Yritän yksinkertaistaa suht moniselkoisen tianteen:
Minä sairastan ahdistuneisuushäiriötä, masennusta ja olen ollut 1,5 vuotta työtön. Olen vielä nuori ja teen paljon töitä sen eteen, että olisin riittävän voimakas ja tasapainoinen jotta pystyisin elämään ja opiskelemaan.
Avomieheni on ollut kuvioissa nyt kaksi vuotta. Suhteemme on ollut alusta asti yhtä tippaleipää. Elokuussa muutimme yhteen ja erilaisten sattumusten kautta elinneliömme rajoittuivat neljäänkymmeneen plus erilliseen yläkerran huoneeseen (toisesta sisäänkäynnistä). Arvatenkin olemme liiaksi toistelle varpailla ja yhteiselo on saanut väkinäisiä piirteitä.
Mies käy töissä ja on duuneistaan kovin ahdistunut. Myös talouskuviot painavat tällä hetkellä (osasyy-seuraus tuohon asuntoasiaan). Minun masentuneisuuteni, katatonisuuteni ja ailahtelevaisuuteni ovat miehelleni kaiketi liikaa. Hän ei oikein osaa lohduttaa taikka piristää ja monesti haluamttaan vaan pahentaa oloani olemalla niin asiakeskeinen ja turhautunut.
Yksi syy miksi ihastuin häneen niin kovin, oli hänen erilaisuutensa. Yhteiskunnan normit eivät tavoita häntä samalla lailla kuin muita. Nyt se kaikki tuntuu kääntyvän vastaan. Mieheni ei ole niin sanotusti kohtelias ja toteuta yhteiskunnan hiljaisia sääntöjä vaan hän toimii usein niinkuin itselleen parhaaksi näkee. Joskus se vaan hipoo minun arvomaailmani rajoja. Vaikea selittää.
Mieheni on mieleialalääkityksellä työperäiseen ahdistuneisuutensa ja surutta käyttää rauhoittavia, unilääkkeitä, alkoholia ja lihasrelaksantteja ahdistuksensa purkamiseen. Stillnochtin syötyään hän jaksaakin olla taas aurinkoinen ja innovatiivinen, mutta vain sen hetken. Alkoholia hän käyttää sekä viikolla, että viikonloppuna. Punaviinin jatkuva juominen alkaa olla jo melkoinen ongelma.
Mies ei lähde illalla ulos tai ystävien luo, juhliin, mihinkään sosiaalisiin tilaisuuksiin selvin päin. Hänen mielestään silloin on tylsää ja hän on mieluummin lähtemättä ollenkaan. Kontrollointi juomisessa ei onnistu. Hänen mielestään ratkaisu on se, että minä en ole mukana niissä tilaisuuksissa. Minusta taas tuntuu kurjalta, että tällaisen ongelman edessä minä olen se mikä kitketään pois, eikä alkoholi.
Miehestäni tulee kylmä, ilkeä ja välinpitämätön humalassa. Koskaan ei ole lyönyt, mutta tämä henkinen pieksäminen sattuu ihan yhtälailla. Alkoholista puhuminenmissään tilanteessa, edes täysin selvin päin, aiheuttaa vaan liekehdintää hänen silmiinsä ja suunnatonta vihaa ja ärtymystä minua kohtaan, koska yritän kontrolloida hänen juomistaan.
Muista lukemistani kirjoituksista poiketen mieheni ei koskaan pahoittele juomistaan, ei koskaan myönnä että hänessä olisi vikaa, vaan vika on aina minussa. Hän on jopa ehdottanut, että muuttaisin pois, jolloin voisimme nähdä vaan kun minä olen riittävän reippaassa kunnossa ja hän saisi elää ilman minun kontrollointiani.
Pelkään nyt kahta asiaa: narsismia ja alkoholismia. En halua lähteä diagnosoimaan ketään mistään ja vähiten haluaisin että puolisollani olisi taakkanaan kaksi parantumatonta sairautta. Ja koska mieheni voi aina vetää “hullu-kortin”, niin en osaa enää sanoa, olenko minä oikeasti se, kuka aiheuttaa nämä ongelmat.
Hän ei kadu, ei myönnä, ei pyydä anteeksi, ei kiitä, ei lohduta, eikä sure. Hän vihaa, turhautuu, syyttää ja välttelee. Kun kerran olin aivan poissa tolaltani, itkin ja tarvitsin tukea, hän sanoi, ettei tiennyt mitä kanssani pitäisi tehdä. Kysyin miksei hän lohduta minua ja vastaus oli: “en halua rohkaista sinua tuollaiseen käytökseen.”
Silti olen edelleen tässä, koska jossain tuolla alla on se mies, jonka kanssa on parhain ja luontevin olla. Jotta tilannetta voisi korjata minun täytyisi saada selville kannattaako se ja missä vika nyt on.
Mulla on nyt vielä mahdollisuus lähteä, mutta en halua hylätä miestäni mahdollisen sairauden takia, koska eihän hänkään ole hylännyt minua sairauteni takia. onko ihan tyhjää jahkailua vai löytyykö konkreettisia neuvoja tilanteeseen?
. Ja jos sitä korttia käyttää henkilö, jolla on itselläkin vähintään vastaavanlainen mielialahäiriö ja tuju lääkitys psyykeoireiluihinsa niin 
. Itselläni on ollut monensorttista mielialahäiriötä lapsesta tänne keski-ikään, mutta niin kauan kun en ole psykoosissa en ole hullukaan, vaikka siksi voinkin joskus kutsua itseäni. Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja sinä et varmasti ole yksin aiheuttamassa parisuhteenne ongelmia, sille ajatukselle ei kannata tuhlata yhtään aikaansa, vaan senkin voi antaa mennä menojaan samantien. Miehesi tarvitsisi apua, mutta jos hän ei kykene lainkaan huomaamaan avuntarvettaan, on siinä sivullisilla keinot aika vähissä 
. Niinkuin muutkin kommentoijat, ensisijaisesti itsesi pelastamiseen ja itsestäsi huolen pitämiseen minäkin kannustaisin. Sinulla on omien psyykeongelmien kanssa kamppailussa jo riittävästi työtä, jaksamista siihen!
!
