Kuinka moni täällä on se jätetty osapuoli? (Alkoholisti jätt

Kotikanava
1

Hei!

Täällä moni on tuskaillut jättääkö vai eikö jätä, niin haluaisin tietää onko ketään muuta joka on se jätetty? Asiaan ei liittynyt muita naisia tms. Mies kännissä jätti kuukausi sitten noin… Olin juuri saanut Hermoromahduksen kun hän tämän ilmoitti. Olen katkera ja minulla on paljon kostoajatuksia, kaikenlaisia, ja aika synkkiä. Kaiken päälle viime viikolla menehtyi läheinen ihminen… Olen aika yksin enkä kykene ymmärtämään että vaikka kuinka on alkoholisti, eikö YHTÄÄN ole mielenkiintoa edes kysyä miten voin… Joudun luultavasti pian mielisairaalaan kun oloni on jatkunut 2kk aika huonona. Jo ennen eroa. Ei kysele oikein kukaan muukaan,ja täällä plinkissäkin vaikuttaa ettei juuri minun viesteihin oikein ketään kiinnosta vastata. Olenko sitten niin paska arvoton, sillä siltä tuntuu kun on välinpitämätöntä?

Taustalla tietysti huoli exästä, kun käyttää nyt myös paljon huumeita ja hänellä on vakavia mt ongelmia ja useita psykooseja taustalla. Toivoisin että löytäisi pohjansa ja pääsisi jaloilleen. Tavallaan en. Hän teki aika aika inhottavia asioita, ja on paljon traumoja hänen itsetuhoisuudestaan ja itsemurhan yrityksistä. Kun minä romahdin, minut jätettiin…

Elämä on ollut epäreilu todella paljon muidenkin asioiden suhteen. Tuntuu että miksi itse edes yrittää, ilmeisesti olemalla esimerkiksi narkkari, löytyy ihminen rinnalle ja saa apua terveydenhuollosta. Tuntuu että täällä kaikilla on lapsia tai muita syitä jatkaa elämää, esimerkiksi terveys on ok ja kykenee tekemään töitä tms. Tuntuu ettei musta ole mihinkään, eikä ole toivoa… Haluan vain kuolla kun lapsesta asti ollut vain traumaa, huono terveys, kipuja, ja kaltoinkohtelua. Jotenkin sitä toivoisi että niihin ihmisiin jotka satuttaa, kuten ex, sattuisi yhtälailla… Miksi minunkaan kannattaa enää yrittää ja tehdä asiat “oikein” Kun se ei ole minua mitenkään palvellut.

2

Tervehdys;

Koet elämän epäreiluna ja sellaisenahan se valitettavan usein näyttäytyy eri syistä johtuvien vaikeuksien kasautuessa omalle kohdalle. Ajattelet, että muilla tavoin ahdingossa olevia ihmisiä autetaan, mutta sinun kaltaisesi jäävät kaiken avun ja tuen ulkopuolelle. Toteat tilanteesi toivottomaksi ja siitä huolimatta rohkenen sanoa sinulle: “Aina on toivoa!” Laitoin huutomerkin tuohon lauseen perään siksi, että minun tekisi mieleni huutaa ajatukseni suureen ääneen kuuluville, mutta koska sinä olet siellä missä olet - kenties kaukana huutomatkan ulottumattomissa - joudun tyytymään tuohon pelkkään kirjainmerkkiin.

Omakohtaiset ankarat - karutkin - kokemukseni ovat opettaneet minulle konkreettisella tavalla sen, että toivoaan ei kannata menettää ikinä. Uskoni (ja nyt en tarkoita unkonnollisuutta) ja itseluottamukseni ovat olleet usein kovalla koetuksella mutta siitä huolimatta olen yrittänyt tarttua yhä uudelleen elämän syrjästä kiinni vaikka hammasta purren. Valtavien vastoinkäymisten seuratessa toistaan olen pinnistellyt aivan pieniin asioihin keskittyen ja niiden ratkettua tarttunut vasta suurempiin haasteisiin.

Ajattelet joutuvasi mielisairaalaan. Jos niin todella tapahtuu, ei sinun pitäisi ajatella sinne joutumista ikään kuin pakonomaisena rangaistuksena vaan nimenomaan mahdollisen sairautesi hoitona. Mielen sairauksiin liittyvästä stigmasta - häpeäleimasta - on käyty ja käydään jatkuvasti julkista keskustelua. Stigmaa on kyetty merkittävästi hälventämään tämän keskustelun avulla ja avaamalla nykyisiä hoitomutoja ja niiden myönteisiä vaikutuksia potilaisiin. Mielen järkkyminen eri syistä ei ole lainkaan tavatonta. Itse asiassa meidän aikamme on erittäin otollinen erilaisten mielenhäiriöiden syntymiselle. Mielen sairauksia osataan hoitaa ja hoitotulokset ovat usein erinomaisia. Jos lääkärisi ehdottaa sinulle psykiatrista sairaalahoitoa, suhtaudu siihen ennakkoluulottomasti. Lähetteiden saaminen sairaalahoitoon on nykytilanteessa kiven alla. Siksi mahdolliseen lähetteeseen kannatta suhtautua avoimin mielin; mahdollisuutena toipua - parantua.

