Kumpi meistä nyt on sairaampi?

Yritän yksinkertaistaa suht moniselkoisen tianteen:

Minä sairastan ahdistuneisuushäiriötä, masennusta ja olen ollut 1,5 vuotta työtön. Olen vielä nuori ja teen paljon töitä sen eteen, että olisin riittävän voimakas ja tasapainoinen jotta pystyisin elämään ja opiskelemaan.

Avomieheni on ollut kuvioissa nyt kaksi vuotta. Suhteemme on ollut alusta asti yhtä tippaleipää. Elokuussa muutimme yhteen ja erilaisten sattumusten kautta elinneliömme rajoittuivat neljäänkymmeneen plus erilliseen yläkerran huoneeseen (toisesta sisäänkäynnistä). Arvatenkin olemme liiaksi toistelle varpailla ja yhteiselo on saanut väkinäisiä piirteitä.

Mies käy töissä ja on duuneistaan kovin ahdistunut. Myös talouskuviot painavat tällä hetkellä (osasyy-seuraus tuohon asuntoasiaan). Minun masentuneisuuteni, katatonisuuteni ja ailahtelevaisuuteni ovat miehelleni kaiketi liikaa. Hän ei oikein osaa lohduttaa taikka piristää ja monesti haluamttaan vaan pahentaa oloani olemalla niin asiakeskeinen ja turhautunut.

Yksi syy miksi ihastuin häneen niin kovin, oli hänen erilaisuutensa. Yhteiskunnan normit eivät tavoita häntä samalla lailla kuin muita. Nyt se kaikki tuntuu kääntyvän vastaan. Mieheni ei ole niin sanotusti kohtelias ja toteuta yhteiskunnan hiljaisia sääntöjä vaan hän toimii usein niinkuin itselleen parhaaksi näkee. Joskus se vaan hipoo minun arvomaailmani rajoja. Vaikea selittää.

Mieheni on mieleialalääkityksellä työperäiseen ahdistuneisuutensa ja surutta käyttää rauhoittavia, unilääkkeitä, alkoholia ja lihasrelaksantteja ahdistuksensa purkamiseen. Stillnochtin syötyään hän jaksaakin olla taas aurinkoinen ja innovatiivinen, mutta vain sen hetken. Alkoholia hän käyttää sekä viikolla, että viikonloppuna. Punaviinin jatkuva juominen alkaa olla jo melkoinen ongelma.

Mies ei lähde illalla ulos tai ystävien luo, juhliin, mihinkään sosiaalisiin tilaisuuksiin selvin päin. Hänen mielestään silloin on tylsää ja hän on mieluummin lähtemättä ollenkaan. Kontrollointi juomisessa ei onnistu. Hänen mielestään ratkaisu on se, että minä en ole mukana niissä tilaisuuksissa. Minusta taas tuntuu kurjalta, että tällaisen ongelman edessä minä olen se mikä kitketään pois, eikä alkoholi.

Miehestäni tulee kylmä, ilkeä ja välinpitämätön humalassa. Koskaan ei ole lyönyt, mutta tämä henkinen pieksäminen sattuu ihan yhtälailla. Alkoholista puhuminenmissään tilanteessa, edes täysin selvin päin, aiheuttaa vaan liekehdintää hänen silmiinsä ja suunnatonta vihaa ja ärtymystä minua kohtaan, koska yritän kontrolloida hänen juomistaan.

Muista lukemistani kirjoituksista poiketen mieheni ei koskaan pahoittele juomistaan, ei koskaan myönnä että hänessä olisi vikaa, vaan vika on aina minussa. Hän on jopa ehdottanut, että muuttaisin pois, jolloin voisimme nähdä vaan kun minä olen riittävän reippaassa kunnossa ja hän saisi elää ilman minun kontrollointiani.

Pelkään nyt kahta asiaa: narsismia ja alkoholismia. En halua lähteä diagnosoimaan ketään mistään ja vähiten haluaisin että puolisollani olisi taakkanaan kaksi parantumatonta sairautta. Ja koska mieheni voi aina vetää “hullu-kortin”, niin en osaa enää sanoa, olenko minä oikeasti se, kuka aiheuttaa nämä ongelmat.

