muuttamaan. Miksei siis puolisoakin valitsisi jo alun alkaen niin, että arvot ja toiveet natsaa yksiin? Ehkä katkeruutta helpottaa, jos sisäistää, että itse siihen on jäänyt. Itse aikuisena ihmisenä on päättänyt jäädä elämään päihdeongelmaisen ihmisen kanssa. Jos se ei ole sitä mitä haluaa tai enää jaksaa, tekee sitten päätöksen erota tai hakea alkuun keskusteluapua itselleen.
Ainoa jota voi muuttaa on itseään ja omaa elämäänsä. Olen oman eroni jälkeen koittanut tarttua siihen ajatukseen entistä tiukemmin. Jotenkin se katse pitäisi saada käännettyä puolisosta ja puoliosn ongelmista omaan itseen ja omiin asioihin ja tehdä niille jotakin. Ainutkertaista elämäänsä ei kannata tuhlata jatkuvaan riitelyyn tai pahaan mieleen.

Oletko pohtinut eroa? Tai sitä millaista elämää oikeasti haluat elää? Olettaisin,että katkeruus vaan pahenee, jos jatkaa koko elämänsä toivottomia puolisonsa muutosyrityksiä. Lapsillekin sellainen ilmapiiri on aika myrkyllinen. Auttaisiko teitä parisuhdeterapia?

6

Oletat ehkä nyt jotain sellaista, joka ei pidä paikkaansa.

En ole koskaan halunnut muuttaa miestäni millään tavalla tai tehdä hänestä toisenlaista. Mieheni ei ole läpeensä paha ihminen, eikä ole koskaan ollutkaan. Hän on hyvä isä, välittää lapsistaan ja tekee parhaansa heidän kanssaan. Samoin, hänessä on aviomiehenä aivan mahtavia ominaisuuksia. En ole katkera, enkä syyllistä häntä menneestä. Olen täysin tietoinen, että olen valinnut olla hänen kanssaan ja ymmärrän, että olisin voinut valita myös toisin. Olen ollut suhteessamme täysin omasta tahdostani.

Se ei silti tarkoita sitä, että historia häviäisi ja aloittaisimme puhtaalta pöydältä. Se, mitä aiemmin on tapahtunut, ei ole poispyyhittävissä. Ongelma on ehkä se, että koen mieheni odottavan minulta tällä hetkellä jotain sellaista, jota en vielä voi hänelle tarjota. En ole itse saanut tarpeeksi aikaa korjata vaurioita, joita hänen päihdeongelmansa ovat suhteellemme aiheuttaneet. Vastaavasti hän kokee parannettuaan tapansa, että minun pitäisi olla ikäänkuin valmis välittömästi uudenlaiseen suhteeseen ja ehdottomaan luottamukseen.

Kenties minun on vaikea muotoilla kuulijalle riittävän selkästi sitä, miksi tilanne on tällä hetkellä ongelmallinen ja olisin kiinnostunut kuulemaan, onko muilla ollut vastaavanlaisia onglemia. Ajatuksen vaihto kanssasi kuitenkin auttaa minua selkiyttämään sitä, minkä itseasiassa koen ongelmaksi, joten kiitos, olet suureksi avuksi.

Koen siis, että minulta odotetaan liikaa. Koen, etten ole saanut riittävästi vielä tilaa ja aikaa käsitelläkseni itse niitä ongelmia ja vaurioita, joita mieheni on päihdeongelmallaan aiheuttanut suhteellemme ja koen hänet äärimmäisen itsekkääksi vaatiessaan minulta paljon enemmän kuin nyt voin antaa. Minusta on epäereilua ajatella, että hänen aiheuttamansa vauriot pitäisi korjaantua kädenkäänteessä ja olen katkera vaimo, koska en ole siihen valmis heti. Omalla tavallani koen, että syyllistät minua samasta asiasta.
Miksi minulla ei ole oikeutta vaatia aikaa ja tilaa omaan eheytymiseeni?