Katkeruus ja viha ovat erittäin kielteisiä tunteita. Ne kuluttavat valtavasti voimavaroja eivätkä millään muotoa ole rakentavia. Niitä pitäisi kyetä kaikin keinoin välttämään. Ymmärrän oikein hyvin pettymyksesi parisuhteesi päätyttyä eroon. Toisaalta kerrot entisen kumppanisi synkkämielisyydestä ja hänen sinuun joko suoraan tai epäsuorasti kohdistuneista ikävistä teoista. Vaikka parisuhteessa olisi ollut vakaviakin vaikeuksia, liittyy eroon siitä huolimatta myös haikeutta; katkeruuttakin. Se on yhden - elämänmittaiseksi ajatellun - aikakauden päätös. Aika parantaa haavat mutta arpien kanssa pystyy elämään. Jos tunteet tuntuvat tulevan yhä uudelleen pintaan ja ne ahdistavat kerta toisensa jälkeen,olisi niistä hyvä keskustella asiantuntijan kanssa. Uusien näkökulmien kautta voisi katse kiinnittyä vähitellen menneen asemesta tulevaan.

Avaat hieman taustaasi; traumaattisia kokemuksiasi. Ne vaikuttavat yhä sinun elämässäsi. Et välttämättä edes kaikilta osin kykene ymmärtämään mihin kaikkeen niillä onkaan ulottuvuutensa. Talo voi sortua, jos perustuksissa on vikaa. Ajattelen, että sinun identiteettisi perustaa pitäisi kyetä tavalla tai toisella vahvistamaan. Pätevän ammattilaisen kanssa keskustellen sinulle kipeät lapsuutesi ja varhaisen nuoruutesi - ehkä aikuisuutesi aikaisetkin - traumaattiset kokemukset saisivat oikeat mittasuhteet ja niiden käsittelyn kautta saisit vahvuutta pärjätä tässä kovassa ja joskun kovin kylmässä maailmassa.

3

Kiitos viestistäsi!

Juu, kyllähän nyt monen vaikean tapahtuman johdosta, on nämä kaikki jotenkin ihan pinnassa. Aiemmin ei ole tällaista ollutkaan. Exän juominen ja siihen liittyvä sekoilu, aiheutti hermoromahduksen, ja nyt lyhyessä ajassa tullut ero ja läheisen kuolema. Minulla on kyllä paljon traumoja lapsuudessa, ja aikuisuudessakin. Ainoa tapa toipua, on vuosien kestävä traumaterapia, ja se tuntuu ajatuksenakin uuvuttavalta. Huomio on ollut liikaa exässäni kun seurustelimme, ja varmaan siksikin koen katkeruutta. Anteeksiantamattomia tekoja, ja sitten jätti vielä päälle. Tuntuu että olen viallinen, kun täällä kaikki pohtii pitäisikö jättää juova osapuoli vai ei, ja kun minä olen se kenet jätettiin sitten lopulta. Toivo on mielestäni kaksiteräinen miekka. Olen toivonut, ja yrittänyt, ja kaikki tuhoutuu. Hankala sitä olla onnellinen/toiveikas tilanteesta, jos on käytännössä sänkypotilas, vähän väliä. Se on itsessään jo raskas juttu kantaa mukanaan.

4

Varmasti katkerutta ja epäoikeudenmkaisuuden tunnetta lisää, jos on jollain tapaa uhrautunut ja asettanut toisen etusijalle oman hyvinvoininsa kustannuksella ja tulee jätetyksi aivan kuin sille tukemisella ja muulla ei olisi mitään arvoa. Kyllä siinä tulee hyväksikäytetty olo.

Minullekin joiltain osin niin kävi, vaikka siten lopulta itse jätin juovan puolisoni. Saatoin jopa kuvitella, että hän havahtuu siitä ja hakeutuu hoitoon, koska ei haluaisi suhdetta ja minua menettää. Eihän niin tietenkään käynyt ja sse lisäsi arvottomuuden tunnetta, ettei minulla ole mitään väliä, hänelle, eikä kenellekään. Ne on kurjia tunteita, joihin helposti alkaa kietoutua syvää raivoa ja kostonhimoa. Yritin itse muistaa, että minua ei moiseen kukaan pakottanut, vaan itse siihen suhteeseen tungin ja siinä sitkeästi pysyin. Tein vääriä päätöksiä.

En tiedä, auttaisiko, jos et niin vertaisi itseäsi muihin? Kukin meistä elää täällä omaa elämäänsä ja on saanut eri lähtökohdat. Toison kuin vaikka golfissa, ei näytä olevan mitään tasoituspisteitä, vaan joutuu muita heikommilla eväillä yrittää jotenkin pärjätä. Jos miettii omaa tilannettaan ja yrittääkin parantaa sitä ja vertaa saavutuksiaan tai edistymistään siihen omaan, saattaa huomata kehitystä tapahtuvan.

Olen tehnyt jonkinlaista tilannearviota omasta elämästäni ja ongelmakohdista ja päättänyt rueta niitä ratkomaan. Ehkä sinäkin voisit tehdä jotain vastaavaa? Päätin tarttua terapiamahdollisuuteen ja seuraavan vuoden se on ykkössijalla elämässäni. Ongelmiensa pöyhiminen on raskasta, mutta ovathan ne läsnä kuitenkin joka päivässä jonkinlaisena kivenä kengässä.

Uskon, että sinunkin kohdallasi vastoinkämiset voivat ihna hyvin vielä väistyä ja saat käännettyä uuden sivun elämässäsi. Jos jotain apua on tarjolla, ota sitä vastaan, jos suinkin jaksat. Jos miettii ikäänsä nyt ja millaista se elämä on ollut, kenties hyvinkin raskasta, voi olla lohduttava ajatus, että elämä tästä eteenpäin, kenties 40-50 vuotta, voi olla paljon helpompaa ja nautittavaa, kun menneisyyden painolastin on saanut pois harteiltaan edes osin. Ehkä tulevat ihmissuhteet, parisuhteet tai ystävyyssuhteet onkin sitten tasapainoisempia ja reilumpia, kun osaa itsekin niitä siihen suuntaan kehittää.