Hän ei kadu, ei myönnä, ei pyydä anteeksi, ei kiitä, ei lohduta, eikä sure. Hän vihaa, turhautuu, syyttää ja välttelee. Kun kerran olin aivan poissa tolaltani, itkin ja tarvitsin tukea, hän sanoi, ettei tiennyt mitä kanssani pitäisi tehdä. Kysyin miksei hän lohduta minua ja vastaus oli: “en halua rohkaista sinua tuollaiseen käytökseen.”
Silti olen edelleen tässä, koska jossain tuolla alla on se mies, jonka kanssa on parhain ja luontevin olla. Jotta tilannetta voisi korjata minun täytyisi saada selville kannattaako se ja missä vika nyt on.

Mulla on nyt vielä mahdollisuus lähteä, mutta en halua hylätä miestäni mahdollisen sairauden takia, koska eihän hänkään ole hylännyt minua sairauteni takia. onko ihan tyhjää jahkailua vai löytyykö konkreettisia neuvoja tilanteeseen?

Kuulostaa tosi tutulta miehesi käytös. itsekin aloin jossain vaiheessa ottaan selvää narsismista kun en ymmärtänyt että miten mies voi olla niin kylmä että ei osaa lainkaan lohduttaa vaikka näkee että minulla on paha olla ja jopa itken siis edes selvinpäin. En tiedä että oliko kyse myötätunnon puutteesta (nyt ollaan erottu) joka narsistiseen häiriöön kuuluu vaiko alkoholismin tuoma narsistinen käytös. Juha Kemppinen kirjottaa:

juhakemppinen.fi/index.php?id=dcetcmxcoc8hk2

Ehkä ei kannata miettiä että kumpi teistä on sairaampi vaan sitä että miten itse jaksat ja jaksatko.

Toivottavasti nämä nk. vanhat konkarit vastaavat sinulle paremmin, minä näin aloittelen :wink:

Tervetuloa tähän foorumiin, jo kirjoittaminen tänne auttaa selventämään ajatuksia.
Ihan ensiksi mulle tuli mieleen sellainen, että miten sinun oma sairautesi voi? Luuletko että se helpottuisi, jos murhe miehestäsi olisi pois kuvioista vai mahtaisiko se pahentua yksinäisyydessä? Mikä olisi sinulle parasta?
Enkä nyt ehdota mitään eroamista vaan ihan asian pohdintaa. Joku antoi täällä jossain ketjussa hyvän vinkin, kirjoita paperille suhteenne hyvät/huonot puolet tai miehesi hyvät/huonot puolet. Ehkä sekin selkeyttää jotain.

Jaksamista sinulle, elämä ei aina ole helppoa. Ikävä kyllä.

Kiitos vastauksista. Muiden tarinoiden lukeminen on kyllä tuonu kivasti vertaistukea, mutta se mitä nyt mietin on, että: Miten tätä lähtisin aukomaan puolisoni kanssa? Voinko pyytää, vaatia vai kuinka saan hänet heräämään ongelmaan ja tietää onko hänellä motivaatiota muuttua? Eli ohjeita siihen mistä päästä pidelleen se kissa sinne pöydälle nostetaan niin, että tulos olisi mahdollisimman rauhanomainen. Olen niin väsynyt riitelyyn, enkä kestä sellaisia tilanteita. Tällä hetkellä olen evakossa koirani kanssa, eikä mieheni tiedä missä olen…on kyllä kysynyt, mutten halunnut kertoa…jotain kummaa turvallisuuden tunnetta tuo se, että olen “piilossa”. Plus, jos kertoisin, pelkään, että hän lakkaisi kiinnostumasta/huolehtimasta.

Meillä oli se tilanne et aina ku otin esiin esim alkoholin, ni haastan riitaa tai jäkätän. Vaikka yritin rauhas puhuu. Hän ei puhunu mun kanssa asiasta, vaan suuttu, enkä saanut kerrottua miltä musta tuntu. Jäi paljon sanomatta… Sit keksin kirjoittaa miehelle kirjeen ja jätin sen pöydälle hänen luettavaksi. Aloitin kirjeen etten haasta riitaa vaan halun kertoa miltä musta tuntuu…
Kirjoitin miltä se juominen musta tuntu, mitä elämältäni haluan. Selitin myös et jos otan jonkun aiheen esiin, en tosiaan halua riitaa vaan et asioista keskusteltais eikä heti ajatella et eukko haluaa vaan jäkättää… Käskin hänen myös ajatella mitä hän elämältä haluaa, et molemmat voitas olla onnellisia yhdessä tai erikseen…
Ja se tosiaan toimis, sen jälkeen olen voinut ottaa monia asioita esiin, joista mies on ennen suuttunut/sulkeutunut/kokenut sen riidan haastamisena… Sen jälkeen on suostunut kuuntelemaan ja puhumaan asioista, hyvä puheyhteys löytyi…

