Monenakohan yönä olenkaan googlettanut hakusanalla “alkoholistin läheinen”… Monta kertaa pyöritellyt kriisipuhelimen ja päihdepuolen puhelinnumeroita puhelimen näytöllä ja miettinyt uskallanko soittaa, toistaiseksi en ole soittanut. Nyt löysin tämän kanavan ja ajattelin, että tänne olisi varmaan aluksi helpompaa kirjoittamalla purkaa ajatuksia. Tässä meidän tarina:
Löysimme puolisoni kanssa toisemme joulukuussa 2015 Tinderistä. Selvisi, että välimatkaa meillä oli n. 800km. Hän olisi heti ollut tulossa luokseni seuraavilla lomilla, armeijassa kun oli, mutta minä toppuuttelin. Halusin ensin viestejä vaihtaa ja sitä kautta alustavasti hieman edes tutustua. Viestejä vaihdettiin ja puhelimessakin puhuttiin. Lopulta tammikuussa 2016 hän tuli ensimmäisen kerran minun luokse. Noh, seurustelemaanhan me päädyttiin. Melko varhain mies kertoi omassa suvussaan kulkevasta alkoholismista. Tiesin hänen armeijassa ollessa juovan vettä väkevämpää ja tietysti tieto alkoholismista pelotti. “Alkuhuuma” jäi melko lyhyeksi, kun 3kk seurustelun jälkeen huomasin olevani raskaana. Mies edelleen armeijassa 800km päässä minusta. Jo tässä vaiheessa pieni pelko alkoholin käytöstä heräsi, mutta ei vielä suuresti. Sentään oltiin ehditty puhua, että molemmat haluamme lapsia, siispä osattiin myös raskaudesta iloita. Tähän reiluun 6,5 vuoden yhdessäoloon on mahtunut kaikenlaista. Ja kaikkeen liittyy vahvasti tuo alkoholi. 3 ihanaa lasta olemme saaneet, kihloihinkin menneet 3 vuotta sitten.
Mies on lähes koko seurusteluajan ollut joko toisella paikkakunnalla töissä, ajanut rekkaa (reissutyö) tai ihan muuten vaan tehnyt itsekseen vapaa-ajanreissuja oman mummon luo (jossa sekä mummo, että samassa taloudessa asuva täti ovat alkoholisteja) tai minne tahansa muuallekin. Toisinaan olen ihmetellyt, miksi ei voitaisi koko perheenä reissata, mutta itsekseen reissaaminen tuntuu paremmalle vaihtoehdolle, jos mieheltä kysyy.
Puolisoni on itse elänyt lapsuuden perheessä, jossa isä oli alkoholisti. Mies ei lämmöllä lapsuuttaan muistele, sanoo jopa ettei omille lapsille semmoista halua, mutta tällä hetkellä tuntuu, että hän on jopa isäänsä pahempi alkoholin käyttäjä. Fyysistä väkivaltaa hän ei koskaan ole käyttänyt. Henkistä väkivaltaa olen häneltä saanut kestää lukemattomat kerrat ja tämäkin tietysti vain humalassa ollessa. Selvinpäin hänessä on pieniä narsistisia merkkejä. Myös synkkyyttä mahtuu tähän parisuhteeseen; tämän vuoden alussa humalapäissään, mies petti toisen naisen kanssa. Tämän hän kertoi minulle ihan itse pari päivää tapahtuneen jälkeen, koska ei pystynyt pitää asiaa vain omana tietonaan. Siihen olen jo tottunut, että ihan kaikkihan on aina minun vikani, mistä hän nyt mainita keksii kännipäissään.
Kotona ollessa hän ei auta kotitöissä, vaikka kotona sattuisi olemaan. Hoidan yksin meidän 3 lasta, omakotitalon sisä+pihatyöt omien työni+opiskeluni rinnalla. Jos mies huomaa lattialla esim. lasten leluja, hän ei niitä vaivaudu nostamaan, vaan potkii nurkkiin, josta minä ne loppuviimein kerään. Sanomista tulee, mikäli puhtaiden pyykkien seasta ei hänen vaatteitaan löydy. Ei auta selitykseksi, että ei pesukoneessa ollut hänen vaateitaan. Odotushan on, että kerään hänen likaiset vaatteet ympäri kotia, milloin mistäkin huoneesta.
Monesti mies ihmettelee, miksi en joisi vaikka saunasiideriä. Tähän olen vastannut, ettei tee mieli koska känniörveltämistä saa katsoa riittävästi muutenkin. Mies ei pysty juomista lopettamaan 2 olueen vaikks niin väittäisi. Tölkkejä kumotaan kerrallaan aina 9-15kpl. Miehen vanhemmat tietävät hänen alkoholinkäytöstään ja huoli on varsinkin hänen äidillään kova. Mies ei ymmärrä miksi hänestä kannetaan niin suurta huolta. Humalassa ollessa hän aina myöntää alkoholisti olevan, mutta selvinpäin kieltää koko asian.
Jokaisen känni-illan jälkeisenä aamuna alkaa hirveä anteeksipyytely. Tuntuu että anteeksipyyntö on jo menettänyt merkityksensä.
Olen alkanut pohtimaan, että miten kauan minun kamelinselkäni vielä kestää…
Hankala tilanne. Minusta sen kamelinselän olisi pitänyt katketa jo ensimmäisen lapsen jälkeen ja olisit pysähtynyt miettimään, millaista elämää itsellesi ja lapselle haluat.
Helposti tietysti käy niin, että jostain kumman syystä sitä alkaa sitoa itseään hirveällä vimmalla yhä tiukemmin siihen juovaan puolisoon, kun epäilykset alkavat nostaa päätään. Uusien lapsien, omakotitalon, yhteisen lainan yms kuvitellaan olevan aina se seikka joka “korjaa” suhteen. Perusta (eli vanhempien parisuhde) ei ole kunnossa, joten koko rakennelma lepää varsin huteralla pohjalla.
Miten itse jaksat? Miten jaksat olla hyvä vanhempi, jos voit huonosti ja jäät henkisestikin täysin yksin? Millaisen parisuhdemallin lapset saavat?
Rohkaise mielesi ja hae ammattiapua. Sehän ei sido sinua mihinkään, vaan voit pohtia jonkun kanssa elämäntilannettasi ja eri ratkaisuvaihtoehtoja. Tosiaisoiden tunnustaminen (edes itselleen) on viisauden alku. Jos tilanne on mennyt koko ajan huonompaan suuntaan, ei se siitä itsekseen (tai lisää lapsia tekemällä) korjaannu. Oman ja lasten elämän voit vielä hyvinkin pelastaa.
Tsemppiä, hienoa kun olet alkanut pohtia asioita!
Kuvaustasi lukiessa tuli mieleen, onko tämä provokaatiokirjoitus. Jos ei, niin hae ammattiapua, jos olet itse epävarma mitä tehdä.