Tarviin apua. Tai siis en tiedä mitä teen, en edes tiedä kirjotanko vaiko enkö ja miksi kirjotan ja mitä se hyödyttää. Mut toisaalta ei se varmaan haittaakaan. Oon pian kahtakymppiä lähentelevä neitokainen, päällisin puolin suurimman osan ajasta varmaan ihan normaalin olonen. Toista kuitenkin on, diagnoosina säännöllisesti toistuva masennus, traumaperäinen stressihäiriö, ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö. Ei siis tosiaankaan oo mitenkään hirveen hyvä olla. Oon käynyt vitos luokalta asti psykologin puheilla, mutta alkaa usko loppumaan kohta. Pitäis varmaan oppia elämään itseni kanssa, eikä vaan yrittää jatkuvasti muuttua. Lääkkeitä ei ole kokeiltu, koska mun kroppa on todella agressiivinen kaikelle mikä ei niin sanotusti ihmiskroppaan kuulu. Antibiooteista ja jokaikisestä hormonaalisesta ehkäisystäkin tulee aivan järjettömiä sivuoireita. Jatkuvasti myös kauheita kiputiloja, joten en ole aivan varma haluanko ottaa riskiä, että mielialalääkkeistäkin vielä jotain tulisi tähän päälle. Vertaistuki vois auttaa varmaankin, et tietäis että ei oo ainut tämmösten ongelmien kanssa.
Kaikki alkoi lapsuudessa äitini väkivaltaisesta miesystävästä. Monet hakkaamistilanteet, huudot, murtautusmistilanteet kotiin sekä muut p*skat nähty. Viimeinen tikki oli kun tämä mies lukitsi meidät asuntoonsa, hajotti puhelimet ja piilotti vaatteet et ei varmasti päästä ulos. Muutettiin äitini kanssa tuolloin toiselle puolen Suomea, jotta voisin elää lapsuuteni mahdollisimman normaalisti. Olin seitsemän vuotias. Äitini ei tosiaankaan ihan palannut ennalleen kaikesta, eikä ihme. Täysi-ikäisyyteen saakka katselin äitini oikutteluja ja välimme olivat todella tulehtuneet, ja olin todella vihainen ja katkera hänelle kun ei pystynyt käyttäytymään minua kohtaan oikein. Toisaalta silti yritin aina ymmärtää hänen käytöstään, mutta siinä vaiheessa kun itken yöllä kymmenen vuotiaana yksin kotona kun äiti on humalassa jossain eikä ole tullut kotiin vaikka yli vuorokausi sitten olisi pitänyt tulla niin en tosiaankaan olisi toivonut enää moista. Pidemmän päälle kävi rankaksi olla se aikuinen meistä kahdesta.
15-vuotiaana rakastuin pari vuotta vanhempaan. Olin ikäistäni kypsempi, koska olin varttunut aikalailla yksin itsestäni huolehtien joten ikäero ei ollut ongelma ollenkaan. Poikaystäväni paljastui kuitenkin narsistiksi. Suhteessa oli pettämistä ja alistamista sanoilla, manipuloimista ja kiristämistä. Pääsin suhteesta onneksi irti, mutta sekin jätti jäljet.
Nyt muutamia vuosia myöhemmin en voi hyvin. Käyn koulussa ja sen ohella töissä. Olen myös muuttanut pois äitini luota, mikä osittain rauhoittaa oloani. Koulun käynti on ollut aivan hemmetin raskasta, joskus en pääse ollenkaan sängystä ylös. Toisinaan en pysty nukkumaan, istun vessan lattialla yksin itkien ja mietin kuinka vihaan itseäni, ja sitä millainen olen. En kestä vastoinkäymisiä, lannistun pienemmästäkin asiasta. Olen parisuhteessa maailman kilteimmän ja ihanimman henkilön kanssa, mutta on hankalaa olla suhteessa kun ei tiedä itsekään kuka on. Pää on aivan sekaisin ja vaikka kuinka yrittää, niin tuntuu että on ihan jumissa.
Siitä olen ylpeä, etten ole alkanut muuten sekoilemaan. Päihteiden käyttö on pysynyt kohtuullisissa määrissä. Johtuu varmaan osittain siitä, että katselin lapsena äidin sekoiluja ja isäni on täys alkoholisti. Hän ei ole meidän kanssa asunut, mutta kuitenkin jotenkin ollut osa elämääni aina. Ikävä kyllä myöntää, mutta eipä hänestä mitään hyötyä ole ollut. Haittaa ja pahaa mieltä vain aiheuttanut.
Pointtini oli varmaankin nyt se, että tuntuu tosiaan että olen umpikujassa. Mistä aloittaa, kun taustalla on tavallaan niin monta ongelmaa ja mieltä painavaa asiaa. Tuntuu typerältä mennä minnekään vertaistukiryhmäänkään itkemään miljoonasta asiasta. Ehkä pitäisi vain olla vahva ja opetella elämään näiden kanssa. 