Vaikka aina ennen keskustelua aloitin ettei tää oo tarkotus alottaa riitaa, ni silti se koki sen aina niin…

Eikä sen kirjeen oo tarkotus mollata toista, vaan kertoa et kun halut keskustella, se ei tarkoita et halut riidellä tai mollata vaan tasapuolisen keskustelun, kuunnella ja tulla kuulluksi.

Sun miehes tuntuu olevan samantyylinen nois keskusteluissa kun mun mies ennen, joten kannattaa ehkä aloittaa sillä kirjeellä, jolloin saat kerrottua haluamasi, mies ehkä ymmärtää asia paremmin ja eritavalla ja sit pikkuhiljaa pystyy keskustelemaan asioista kasvotusten.

Kaikki juovat alkoholistit käyttäytyvät kuten narsisti, (vaikka) kaikki narsistit eivät ole alkoholisteja.
Miehesi on todella klassinen päihderiippuvainen; kriittinen, vaativa ja syyttää muita.
Minusta tuntuu, että sinun kannattaa tutustua tähän: aal.fi/perusteet/pyykkilista/ ja miettiä mikä on perimmäinen syy, että tuollainen mies sinua kiehtoo. MItä jos molemmat olette sairaita, miehesi päihderiippuvainen ja sinä läheisriippuvainen ja tarvitsette toisianne täyttääksenne omat riippuvuutenne.

Oon vähän ulalla? Kaikki juovat alkoholistir käyttäytyvät kuten narsisti?
Joko en oo itse huomannut tai mies ei oo alkoholisti… En siltikää luonnehdi vielä miestäni alkoholistiksi.

Mut siis… Öö… Onko tosiaan näin?

Mitä oon narsisteista lukenut
Heiltä puuttuu empatia kyky, ensin valloittaa ja sit musertaa toisen, eristää toisen kaiken ulkopuolelle jne…

Mä en näe omaa miestäni tuollaisena… Mies ei hauku, halaa/lohduttaa, pitää kainalossa, pyytää anteeksi (muitakin kuin kännijuttuja), ei ylistä itseään, kannustaa mua asiassa kuin asiassa…

Mut monella oon huomannut tätä kun tulee otettua yksi liikaa niin niistä kyllä näkyy noita piirteitä, eikä nää kaikki ole alkoholisteja. Kai siitä viinasta moni saa tuollaista mahtavuuden tunnetta.

Onko näitä piirteitä esim kuivana kautena, vai enimmäkseen silloin kun on kännissä/krapulassa?

Kemppinen kirjoittaa:

Itse ymmärrän asian niin että alkoholistin narsismi ei ole välttämättä samanlaista kuin jollain diagnosoidulla narsistilla vaan että juova ihminen toimii itsekeskeisesti siksi että hänelle aina tärkeintä on se että hän saa juoda, kaikki muut asiat ovat toissijaisia, eli tavoittelee omaa etuaan aina kun kyse on viinasta. Diagnosoitu narsisti taas käsittääkseni tavoittelee omaa etuaan ihan jokaisessa asiassa ei pelkästään juomiseen liittyvissä. Oman kokemuksen mukaan itsekeskeisyys tulee esiin erityisesti silloin jos alkoholisti kokee että hänen juomistaan yritetään rajoittaa. Juovan empatiakyky katoaa jonnekkin jos yrittää alkaa puhuun kuinka paljon juominen satuttaa. Ei halua kuulla ja pitää alkoholista puhumistakin juomisensaja oman kaikkivoivan minänsä kontrollointina.