7

Tottakai sinulla on tähän oikeus! Ehkä ulkopuolinen apu ja parisuhdeterapia voisivat siinä auttaa? Oletteko kokeilleet?

Mulla on varmaan omat haavani (lapsuudesta) ja jotenkin hiukan ärsyynnyn aina siitä, että lapsia altistetaan vuosikausia päihteiden käytölle ja sen lieveilmiöille ja riitelylle. En tiedä minkä ikäisiä lapsenne ovat, mutta voi hyvinkin olla, että he alkavat oireilla pahastikin kasvaessaan. Yhden päihdeongelma luo perheeseen lisää ongelmia.

Mutta olet saanut muotoiltua ongelman ja se on hyvä alku. :slight_smile: Auttaisiko joku aikaraja? Siis että minkä verran annat aikaa tilanteen korjaantumiselle. Itselläni (ex-mies juo edelleen) on sellainen olo, etten pystyisi aloittamaan puhtaalta pöydältä exäni kanssa koskaan. Meillä oli on-off-tyyppistä yrittämistä ja joka kerran palattiin vanhaan toimintamalliin ja ongelmiin. Satuttavat teot toistuivat samankaltaisina ja se yksittäinen teko nosti ylös kuin ongenkoukku kaikki vastaa vat teot, mitä oli tapahtunut.

Teillehän voi löytyä toimivampi tapa olla yhdessä, jos miehen raittius pysyy. Ja miehen tietysti pitäisi ymmärtää, että luottamus rakentuu pikkuhiljaa tekojen kautta. Se että raitistunut julistaa olevansa muuttunut mies, ei takaa vielä mitään… Samoja paskapuheiksi osoittautuneita juttuja kun on ladellut lukemattomia kertoja aiemminkin.
Että tavallaan ymmärrän sinua ennemmän kuin miltä näyttää. Kannustan sinua miettimään mitä elämältä ja parisuhteelta toivot ja arvioimaan, voivatko ne (mennyt painolastina) toteutua tuon ihmisen kanssa ja mitä sen eteen voisi tehdä. Jos puolisosi ei ymmärrä sinua, ei kuuntele mitä nyt tarvitset, eihän hänen käytöksensä ole paljoakaan muuttunut ja voiko se muuttua jatkossa?

Suhteen korjaamiseen tarvitaan molempien halua ja kykyä. Kaikilla niitä ei löydy tarpeeksi.

8

Hyvä kun otit esiin, että koet minun syyllistävän sinua…
Voisin tosiaan miettiä tarkemmin tyyliä, millä asioita kirjoitan. Olen ehkä välillä turhan provosoiva ja tulkitsen tilanteita halki-pokki ja pinoon- tyyppisesti. Asiat ja ihmissuhteet ovat usein paljon monimutkaisempia ja niissä on sekavana vyyhtibä kainelaista, myös ristiriitaisia tunteita. Samaa ihmistä voi hetkittäin sekä vihata että rakastaa.
Kaipa tärkeintä olisi että kokonaisuudessa hyvää on enemmän kuin huonoa, eikä suhde nakerra omaa hyvinvointia ja terveyttä.

9

Itseasiassa haluaisin kiittää sinua suuresti. Keskustelumme auttoi minua järjestämään ajatuksiani ja pääsemään ongelman ytimeen. Koen, että kävimme mieheni kanssa ehkä yhden parhaista keskusteuista ikinä viikonloppuna. Omalla tavallaan se mitä sanoit ja mille se minusta tuntui sai minut näkemään myös omia ongelmiani suhtautumisessani ja tavassani reagoida.

Olit ehkä paljon suuremmaksi avuksi kuin mitä edes itse ymmärrät olleesi. Kiitos!