Minusta sinä vaikutat todella urhealta ihmiseltä ja aivan varmasti toivoa paremmasta elämästä on!

5

Kiitos viestistäsi!

Juu, kyllähän tässä olen purkanut asioitani jo aiemminkin vuosia terapiassa, ja siten juuri tehnyt asioita paljon “oikein”, ja kehittänyt itseäni jne jne jne. Tuntuu vaan todella raskaalta kun eikö tässä elämässä mitään muuta ole. Vapaaehtoisestihan minäkin tuossa olin, eikä siinä mitään. Jotenkin kuvuttelin että edes hiukan hienotunteisuutta tai edes kunnioitusta olisi ollut jättämisessä… Siitä en kovin paljoa jaksa olla surullinen, että jää päihteille kakkoseksi. Eikä välttämättä tuo erokaan ole se juttu. Vaan että hylätään ja ghostataan. Arvottomuuden tunnetta on lisännyt etten ole meinannut saada apua mitä todellakin olisin tarvinnut jo aiemminkin. Että mikä minussa on vialla ettei edes elämälläni ole merkitystä edes terveydenhuollolle. Sehän tässä vaivaakin, että olen ihan lopussa. Itseäänsä voi kehittää, muuta vain tiettyyn pisteeseen asti. En koe että puhuminen traumoista enää minua auttaisi, koska tässä vaiheessa se enää triggeröi ja tekee kaikesta vaikeampaa. Kyllä on kaikenmaailman kostot ym olleet mielessä. En pysty käsittämään miten PALJON PAHAA voi yhdelle ihmiselle sattua. Siitä tulee toivoton olo. Että vaikka käsittelee asioita, hyväksyy asioi, tekee itsensä eteen vaikka ja mitä, siltikin tämä elämä vie kaikki pienetkin haaveet minulta, ja nyt en edes uskalla haaveilla tai asettaa päämääriäkään. Oon niin kyllästynyt ja väsynyt tähän ainaiseen yrittämiseen. Miten kukaan jaksaisi yrittää kun oli se sitten mikä tahansa elämän osa, se on todella rajoittunutta ja vaikea se ypöyksin on kenenkään jaksaa, kun ei kukaan ole kannustamassa tai toivoa valamassa. Terapiaan menen luultavasti, jos löydän oikean terapeutin. Ne on kiven alla kun tarvitsee olla erityis osaamista. SeKIN tuntuu raskaalta. Tuntuu etten enää edes uskalla koskaan parisuhteeseen kun aina paljastuu jotain tällaista lopulta. Sitten siinä paniikissa seurustelee, ja jää, kun exä oli tod itsetuhoinen, ja pelkää toisen elämän puolesta. Tavallaan siis siitä vapaaehtoisuudesta siinä olla en tiedä.

6

Nikn ja tuohon vertaamiseen haluan sanoa, että kun vertaan itseäni ja omaa kehitystäni, tuntuu että menee vain huonompaan suuntaan. Terveys on koko ajan huonompi. Lääkkeet vievät viimeisetkin voimat. Elämönlaatu ollut aika nollassa nyt lähemmäs 10 vuotta ja olen päälle 30-vuotias. Jos koko ajan pyryttää ikkunasta sisään, ja mitään positiivista muutosta ei tule yrityksestä huolimatta, niin mitä hemmetin järkeä tässä on. Tietty välistä olen kateellinen muille aikuisille jotka kykenevät esim käymään kävelyllä. Imuroimaan. Huolehtimaan itsestään ja tekemään töitä. Olisin todella pieneenkin tyytyväinen. Alkaa tuntua että elämä on kohdallani toivotonta, ja kun lapsesta asti yrittää asiat käsitellä, mennä eteenpäin, haaveilla jne, alkaa se tässä kohtaa käymään liikaa voimille. Kaikesta huolimatta olen mahdollisuuksien mukaan ollut läsnä muiden elämässä, mutta nyt olenkin jäänyt yksin. Olen varmaan niin sanottu väliinputoaja, joka ei saa kunnolla apua, tai tukea. Olen ihan yksin, ja soimaan itseäni siitä kun koko elämä on vain ongelmia… Haluaisin saada jonkinlaisen rauhan, ja saada edes joskus vastarakkautta, mutta enpä taida kelvata. Tai jos kelpaan niin eiköhän paljastu taas sekopääksi joka tuhoaa mut kokonaan. Olisin ennemmin vihainen, kuin että surullinen ja mietin itsemurhaa joka päivä. Viha kaltoinkohtelijaa kohtaan olisi edes jollain tavalla eteenpäin vievää, ja normaalia.

7

Kirjoitan toistamiseen sinulle. Elämästäsi piirtyy kirjoitustesi kautta monien vastoinkäymisten sarjallinen kuva. Jokaisella meistä on katkeamispisteemme, jonka jälkeen meihin iskee voimattomuuden kaiken peittoava tunne. Voimat ovat poissa - motivaatio hukassa. Kysymme itseltämme miksi ihmeessä aloittaa jälleen kaiken rakentaminen alusta uudelleen; uusin mielin, uusin toivein ja unelmin? Kestää aikansa ennen kuin edes kykenee saamaan itsensä siinä määrin kokoon, että uusien ihmisten tapaaminen ja mahdollisen parisuhteen aloittaminen tuntuu ylipäänsä mahdolliselta. Kovan kolauksen saanut itseluottamus ei palaudu helposti ennalleen. Se on rakennettava pala palalta.