Kyllähän kaikki tietää minkälainen ihminen on humalassa - kukkuloiden kuningas tai kuningatar, eikös se alkoholin voima juuri ole siinä että ihminen tuntee itsensä vahvaksi ja kaikkeen kykeneväksi nousuhumalassa. Sit jos ei enää saa nousuhumalan huumaa niin viina auttaa unohtamaan että ei olekaan niin kaikkivaltias kuin haluais olla. Mutta eihän sitä jokainen alkoholisi kuitenkaan mikään patologinen narsisti ole ,joka ei koskaan, edes selvinpäin kykenis mihinkään myötätuntoon. Varsinkin jos oma persoona on hyvin vähän narsistinen perusteiltaan niin juovan ihmisen itsekkyys ei välttämättä ilmene kovin voimakkaasti. Sit jos on perusluonteeltaan kovin itsekeskeinen niin alkoholi voi korostaa tätä piirrettä ja tulla myös muita alistamiseen pyrkiviä piirteitä esiin.

Tätä just tarkoitin, eli kyse on periaatteessa kahdesta eri jutusta…
Sitten ymmärrän kyllä…

Nyt en oo enää hämmentynyt vaan sitä mieltä et varmasti pitääkin paikkaansa!

Kirjeitä ja manuaaleja on kirjoiteltu jo. Mitään en ole koskaan saanut takaisin, en sanoja, tekoja taikka kirjeitä. Huomenna on jonkinlainen neuvottelu edessä, jännittää ja ahdistaa niin ettei nukkumisesta tule mitään, mutta tyhjä word-tiedosto odottaa jos keksisin jotain sanottavaa. Pää on niin myllätty etten saa mitään rakentavaa kirjoitettua. Kaikki olisi kuitenkin joko valittamista, syyttämistä tai naistenlehti-lässytystä.

Kävin tänään asuntonäytössä kokeilemassa kuinka paljon vaakakupissani painaa oma koti ja yhteinen koti. Ei tuntunut kodilta se :frowning:

En osaa sanoa olenko läheisriippuvainen, mutta alkoholismia ei ole esiintynyt perheessäni tai lapsuudessani. Vahvasti olen suorittajatyyppi kyllä, että se osaltaan varmasti vaikuttaa siihen, että kaikki pitäisi saada toimimaan ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto, mutta joku raja on kaikella. Nyt vaan tuntuu siltä, että on helpompi lisätä suolaa pikkuhiljaa kuin rysäyttää kerralla kaikki mitä purkissa on, kun sitä on sitten hankale ottaa pois…

otin myös yhteyttä seurakunnan perheneuvontaan josko meille löytyisi joku aika, että voitaisiin mennä keskustelemaan niin, että joku ulkopuolinen toimii tulkkina tai peilinä tai jonain. Saa nähdä hermostuuko mieheni sielläkin jos alkoholi otetaan puheeksi.

Noi alkoholismin ja narsismin kietoutuneisuudet kuullosti tosi tutuilta ja inhottavan realistisilta. En mä haluais millään uskoa, että oon ollu näin sokea tai että asia on nyt sillä tolalla että loppu on lähellä. Kun päässäni mä nään sen ihanan miehen, enkä suostu luopumaan siitä kuvasta…nyt kun eniten sitä tarttisin niin se on kauempana ku koskaan :cry:

Moi…
en ole kirjoitellut täällä pitkään aikaan ja koska olen jo vuosia sitten eronnut, en lähde muistelemaan kuinka tuttua tuo kertomasi on. Mutta puhuin muutama päivä sitten eksän kanssa puhelimessa. Hän soitti, mutta koska hänellä ei ikinä ole ollut kuin sekunti puheaikaa minua varten niin soitin hänelle takaisin. Jotta hän voisi kertoa, miten hänellä menee naisystäviensä kanssa. Puhelu loppui nopeasti, kun hänen asiansa loppui. No minä kivahdin jotain - ja sain seuraavana päivänä palautetta, ettei hän usko, että voimme olla enää ystäviä, koska teen jatkuvasti asioita jotka suututtavat häntä (kuten kivahdan puhelimeen). Minun pitäisi kuulema katsoa peiliin ja miettiä, miten itsekäs olen.
Minä en soita hänelle, hän on sen kieltänyt. Minä en käy hänen luonaan, kukaan ei ole kutsunut. Minä en katkaise (yleensä) puhelua, jonka joku toinen maksaa. Enkä tokikaan puhu hänen vanhoista veloistaan. Enkä muuten myöskään jättänyt häntä.
Kuitenkin vastaavissa tilanteissa vielä jokin aika sitten olisín ollut valmis tarjoamaan hänelle neljän ruokalajin illallisen, anteeksipyynnöksi siitä, että olen näin julmalla tavalla pahottanut hänen mielensä.
Summa summarum asioihin ja tietynlaiseen rooliin tottuu nopeasti. Sitten se pysyy totuutena näköjään vuodesta toiseen. Minä. Olen. Itsekäs.
Ja vaikka olisinkin niin ei sen pitäisi enää häntä haitata.
Pidä siis Aloittaja huoli itsestäsi ja peili koko ajan esillä niin tiedät kuka olet ja mitä haluat! Tsemppiä!