10

Hei,

Kiinnostaisi kuulla miten elämä on nyt lähtenyt pyörimään? Ja toki muidenkin kokemukset samankaltaisesta tilanteesta olisi toivottuja.

11

Olisi tosiaan kiinnostavaa kuulla, mihin tämä eteni. Itselläni on melko lailla sama tilanne nyt kuin ketjun aloittajalla vuosi sitten. Olen kirjoitellut tilanteessani Oma polkuni - aloittajan palstalla.

Hyvin monet tunteet ja tilanteet ovat tuttuja, joita kirjoittaja kuvasi. Historiassa voi olla eroja, emme ole olleet yhdessä kovin pitkään, noin kolme vuotta, yhdessä asumista kaksi. Molemmilla oli pitkä oma elämä ennen yhteistä elämää.

Viime kesänä mies kävi myllyhoidon ja alku näytti lupaavalta. Aloitettiin pariterapia, hän kävi aa-ssa 3 krt viikko ja lupasin itselleni ja meille, etten jää tankkaamaan tapahtunutta ja menneitä arpia. Luottamus alkoi rakentua pikku hiljaa, joskaan se ei hetkessä tapahdu mutta neljän kuukauden jälkeen meillä oli jälleen läheisyyttä enkä ajatellut alkoholiin liittyviä huolia päivittäin. Hän kuitenkin retkahti vuoden vaihteessa, yllättäen ja varoittamatta, ja tämän jälkeen minun on ollut erittäin vaikea olla. Luottamuksen rakentuminen on vaikeutunut merkittävästi ja tilanne palannnut lähtöruutuun, vaikka mies ei juo. Itse asiassa en luota häneen ja raittiuteen lainkaan. Jatkuva retkahduksen pelko on tehnyt elämästä sietämätöntä (se pelko ei enää poistu toisin kuin ennen retkahdusta) ja elämä tuntuu edelleen pyörivän alkoholistin asioiden ympärillä vaikka hän ei juo. Olen menettänyt kiinnostukseni parisuhteeseen, hänen hoitoonsa edistymiseen ja ihan kaikkeen, mitä tähän alkoholismi-asiaan liittyy. Olen miettinyt kysymystä, mikä täälläkin on tullut esiin, eli että mihin olen itse valmis enää. Kaikki mitä häneen tai meihin liittyy, minulle tuntuu olevan ” ihan sama, ei kiinnosta enää.”

12

Tervehdys! On kaiketi monenlaista exittiä parisuhteissa näissä tilanteissa missä toisella osapuolella on ollut liiallista päihteiden käyttöä ja toinen ei käytä ollenkaan tai käyttö on minimaalista. Silloin päihteen käyttökautena suhteen osapuolilla on meneillään myös arvomaailmassa ristiriitoja

Huomasin itse alkoholin lopettamisen jälkeen jo noin puolessa vuodessa monta eri vaihetta oman kumppanin kanssa. Ensin tuli kumppanille tunne, että hän on huolehtinut, hoivannut ja kärsinyt minun alkoholin käytöstä. Näin juuri olikin. Viimeisen putken jälkeen meni pari viikkoa, että sain pääni tasaiseksi ja sitten aloitin asioista puhumisen. Missä minä seison nyt ja kuuntelin hänen purkautumista kärsivällisesti. Laitoin kaikki liikenevät lempeyteni asioiden läpi käymiseen hänen kanssaan.

Kerroin hoitokontaktilleni erikoisen tuntemuksen lopettamisen jälkeen. Sanoin, että raitistumiseni alkoi jo ennen kuin käyttö loppui. Ja se loppua kohti kuitenkin vain kiihtyi. Tunsin jo 4kk aiemmin, että tämä loppuu jotenkin, pian. Se oli pelastukseni myös uskoisin. Otin apua vastaan juuri oikea-aikaisesti.