Olet kertomasi mukaan yrittänyt eri keinoin ottaa tilanteesi haltuun ja kuitenkin yrityksistäsi huolimatta joutunut yhä uudelleen pettymään muihin ihmisiin. Terapiakaan ei tunnu sinulle keinolta keventää vuosikausien aikana kertynyttä henkistä taakkaasi. Siitä huolimatta yritän kannustaa sinua kuitenkin yrittämään vielä osaavan ja oivaltavan terapeutin kanssa yhdessä löytämään suunnan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Olet vielä nuori ihminen ja sinulla voisi olla mahdolllisuus (tai ainakin inhimilliseltä kannalta oikeus) tuntea mielihyvää elämästä ja kaikesta siitä mitä se parhaimmillaan voisi sinulle tarjota. Sinua on kohdeltu erittäin huonosti. Kerrot auttaneesi muita ihmisiä ja oma kohtalosi on ollut jäädä avun ja tuen ulkopuolelle. Kuvittelen kykeneväni ymmärtämään pettymyksesi ihmisiin.

Masennuksesta on vaikeaa toipua ilman ulkopuolista apua. Masentunut yksilö on kuitenkin paradoksaalisesti usein voimaton jaksaakseen etsiä itselleen apua saati sitoutumaan esimerkiksi pitkäkestoiseen terapiaan. Oma lukunsa on vielä lähetteen ja maksusitoumuksen saamisen vaikeus sekä sen jälkeen lähes mahdoton tehtävä löytää itselle sopiva terapiasuunta ja terapeutti. Terapian onnistuminen edellyttää sekä terapeutilta että asiakkaalta ehdotonta luottamusta toisiinsa. Vaikeasti määriteltävien henkilökemioidenkin on osuttava yksiin. Ei ole tavatonta, että huolellisen valintaprosessin jälkeenkin terapiasuhde voi katketa. Seki voi tuntua isolta pettymykseltä ja raapaista syvältä.

Ajattelen, että ehkä tuokion levähdettyäsi, sinun pitäisi kyetä löytämään vielä sen verran voimaa itsestäsi, että jaksaisit hakeutua avun ja tuen piiriin. Toivon todella sinun löytävän - tällä kertaa - hyviä ihmisiä ympärillesi.

8

Olen siis kyllä avun piirissä. Ongelma että vaikka on avun piirissä, ei tarkoita, että apua saisi. Ei ole hoitajaa, ei ole lääkäriä, aikoja perutaan, ei oota saa kuulla.
En myöskään koe olevani masentunut. Olen ollut aiemmin, ja tämä ei ole sitä, vaan pahaa ahdistusta. Itsetuhoiset ajatukset ovat mielessä lähinnä sairastamisen vuoksi, ja nyt kun mielikin krakaa, mietin olenko oikeasti vain kodin vankina, sillä tämä on jatkunut vaikeana jo vuosia. Exän sekoilu ja minun laiminlyönti triggeröi kaiken vanhan pintaan. Tapahtumista olen vuosia käynyt jo juttelemassa, olen avun piirissä, ja se ei ole riittävää, vaikka olen asiakas, ei välillä ole hoitoa koska ei ole lääkäriä tai hoitajaa. Terapeutteja en ole löytänyt kymmenistä yhteydenotoista huolimatta. Yrityksestä tämäkään ei ole ollut kiinni. Turhauttaa, väsyttää ja ärsyttää. Terveydenhuolto on aika huonolla tolalla Suomessa, ja vasta kun ei ole voimaa apua hakea, sitä ehkä saattaa saada. Odotetaan että voi “tarpeeksi huonosti”. On eri asia olla masentunut, kuin triggeröitynyt jatkuvasti, ja fyysisestikin ahdistunut ettei syö tai nuku.
Näitä taloja on palasista rakennettu jo useammin, siksi tuntuu aika toivottamalta. Osa sairauksistani on elinikäisiä, ja koen syvää epätoivoa ja yksinäisyyttä. Kun muutenkin elämä potkinut päähän, ja kokenut paljon pahaa jo lapsuudessa, ei ole oikein uskoa parempaan. Koska sitä hetkeä ei ole ollut aiemminkaan. Vain lisää paskaa niskaan terveyden, ja muun elämän alueilla. Kuolema näyttäytyy minulle lepona, ja rauhana. Olen jo tottunut takaumiin, eikä ne elämääni enää hetkauta yleensä ainakaan, mutta kun kaikki vakiona menee päin helvettiä vaikka hakisin ajoissa itselleni apua, tai tekisin kaiken ns oikein. Kaikki vaan viedään minulta pois, kun olen todella pieniin asioihin joutunut kiinnittämään elämänhalua, esim “pystyn kävelemään tänään ihan ok”, ja ainakin olen voinut turvautumaan omaan mieleeni. Nyt kun sekin sanoo itsensä irti, voin kai heittää hyvästit ajatukselle että joskus voisin edes jotain töitä vielä tehdä. Jos ei ole mahdollisuutta tehdä töitä, käydä koulua, tavata ihmisiä, ja on vain kotona yksin, ei oikein jaksa enää uskoa parempaan. Moni lähtee oman käden kautta jos olisi yksikin asia, mitä mulla on käynyt. Siksi mietin, että kun muita ymmärretään, miksi täältä lähtee, miksi ei minua. Kyllä terapiasta oli minulle hyötyä, koska sain joitain traumoja käsiteltyä. Mutta traumoissa on se juttu, että niistä puhuminen ei välttämättä auta, ja voi jopa aiheuttaa uudelleen traumatisoitumisen. Kuitenkin olen puhunut, ja sainkin siitä apua. Ongelma on se, että vaikka kuinka ne asiat käsittelee, jos lapsuudessa persoona on pieneksi jäänyt ja sirpaleina, ei se puhuminen tässä kohtaa enäö auta. Ymmärrän kyllä, mutta se ei varsinaisesti vaikuta tuohon asiaan. Joillain laukeaa psykoosi jos lapsuuden tukahdetut muistot nousevat pintaan. Eli tähön ei ole ihmelääkkeitä olemassa, eikä oikeitakaan lääkkeitä. Masennuslääkkeet ei auta kun en ole masentunut. Ja itsetuhokin on lähinnä silloin kun on tuntitolkulla kestäviä traumojen tunnetakaumia lapsuudesta ja olen impulsiivinen. Miten käsitellä jotain, mitä ei muista? Jos on liian traumatisoitunut, ei niitä terapiassakaan avata enempiä, koska se voi jopa pahentaa tilannetta. Tämän tiedän siitä koska olen tosiaan käynyt terapiassa vuosia.