Niin eli sinulla on ahdistuneisuus häiriö, masennus yms…
ja miehesi juo liikaa…
Eli eihän hän sun sairautta nyt kunnioita, koska lisää ongelmien päälle vielä alkoholin liikakäytön. joten ei sunkaan tarvitse paapoa häntä, jos hän sairastaa alkoholismia. paapo vasta sitten tai ole suhteessa, jos lopettaa juomisen, hakeutuu hoitoon ja muuttuu ystävällisemmäksi ihmiseksi.
Sitäpaitsi, alkoholismia ei hoideta sillä että sairasta ei jätetä, alkoholismi hoituu parhaiten jättämällä yksin miettimään tekojaan, muuten hän luulee että toiset ihmiset on sitä varten että heitä kiusataan…
Alkkis osoittaa pahimmat piirteensä aina puolisiolle…jotkut alkkikset varmaan huomaa että latistamalla kumppanin itsetunnon, kumppani ei sitten jätä kun ei rohkene edes kaupassa kohta yksin käydä…joten näin saa tilanteen pysymään vakiona kun säännöllisin väliajoin haukkuu tai tekee jotain mikä syö toiselta energiaa…
Koska alkkis ei enää luota pyytettömään rakkauteen vaan hän elää riippuvuuden maailmassa jossa vain hyöty ratkaisee…siksi hän alkaa epäillä myös läheisiään vilpilliseksi, ja kohtelee heitä kuin roskaa siksi että uskoo vain negatiiviseen…Ja uskoo että hänet jätetään silmänräpäyksessä jos hän ei “varmista” suhteen jatkumista lyttäämällä toisen.

Hyvä idea tuo ulkopuolisen avun hakeminen, mutta jos miehesi ei suostu tai terapia ei mene toivotulla tavalla ja lisää sun pahaa oloas, niin hae sitten apua ITSELLESI saat jostain kuulla sentään vahvistavia asioita. Et jää pelkästään sen varaan mitä sinulle kertoo mies, tai se sinun ahdistuneisuutesi.

Jo on muuten otsaa miehellä. Kasvattaa sua siis? Opettaa mikä käytös on sallittua ja mikä ei.
kasvata sinäkin häntä.
Kuulostaa hyvältä tuo miehen ns.idea että asutte erillään ja tapaatte vasta kun olet hyvällä tuulella…
Ei ole mitään järkeä heikentää itseään ja altistua liikaa tuolle hänen asiakeskeisyydelle ja että hän valitsee lohduttamisenkin sen mukaan että opettaa sua, minkälaiseen käytökseen pitää rohkaista…
Ihan selvästi ei osaa käsitellä tunteita ja haluaa laatikoida ne pois silmistä ja opettaa ihmiset olemaan vähemmän vaivaksi. Ei tee sulle hyvää olla jatkuvasti tuollasien vaikutuspiirissä.
Alat vaan tarvimaan häntä koska itsetuntosi menee niin alas että tarvit jopa hänen kaltaista seuraa mieluummin kun olisit yksin.

Tähän vielä että huolehdi omasta turvallisuudesta ensin. Elä ota puheeksi jos on vaarana että hän karsii esim kimppuun…öö,jos nostat kissan pöydälle niin puhu omista lähtökohdista, älä yritä sanoa aikuiselle miehelle mitä hänen pitää tehdä, tai älä yritä parantaa tai raitistaa häntä. Hän voi nostaa äläkän saadakseen sinut vaikenemaan alkoholiongelmasta, ja tämä on valitettavasti totta että ihmistä ei voi pakottaa puhumaan, tai myöntämään ongelmaa tai muuta. Eikä häntä voi hallita millään taitavilla puheilla, eli jos hän ei suostu hoitoon tai terapiaan, niin se on hänen valinta eikä johdu siitä että sinä olet jotenkin väärin kysynyt asiaa. Tai ottanut väärin puheeksi.
Voit hallita vain omia tekojasi ja mielipiteitä, et voi hallita sitä mitä muut ihmiset ovat niistä mieltä, ja millaisen reaktion he tekevät tilanteessa.
Mutta fiksua on jos vaistoat ettet ole täysin turvassa, vaan koet olosi jotenkin uhatuksi ja se estää sua puhumasta, niin huolehdi turvallisuudesta ensin ja mieti vasta sitten että voi sitä miesparkaa.