Kun aikaa vähän kului alkoi tunnustelu myös parisuhteen nykytilan suhteen. Ottaen huomioon menneet ikävätkin kolhut. En koe olevani se sama minä kuitenkaan täysin nyt kuin ennen ongelman pahentumista. En tunne aina itseäni ja se tuntuu kutkuttavan hyvältä, koska se on positiivista pöhinää, resurssi elämässä. Tämä on lisännyt kumma kyllä minun ja kumppanin välistä etäisyyttä. Ei ole riitoja, mutta ei ole läheisyyttä, minkään asteista. Olin ihmeissäni jonkin aikaa ja otin taas asiaa puheeksi. Nyt on käyty jo sekin keskustelu että ollaan “kämppiksiä”. Hänen esiin tuoma turhautuminen, ymmärän kyllä. Mitä tulevat ajat tuovatkaan? Sen näkee kevään mittaan

Tuosta repsahduksesta on vaikea sanoa miksi? Sitä ei hän itsekään ehkä osaa oikein selittää. Se voi olla entisen rakkaan (alkoholi) hyvästelyä. Olisko se sellainen positiivinen repsahdus sitten? Mutta vain ihminen itse sisimmässään tuntee miksi palaa päihteen äärelle. Minulle sanottiin hyvin, että sinne alkoon ei kukaan päädy etta naps vaan ja yhtäkkiä on kori täynnä jos jonkin näköistä pulloketta.

Tässä palataankin lähtöruutuun. Eli osaako ihminen ymmärtää, että tässä on itsellään ongelma jonka kanssa on opittava elämään. Haluaako sitä muutosta tarpeeksi?

13

Kiitos vastauksesta umbriel. Hyvä saada näkökulmaa asiaan toiselta puolelta, arvostan. On hienoa kuulla myös että olet päässyt toipumisen tielle tästä kamalasta sairaudesta, saanut ja ottanut vastaan apua.

Muutama asia jäi kiinnostamaan. Osaatko sanoa, miksi koet että positiivinen pöhinä elämässäsi erkaannuttaa teitä? Oletko löytänyt ajalle, joka vapautunut juomiselta, muuta tekemistä? Itse koen parisuhteessa, että on erittäin vaikea muuttaa rooleja, jotka ovat muovautuneet juomisen aikana. Ja kun on edelleen ennakkoluulot raittiuteen pyrkivän luotettavuutta kohtaa, tuntuu mahdottomalta jatkaa siitä, mihin joskus jäätiin tai aloittaa alusta. Olen ajatellut, että jos raitistuminen tapahtuisi nyt, näistä kokemuksista itsellä ylipääseminen veisi vähintäänkin muutamia vuosia.

Meille oli esim muovautunut roolit, että en suunnittele viikonloppujani yhteisen tekemisen varaan, kun mikään ei juomisen takia toteudu. Nyt minun on ylipäätään vaikea edes huomioida häntä tekemisissäni, kun on pari vuotta olen toiminut autopilotilla toisin. Mies ei ole oikein löytänyt omaa paikkaansa ja minun näkökulmastani makaa sohvalla. Tämäkin on minusta tosi outoa, että mitä hän siinä tekee, koska olen tottunut, että hän ei vain ole kotona.

Mitä tarkoitat positiivisella retkahduksella? Minulle se ei ollut kovin positiivinen kokemus, jouduin keskeyttämään lomani kun vein hänet katkolle. Pelkäsin hänen juovan itsensä hengiltä. Lastensuojelu kimpussani hänen lapseensa liittyvistä asioista, jonka huoltaja en edes ole. Suhteemme ei kestä tämän tyyppisiä retkahduksia, ja retkahdus on syy, minkä vuoksi tunnen itseni melko lailla toimintakyvyttömiksi suhteemme eteen. Pitääkö vain tottua että niitä tulee vai milloin retkahduksen loppuvat? Millaistahan suhtautumista retkahtanut mahtaa kumppanilta toivoa?

14

Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille!