9

Olet kyllä älyttömän sitkeä ja urhea ihminen. Tietyllä tapaa vetää hiljaiseksi ja nöyräksikin tilanteesi. Mitä voi sanoa? Neuvojakin sinulle on varmasti tyrkytetty kaikenlaisia, enkä tiedät haluatko mitään sen suuntaista…
Minulla on joskus auttanut vaikeissa elämänvaiheissa palaaminen harrastuksiin ja tekemisiin, joista muistan aiemmin tykänneeni, jos se on mahdollista. Siis vaikka kuinka hassuihinkin. Pientäkin iloa tuottavien asioiden tekeminen vie ajatukset hetkeksi pois kaikesta raskaasta. Lukeminen, runojen kirjoittaminen, vesivärimaalaus, vaahteran lehtien kerääminen maljakkoon, lintujen katselu, neulominen.
Mahtaisiko sinulla olla myös jotain vastaavia pikkuasioita, joita pystyt tekemään?
Iso hali täältä!

10

Kiitos viestistäsi. Ja kannustuksesta. Onhan tämä taas aikamoista vastavirtaan uimista ja räpiköintiä. Nyt oon kokenut että on yhdellä lautasella ihan liikaa, ja ahdistaa kun opinnotkin seisoo, kun en pysty keskittymään oikein mihinkään juuri nyt. Siiyä saisin henkistä pääomaa, ja ahdistaa että nytkö fyysisen terveyden lisäksi on psyykekin lähtenyt lätkimään osittain ainakin. Asiaahan ei auta kun olen huolissani myös exän voinnista, sillä nyt käyttää tosi paljon ja jatkuvasti huumeita. Muuta en ole osannut tehdä kuin kertoa välillä riskeistä. On vieläpä kovin psykoosiherkkä tapaus ja itsetuho on epäsuoraa, ja suoraa.

Pidän kyllä itsekin askartelusta, maalauksesta yms. Jotenkin olen ollut niin väsynyt että jäänyt ihan kaikki. Varmasti tuo ero, ja lähisukulaisen kuolema sen perään vaikuttaa asiaan.
Neulomisenhan voisin aloittaa kyllä, sillä se on mukavaa syysiltana. On tämä vain raskasta perskule siltikin. Pitäisi ottaa varmaan hermolomaa asioiden käsittelystäkin, kun tuntuu että jos edes yritän miettiä näitä, menen heti johonkin paniikinomaiseen tilaan. Se on aika huono juttu kun yksin asuu ja on lähinnä kotona.
Nyt olen hieman paremmin voinut, saanut nukuttua jonkin verran ja syötyä enemmän. Kunhan tämä ahdistus alkaisi vähän helpottamaan eikä jäisi pysyväksi olotilaksi.

11

Neulomisessa ja muussa pikkupuuhastelussa on tosiaan se hyvä puoli, että saa jonkinlaisen tauon vatvomisesta ja kehää kiertävät ajatukset taukoamaan. Tykkään kuunnella samalla joko musiikkia tai radio-ohjelmia ja kun neule- tai virkkausmalli on sopivan helppo, pääsen liki aina seesteisen tyhjään mielentilaan, ahdistus helpottaa ja toisaalta myöhemmin saattaa mieleen tulla ratkaisujakin ongelmiin. Rauhalliset kävelylenkit luonnossa toimii vähän samoin, jos niitä on mahdollista tehdä.
Sääkin alkaa olla syksyinen, niin sukkia, kaulaliinoja ja pipoja kohta tarvitseekin. Aivan lamaannuksen tilassa voi jaksaessaan edes suunnitella jotain, mitä värejä tai malleja oliis kivaa tehdä, jos se auttaa saamaan ikäviä ajatuksia vähän taka-alalle, koska hulluksihan sitä tulee, jos niitä vatkaa 24/7.

Anna itsellesi aikaa toipua. Viime aikaiset takaiskut ja menetykset ovat varmaan olleet ihan liikaa kaiken muun raskaan päälle. Kaikille tunteille surua ja vihaa myöten on paikkansa ja aikansa, aikanaan ne laimenee.
Mukavaa syyspäivää!