Mietin myös että melko pitkälä tuo miehesi persoonallisuus ja alkonkäyttö, ei taida enää mikään poikanen olla? tai jos on niin hui.
Mieti että se raitistuminen on totisen työn takana…eli oletko valmis laittamaan omaa elämääsi likoon tuon miehen takia…jos hän ei raitistu ns. ilman kohtuuttomia efortteja ja ala muuttua lyhyen ajan sisällä…
niin todennäköistä on että hän ei muutu. Ja vaikka muuttuisikin, nin se on eriasia onko parisuhde enää se mikä seoli ennen…siis korostan, raitistuminen ei ratkaise sinun ongelmiasi.
Se on projekti, ja voi viedä vuosia. Siis vuosia, ja sitten parhaassa tapauksessa hän retkahtaa ja kävelee taas viinipullon kanssa…
Eli alatko muuttamaan toista, vai pitäiskö sun siirtyä elämään omaa elämääsi? ja niinpäin että sinun elämä on ensin, ja joku toinen liittyy siihen mikäli soveltuu. Eikä niin että sovitetaan kahta pyöreää palikkaa neliön reikään.

Minulla särähti korvaan tuo “hullu-kortti”, mikä ihmeen hullu mielialahäiriöinen on :open_mouth: :laughing:. Ja jos sitä korttia käyttää henkilö, jolla on itselläkin vähintään vastaavanlainen mielialahäiriö ja tuju lääkitys psyykeoireiluihinsa niin :smiley:. Itselläni on ollut monensorttista mielialahäiriötä lapsesta tänne keski-ikään, mutta niin kauan kun en ole psykoosissa en ole hullukaan, vaikka siksi voinkin joskus kutsua itseäni. Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja sinä et varmasti ole yksin aiheuttamassa parisuhteenne ongelmia, sille ajatukselle ei kannata tuhlata yhtään aikaansa, vaan senkin voi antaa mennä menojaan samantien. Miehesi tarvitsisi apua, mutta jos hän ei kykene lainkaan huomaamaan avuntarvettaan, on siinä sivullisilla keinot aika vähissä :frowning:. Niinkuin muutkin kommentoijat, ensisijaisesti itsesi pelastamiseen ja itsestäsi huolen pitämiseen minäkin kannustaisin. Sinulla on omien psyykeongelmien kanssa kamppailussa jo riittävästi työtä, jaksamista siihen!

Mä lähtisin ihan tuosta alusta. Onko elämäntilanteesi, ympäristösi ja kumppanisi sellainen, että se edesauttaa sinua kohti päämäärääsi - tervehtymään elämää ja opiskelua varten? Jos ei, mitä voit tehdä asialle itse?

Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Minulle hyvä tapa on soveltaa nk. tyyneysrukousta ongelmien ratkaisuun.

Ja vielä: tervetuloa mukaan keskustelemaan :slight_smile:!

^komppaan sam.kok. kirjoitusta, juuri näin!

Keskity itseesi. Olet nuori, sinulla on elämä edessä. Hae apua itsellesi, kerro avoimesti asioista, ja keskity omaan hyvinvointiisi. Usein mietitään, miten alkoholistia voisi tukea ja auttaa parhaiten. Onhan se ihan hyvä, että tajuaa, että kyseessä on sairaus, mutta jos miehelläsi olisi käsi poikki, niin kuinka paljon se sinun tukemisesi auttaisi siinä asiassa? Päin vastoin, kun hänen pitäisi alkaa voimistuttaa sitä toipuvaa kättä, ja silloin auttaisit häntä, ojentelisit tavaroita ja tekisit asioita hänen puolestaan, estäisit käden voimistumisen ja sitä kautta toipumisen.