Oman kokemuksen puolesta voin puhua, mutten toisen, joka tasapainoilee raitistumisen kanssa. Tietyllä tasolla tasapainoilen itsekin, mutta siihen on riittänyt tähän mennessä se jo koettu alho ja niiden asioiden läpi käyminen omassa päässä. Parisuhteeni siis ei kylläkään jatkunut raitistumisen jälkeen samana kuin se ennen oli. En oikeen osannut odottaa mitään, mutta vähiten sitä että pian olenkin taas elämäni kunnossa henkisesti ja fyysisesti ja silti en koe vetovoimaa kumppanin suuntaan. Arki rullaa kyllä, mutta se ei loputtomiin riitä. Kaikki ei ole vain alkon aiheuttamaa. Täytyy muistaa, että kaikesta huolimatta on aikaa kulunut muutenkin. Suhde elää ajan mukaan oli päihteitä tai ei. Elämänvaiheita jää taakse ja uusia tulee ja silloin voi huomata, että on oikeasti tienhaarassa. Onko teillä rakkautta ja välittämistä?

Pahin painajaisesi varmaan on kun alat aavistella kumppanisi petaavan juomista. Se ymmärrettävästi saa ahdistuksen pintaan. Jos päihteen puoleen kääntymisen osaisi ongelmainen itse selittää toiselle niin se voisi luoda toivoa. Tähän voi olla hyödyksi päihdeterapeutin tapailu. Jos on motivoitunut ymmärtämään ongelmaansa niin silloin ulkopuolisen ottaminen avuksi voi olla suurena apuna. Ongelmaisen pitäisi olla aktiivisena asiansa kanssa itse. Se ainakin kertoisi, että muutosta voisi olla tiedossa.

15

Kiitos taas vastauksestasi. Puolisoni ei petaa juomistaan etukäteen. Tai ei niin, että välttämättä näen. Voi hän olla vetäytyvä toisinaan, mutta ei osoita aikeitaan olemalla ärtyisä. Hän on käynyt päihdepolilla selvittämässä retkahduksensa syitä, ja syyhän sille oli, että hän jäi yksin kotiin, kun minä ja lapsi lähdimme lomalle. En voi ryhtiä hänen vartijaksi enkä lukkiutua kotiin.

En osaa sanoa, onko rakkautta jäljellä vai ei. Sitä oli kyllä runsaasti, mutta näen, että alko tässä yksin syy. Sitä helposti, jos tuntee toista (juovaa) kohtaan tunteita, ainakin minä yritän tukahduttaa ne, koska yritän suojella itseäni ja jotenkin valmistaa itseäni mahdolliseen lähtöön. Olen tässä kaksi vuotta ollut jonkinlaisessa odotustilassa, että lähdenkö. Toissa talvi asuttiin pitkiä aikoja mökillä, kun kotona ei voinut olla. Mahdollisuus olla pois kotoa oli asia, joka piti meitä parisuhteessa yhdessä.

Kun eletään erillään, elämältkin alkaa erittyä. Elämät lähtee yksinkertaisesti eri teille ilman säännöllistä toisen kohtaamista ja yhdessäoloa. Alko siinä on ollut eriytymiseen ajava voima, joka sitten on jatkunut.

Juova käsittelee tunteita pullolla, ja valitettavasti sen vuoksi kaikki muutkin kotona joutuvat tukahduttamaan tunteitaan, kun salaillaan, valehdellaan, ei jakseta riidellä…minulla on ainakin kahden vuoden tunteet niin syvälle pakkautuneet kehoon, eivätkä ole päässeet ulos, ja siksi se ajatus, että olisi läheisyyttä, on vastenmielinen niin kauan kuin tunteet ovat pakkautuneet sisään. Melkein keho kavahtaa, jos toinen yrittäisi koskea. Meillä ei siksi tällä hetkellä voi olla läheisyyttä. Voisitko ajatella, että puolisosi olisi kokenut samaa?