12

Kiitos vieraalle kannustuksesta… Aika hiljaista tuntuu olevan eteenpäin meno. Nyt en ihan aktiivisesti ole halunnut päättää päiviäni, mutta ahdistus pitää otteessaan ja suru syö sielun…

En tiedä teinkö juuri karhunpalveluksen itselleni, ja ehkä myös exälle, kun olemme nyt pariin kertaan tavanneet. Hieman ollaan keskusteltu asioista, ja ihan ok meni. En anellut ainakaan takaisin tai mitään muuta sellaista typerää. Nyt en taas tiedä mitä tämä yhdessä vietetty aika tarkoittaa. Hän oli onneksi käynyt päihdehoitajalla ja kertonut tilanteestaan, että lujaa menee. Kuulemma miettinyt katkoa myös kun hän ei yksin oikein kykene lopettamaan ilman apua, ja kertoi olevansa hukassa itsensä kanssa, oli kai oivaltanut että me oikeasti olemme kaksi erillistä ihmistä, ja molemmilla on omat päätöksensä. Muistutin häntä siitä, että minunkin on kerättävä itseäni, ja yhteenpaluu ei olisi nyt järkevää, myöskään minun mielestä. Nyt tässä pelkään että se toivon liekki ei sammukaan, ja sydän on palasina. En vieläkään halua uskoa siihen, että tämä olisi lopullista, enkä edes ymmärrä. Ristiriitaiset tunteet, ja signaalit myös miehen puolelta sekoittavat pääni taas pahemmin. Ei tälläisessa välitilassakaan ole hyvä olla. Sitten jossittelen että kasvun paikka on molemmilla, ja sitten kaikki kääntyisi taas hyväksi. Ikävöin ja haluaisin jakaa elämääni edelleen, samalla pelkään ei olisi kannattanutkaan toivoa.

Ei tästä taida tulla nyt taaskaan yhtään mitään. Kaikki on liian surullista.

13

Minulle kävi myös niin että minut jätti mies jonka kanssa vietin 16vuotta ja sinä aikana saimme lapsen. Mies alkoi käyttämään huumeita seurustelumme aikana. Aluksi silloin tällöin ja välillä oli pitkiäkin aikoja ilman. Lapsen syntymä sai jättämään huumeet jälleen hetkeksi. Hänen oli kuitenkin vaikea suhtautua isyyteen johon hainkin apua perheneuvolasta. Vuosia kului, välillä myös huumeita. Petrasi ja taas palasi. Päihdeongelmaa ei kokenut olevan. Olihan hän ennenkin itse vieroittanut itsensä. Minä sairastuin autoimmuunisairauteen ja väsyin. Tarvitsin tukea. En enää jaksanut tehdä yksin kaikkea. Esim. Siivous,lapsen hoito,raha-asioiden hoito. Aloin vetäytyä miehestäni joka ei minua pyynnöistä huolimatta aina auttanut. Mies alkoi taas käyttää huumeita. Ennen eroa olen usein sanonut etten alkanut seurustella narkkarin kanssa enkä sitä jatkossakaan halua. Nämä keskustelut johtivat siihen et mies myönsi toimineensa väärin ja oli taas hetken ilman. Tänä vuonna käyttö jälleen lisääntyi. Minä väsyin. Kieltäydyin seksistä jos mies ei ole selvänä. Mies alkoi käyttää enemmän. Viikot veti ja viikonloput nukkui. Syyksi sanoi et töissä pitää jaksaa käydä. Ja siihen on syy miksi käyttää (viitaten minun kylmyytren häntä kohtaan) maanataina viikko sitten sanoi että ei enää halua olla kanssani. Kokee minut äitinä ja siksi en edes häntä enää viehätä. Romahdin. Pelkään. Hän kuitenkin haluaa lapsen vuoksi asua edellleen yhdessä. Minusta taas tuntuu että haluaa minusta juuri äidin itselleen mutta kumppaniksi en kelpaa. Puhuimme. Yritin puhua perheemme vuoksi terapiaan, hoitoon. Hän sitä mieltä että tätä ei enää voi korjata. Suhteessamme on ollut paljon hyvää ja jostain vitun syystä en todellakaan haluaisi menettää häntä. Pelkään myös että tämä ero ajaa hänet kovemmin huumemaailmaan ja näin myös vie lapselta isän. Tämä sattuuu todella paljon. Itken päivittäin. Syytän itseäni. Teinkö kaiken liian helpoksi hänelle, ettei hän enää kokenut itseään tarpeelliseksi.

14

Hei Epätoivoinen!

Addiktiot luo tilanteen että kun ei voi asioissa luottaa addiktiin, läheinen paikkaa tätä, ja suhteen valta-asemat menee vituralleen. Itse en seksillä ole viitsinyt kiristää, sillä sekin on sitten se ns palkinto siitä että on selvänä. Valtasuhteet menee vielä enemmän sekaisin. Addiktit luo itse tilanteen, missä joku toimii äidin roolissa. Itseäni tämä asetelma häiritsi, ja siitä monesti suutuin. Addiktit ovat hyväksikäyttäjiä, myös omissa piireissään. Kun ei saa mitä haluaa, se yhteydenpito loppuu siihen. Eli käytännössä suora puhekin toimii karkoittajana jo. Ex puhui odottavansa katkoaikaa. Vuokrat rästissä ja siellä sossu auttaa…huoh. Puhuu “balanssin” löytymisestä päihteilyn ja arjen kanssa… Kohtuukäyttö yritykset nähtiin jo, mutta itselleen valehtelu jatkuu. Puhui jopa menevänsä kokemusasiantuntijaksi, siis ihminen joka edelleen kuvittelee että kykenee hallitsemaan omaa addiktiotaan päihteisiin.