Vähän sama tilanne alkoholistillakin. Läheisen tukeminen ja auttaminen vain pahentaa tilannetta, koska silloin alkoholisti ei joudu kantamaan vastuitaan ja “voimistumaan” niin että voisi voittaa sairauden.

Ainoa asia, miten voit auttaa miestäsi, on hellittää, irrottaa, ja keskittyä omaan paranemiseesi. Sinulla on nyt vaikeaa, mutta olet rohkea ja sinnikäs nainen, ja tulevaisuudella on vielä paljon tarjottavaa sinulle. Voimia!

Kiitos kaikista viesteistä, ällistyttää miten paljon tuntemattomat ihmiset viitsivät paneutua minun ongelmiini ja olla tukena. Olette ihania ihmisiä :slight_smile:
Tiedätte mistä puhutte ja on huojentavaa kuulla, etten keksi tai paisuta näitä ongelmia yksin tyhjästä. Toisaalta tietysti myös surettaa pureskella totuutta asiasta.
Eilen käytiin vaikeita keskusteluja ja saatiin aikaiseksi sopimuksia siitä kuinka asiat tuleisuudessa hoidetaan. Nyt vaan täytyy toivoa, että asiat oikeasti muuttuu. Sopimuksiimme sisältyy juomista, kyllä vaan. Mutta siihen sisältyy myös selviä viikonloppuja, kontrollin treenaamista, yhdessä tekemistä ja menemistä sekä uskokaa tai älkää: turvasana ja vastuuvapautus…oi voi miten viedään taas pässiä narussa? :open_mouth:
minulle pääasioita olivat ne, että:
1.mieheni suostui puhumaan juomisestaan (ei suoralta kädeltä, mutta kieltäydyin tabuista)
2.hän suostui muuttamaan asioita, eli antoi minun kajota hänen itsemääräämisoikeuteensa edes ajatuksen tasolla
3.nyt on etukäteen sovittu, että minulla on oikeus keskeyttää tilanne jos humala menee ns.pimeälle puolelle 4.jos joku menee vikaan, minut on vapautettu vastuussa ja hän on se joka pyytää anteeksi

samalla tuntuu tyhmältä tehdä sopimus joka sisältää juomista ja anteeksipyytelyä, mutta nyt mä vielä uskallan yrittää. Sit jos tääkään ei onnistu niin etäisyys taitaa olla paikallaan. En vaan jaska uskoa, että meidän seurustelukaan siitä jatkusi jos muutan pois.

Eilen kun käytiin tätä perinpohjaista parisuhde- ja alkoholikeskustelua mieheni oli tavanomaisen kireä ja ärtynyt koska puhutaan hänen virheistään ja niiden muuttamisesta. Jossain vaiheessa joku meni perille…en osaa sanoa mitä tapahtui, mutta hän rauhoittui (tyyni se on aina mutta huokuu vihaisuutta) ja kaikki se kireys hävisi hänen kasvoilta ja äänestä. Ja sitten kun kuulin sen äänen, joka lähtee SIITÄ miehestä jota rakastan, niin alahuuli täristen pidättelin itkua. Mä ajattelin, että: tuo on se mies, joka suojelee mua maailmalta ja tuota miestä mä olen niin kaivannut ja nyt se on tossa. Riita loppui siihen. Yhtäkkiä oli käsivarret mun ympärillä ja se oma rakas siinä apuna. Keskustelut käytiin kyllä loppuun, mutta rauhallisemmin. Ja viime yönä nukuin ensimmäisen yön aikoihin ilman lääkkeitä. Voi jospa, voi jospa mä en olis vaan höynäytetty luuska, vaan tää oikeasti lähtis ylöspäin.

No niin, siitä se lähtee… Puheyhteys avattu!
En osaa sanoa mihin se miehes juominen tosta menee, mut ehkä on helpottavaa kun toiselle voi asiasta puhua, hän kuuntelee eikä sulje vain korviaan…
Askel kerrallaan!

Itseäkin tosiaan helpotti se kun pystyttiin puhumaan asiasta, kun ei tarvinnut pelätä että toinen suuttuu/ottaa sen heti riitelynä…

Mielestäni on hyvä alku tuo ettei tarvitse kaikkea pitää vain sisällään siksi et toinen ei halua edes kuunnella!