Ensinhän exä vaan joi, ymmärsi olevansa alkoholisti jota seurasi yritykset kohtuukäyttää. Katkoilla käyty useasti, ja deliriumkin nähty… 5kk oli juomatta kunnes lähti lapasesta tosiaan, ja nyt käyttää huumeitakin. Kysyin mitä hyötyä on katkosta, jos sen vuoksi tekee mieli juoda entistä enemmän, ennen ja jälkeen katkon? Kuulemma puheeni alkoi masentaa…

Koita miettiä oma hyvinvointi ja lapsi edellä tuota teidän mahdollista eroa. On-off jutut on tod raskaita, ja itsekin painin sen kanssa. Surullista on, jos kokee sinut äitinä, tämä on aika yleistä varmasti lapsiperheissä. Yleensä kun ero tulee addiktista, voi huomata et kyllä hekin osaa hoitaa asioitaan itse, ja itseä on käytetty hyväksi. Se ei ole läheisen vika, sillä kyllä addiktit osaa oikeista naruista vedellä. Sinuna pyytäisin miestä muuttamaan omaan asuntoonsa. Pohjan löytämällä, avautuu mahdollisuus. Itseäni hyödyttänyt erossa olo exästä ja myrkyllisestä ympäristöstä, missä minua yritetään vastuuttaa, ja elämä on päihteiden ympärillä tavalla tai toisella.

Tässä kirjoittaessani mietin ottavani enemmän etäisyyttä exään taas. Hän ennemmin päihteilee, kuin menee kohti elämää. Olen kyllästynyt kuuntelemaan sitä itselleen valehtelua. Muutenkin exä sanoi ettei siitä ole päihteettömäksi, joten tainnut huumeet ja viina nielaista koko ihmisen. Juominen loppunee hetkeksi esim haimatulehdukseen. Tuskinpa tasaista elämää kannattaa kyseiseltä ihmiseltä toivoa tai odottaa. Jos menis vaikka johonkin deittipalveluun, kunhan saa asioita järjestykseen itsensä kanssa. :smiley: keskity nyt itseesi, miten voit itseäsi auttaa. Tod epäreilua et asuu teidän kanssa, lapsen vuoksi… Lapsi siitä kuitenkin kärsii tavalla tai toisella. Ansaitset ihmisen joka rakastaa sua naisena, ei vain äitinä. Luin Hinnin kirjoittamaa ketjua, ja siinä on aika perinteinen tarina, ja miten lapsiin vaikuttaa päihteet, vaikkei kotona mitään käytäkään. Itse oon alkkis , äitini on alkoholisti. Se epämääräinen tunne, että kaikki ei ole ihan hyvin ja ettei ole läsnä, kyllä tuntuu pienelläkin lapsella jo. Voimia sinne! Kirjoita lisää jos koet että se yhtään jeesaa sua :slight_smile:

15

Siis itse oon alkkis perheestä :smiley: tiedä mihin tippui yksi sana tuosta… Puhelimella kirjoitan. Toistaiseksi onneksi välttynyt kyseiseltä addiktiolta.

16

Kiitos viestistä.

Luulen, että juuri se seksistä kieltäytyminen ajoi asiaa eteenpäin ja hänet siihen ettei halua enää olla yhdessä. Enkä kieltäytynyt kiristys mielessä vaan en halunnut häntä aineiden vaikutuksen alaisena. Hän on silloin aivan eri ihminen jota rakastan. Ja seksi ällöttä tuolloin.

Olen yrittänyt puhua hänelle. Viimeksi eilen. Hän kokee että jankutan samoja asioita. Hän on sitä mieltä että mikään ei kuulu enää minulle. Eikä minulla ole oikeutta kysellä päihteiden käytöstä. Olen ilmaissut huoleni etten voi luottaa lasta hänen huomaan jos hän vetää. Hänen mielestä silloin minulla on ongelma. Sanoo myös et jos mä olen sitä mieltä että hän ei ole isäksi lapsellemme nii sitten se on niin ja minun päätös.

Tämä raastaa minua. Teen vuorotyötä. Mietin myös joudunko vaihtamaan työnikin tämän vuoksi. Lapsen pitäisi opetella lähtemään yksin kouluun. . Pelkään lapseni menettävän isänsä jota rakastaa kovasti. Jokainen vaihtoehto tuntuu huonolta.

Tällä hetkellä oloni on todella ristiriitainen. En todella tiedä muutakun et mies ei enää halua kanssani olla. Muistaa vaan suhteemme huonot ajat. Ei hyviä eikä hetkiä kun ongelmat selvitetty. Arkemme on kuitenkin sujunut aina kun olen ns. Sulkenut silmäni. Haluaisin käydä suhteemme läpi hyvät ja huonot ajat hänen kanssaan jotta pystyisin päästämään irti ja suunnata ajatukset tulevaan. Nyt ei mikään onnistu. Kaikki on sekavaa. Varmasti näkyy näissä teksteissä myös.

Pelkään myös sitä että jos hän muuttaa pois en enää näe häntä ja jään lapseni kanssa kahden.

Piri on siis se jota käyttää. Nokkaan vetää. Ei piikitä ym. Ei örvellä kännissä. Pystyy toimimaan ns. Normaalisti kun vetää. Viikon vetää ja valvoo. Jonka jälkeen 2päivää nukkuu kunnes taas alkaa alusta…käy töissä. Mutta eihän tuo ole sellaista jota minun olisi pitänyt sietää. Vai olisko…

17

Erotilanteissa tai näissä päihdesuhteissa on minusta se puoliso väärä oosite hakea jotain myötätuntoa tai keskusteluja. Ne oikeasti vaan hajottaa. Ja se keskusteluyhteys olisi, tuskin tarvitsisi erotakaan, koska asioista pystyisi puhumaan. Vai mitä?

Apua asioiden läpikäymiseen kannattaa hakea ihan muualta, vertaisryhmistä tai ammattilaisilta. IHan peroseroissa ilman vakavaa päihdeongelmaa, ei se tuleva exä ole paras keskustelukumppanni akuutissa vaiheessa, vaan joku muu. Exän kanssa voi sitten myöhemmin puhua, jos kumpikin sitä haluaa. Minäkin jollain tapaa roikuin kuin iilimato tai nälkäinen lapsi päihteilevässä miehessäni ja tajusin käytökseni järjettömyyden vasta kun paha olo ajoi hakemaan ammattiapaua.

Enkä sitä kiellä, nämä on kamalan raskaita juttuja henkisesti.

18

Hei epätoivoinen!

Ymmärrän ristiriitaiset tunteet, käyn läpi niitä itsekin. Tuntuu kauhealta että ihminen kenen kanssa on tulevaa suunnitellut, ratkeaa vetämään, ja yhtäkkiä joutuikin hautaamaan kaikki tulevaisuuden suunnitelmat. Niitä tuskin olisi tehtykään,ellei tosiaan olisi yritystä ollut raitistua. Itseäni on surettanut tietty jäädä ensinnäkin toiseksi päihteille, ja että ex ikäänkuin luovutti. Nyt jo 2kk radalla ja kaikki mahd päihteet kelpaa… Addiktiolla on niin kova ote nyt exästä, että en enää edes toivo. Koska ei ole sitä yritystäkään. Mietin niin, että ehkä on mahdollista löytää joskus toinen rinnalle, jolla ei ekana aamulla ole kiire miettiä mitä juo/vetää, kenen kanssa ja mistä saa rahaa. Siinä ei suhteelle jää tilaa ollenkaan, koska siellä on se salasuhde päihteisiin. Ei käyttävän kanssa, jolla ei ole mielenkiintoa edes yrittää raittiutta, kannata olla. Itse tipuin kohtuu korkealta, kun meni jo vähän paremmin. Ei sekään addiktia pelasta että kykenee kuivistelemaan siinä aikansa välissä, mitään oikeasti kelaamatta. Surullista menettää ihminen päihteille, mutta ei kannata haaskata energiaa liikaa. Tätä itse yritän, enkä jaksa enää miettiä kovinkaan paljoa onko elossa yms. On tai ei, sille en voi mitään.

Mutta ei, sinun ei tod tarvitse sietää tuollaista. Ja en tarkoittanut että olisit kiristänyt, ymmärrän hyvin että ei paljoa nappaa :smiley: mutta addiktit tämän voi kokea näin, tai ei, mutta valta-asetelmaan se kyllä vaikuttaa, ja puolisosta tuleekin ‘mutsi’.

Se voi olla se h-hetki kun miehes tajuaa homman nimen kun ei saa lastaan tavata. Piristä voi mennä naps-psykoosiin… Ihan suojellaksesi itseäsi, kun tuo ei ole missään hallinnassa, kannattaa pakata kimpsut ja kampsut, ja pelastaa itsesi ja lapsesi tuolta. Ymmärrän että rakastat miestäsi, minäkin exääni, mutta valitettavasti hän ei ole enää täällä. On vain se pöihdepersoona, joka sanoo ja tekee mitä huvittaa, ja kaikki jotka ovat tämän toiminnan tiellä, saa väistyä.

19

Moi. Kiitos sanoistasi.
Varasin ajan työterveyden kautta psykologille. Nyt on se hetki kun minun tarvii päästää tämä kaikki ulos. Aloin taas vähättelemään tilannetta…vittu mä oon heikko… hän on vuosia ollut ainut ihminen jonka olen päästänyt ihon alle. Ainut jonka sanat ovat satuttaneet. Ymmärrän että olen ajautunut tilanteeseen tai siis joutunut ja se on tehnyt minusta läheisriippuvaisen ja tämä ruokkinut sitä. Äitistäni tuli alkoholisti joka vain otti ja lähti kun olin 16 hän jätti 4 sisarustani minun kontolle. Välillä etsin häntä ja itkin takaisin. Ei tullut. Monta kuukautta meni. Kävin töissä. Hoidin sisarukseni. Valehtelin kaikille. Se oli kauheaa aikaa. Äitini lopetti juomisen muutamaksi vuodeksi. Taas juo ja häneen olen katkaissut välit. Osin hylätyksi tulemisen pelkon saanut minut jatkamaan varmaankin tätäkin. Ja hyväksymään. Rakastan kuitenkin kovasti tätä miestä. Olisin halunnut vielä jatkaa. Sattuu edelleen ihan kauheasti. Tulevaisuus pelottaa.

20

Epätoivoinen, hienoa kun haet apua!
Menneisyydessä on näiden vaikeiden suhteiden juuret hyvin monella, minullakin. Jo lapsena on syntynyt ihna vääristyneet mallit ihmissuhteisiin ja loputon hätäännys ja yritys saada hyväksyntää ja rakkautta ihan vääriltä ihmisiltä. Pahiten ne toimintamallit aktivoitu vat läheisissä suhteissa. Tuntuu, että itsekin tungen itseni suhteisiin, joissa pääsee toistamaan samaa kärsimystä ja hassulla tavalla kuin itkemään äidin ja isän perään, vääntymään vaikka mille mutkille, että saisi rakkautta ja hyväksyntää… :frowning:

Kyllä sinäkin tuosta selviät, vaikka nyt tuntuu pahalta. Toivon, että saat nyt apua, joka kannattelee pahimman yli ja elämä alkaa näyttää valoisammalta.