Monestihan kuulee, että krapularyypyt ovat varma tae sille, että ihminen on alkoholisoitumassa. Olen useammankin pidemmän linjan pämppääjän kuulleen sanoneen että krapularyypyt olivat se hetki, kun viina alkoi ihan todella viemään. Niitä kun oppi ottamaan, niin putket alkoivat.
On kuitenkin hieman mustavalkoista ajatella asiaa noin yksioikoisesti. Vai onko?
Mutta sitten taas toisaalta niitäkin juttuja on paljon kuullut, että ihmiset ovat ottaneet näitä korjaussarjoja, mutta pystyvät jättämään homman siihen. Ensimmäisenä voi jollekin tulla mieleen, että jaahas siinähän onkin vain taas tyypillinen tapaus, joka yrittää selittää itselleen asioita toisiksi kuin ne oikeasti ovat.
Muistan että itse en ollut vielä siinä vaiheessa, että näitä korjaavia olisin ottanut. Ihan periaatteessa yksi kerta vain tulee mieleen. Ei mulla olisi tullut mieleenkään usein aamuisin alkaa vetämään lisää, vaikka toisaalta olin oikeastaan aina aamullakin vielä ihan täydessä kännissä ja krapula alkoi vasta illalla tai seuraavana päivänä.
Mutta mitä te olette mieltä? Voiko korjaussarjaa ottaa olematta alkoholisti?
Moni varmaan ryyppää (alkoholisoituu) nimen omaan krapuloiden sietämättömyyteen, enemmän kuin fiilisten/nousujen hakemiseen, joten kyllä musta tossa on jonkinlainen pointti. Ei ns. halua maksaa laskua, vaan jatkaa vältelläkseen sitä pahaa oloa. Omalla kohdallani, jos korjaaminen alkaa, niin ei se sitten heti lopukaan, vaan jatkuu ja jatkuu…
Itse kuulun juuri siihen ryhmään, joka juo itseään selväksi, jotta edes jonkinlainen toimintakyky pysyy yllä. Krapulat kun ovat ovat enemmän psykoosin omaisia, kuin mitään päänsärky/pahoinvointi -osastoa. Eikä nyt edes puhuta mistään kunnon tinttaamisesta, vaan ihan viinipullon tissuttelu iltaisin tms.
Minusta se krapulaan otettu ryyppy oli mahtavinta koko hommassa, monasti kun join ekaa päivää, niin jurrissa jo odotin seuraavan aamun rapulaa jotta saisin ottaa ne ihanat elämänvoiman palauttavat ekat krapularyypyt. Ilman niitä olo olisi ollut kuoleman ja helvetin välimaastossa, jotka tieten on sama asia, koska ei mulla varmaan taivaaseen ole mitään asiaa . Oli siinä kyllä usein kysymys siitäkin, että en kestänyt edellispäivän umpikännissä tehtyjä älyttömyyksiä ilman että hukutin ne jälleen alkoholiin.
Olen kyllä sitä mieltä, että kun krapularyyppyjä alkaa tarvitsemaan ja varsinkin kaipaamaan, niin rajan yli ollaan astuttu ja puntarin vaakakuppi kallistuu ongelman puolelle.
Itselläkin vasta ne krapulaan juomiset tai sen krapulan pelossa juomisen jatkuminen oli sitä kohtaa alkoholismiani josta ei ollut enää mitään paluuta mihinkään entiseen.
Muistan hyvin kuinka alussa se juominen oli sellaista yhden päivän hauskaa, tai niin kuvittelin, mutta ei seuraavana päivänä tai aamuna mitään juotu. Yhtä ihmistä vielä muistan haukkuneen, kun tuo veti kuukausi tai kaksi peräkkäin eikä niin viisaasti, kuin minä, yhden illan kerrallaan.
Krapularyypyt oli kohdallani sitä itseään, vaikka oli kai se juominen muutenkin, mutta krapularyypiskely vei minua nopeammin ja syvemmälle suohon.
Ehdottomasti kaikista parhaimmat ja upeimmat fiilikset etanolin lutkutuksesta olen saanut juuri niinä hetkinä kun krapula on ollut järjettömän tuskaisissa mitoissa (hieman jo psykoottisuuden puolella). Siihen olotilaan kun on tempaissut pakkasesta finladia-votka pullon jääkylmän omenamehun kera, niin voi sitä helpotuksen tunnetta.
Itse siis join aina krapulaani, koska se koko hommassa oli yleensä hienointa.
Omasta mielestäni krapularyypyt eivät ihan aina kerro välttämättä alkoholistisesta juomisesta. Tunnen kaksikin ihmistä (yli 40 vuotiaita) jotka juovat kohtuullisen harvoin (eivätkä todellakaan ole holisteja), mutta jos krapula sunnuntai aamuna vaivaa, tapana heillä on ottaa yksi-kaksi huurteista loivariksi, mutta se jää aina sitten siihen. Tähän varmasti pystyvät halutessaan useimmat ihmiset jotka eivät ole riippuvaisia alkoholista (toinen asia sitten on haluaako ihminen sitä tehdä)
Opettelin krapularyypyt 33 vuotiaana (1986). Se muutti alkoholin käyttötapani luonteeltaan erilaiseksi kuin se oli aikaisemmin. 6 vuotta myöhemmin kävin ensimmäistä kertaa A-klinikalla tilanetta ihmettelemässä. Kyllä minusta krapularyypyt olivat ratkaiseva käänne.
Kyllä join. Muistan kun nuorempana periaatteenani oli, että krapula piti kärsiä. Nykyään vielä juodessani, krapulan parantaminen oli lempipuuhaani. Sen vuoksi juomista oli vaikea hallita ja nykyään ei sovi ottaa yhtään.
Minulla ei siis tällä hetkellä ole alkoholiongelmaa, mutta jos juon niin kehitän sen tosi nopeasti - ja varmasti!
Krapularyypyn autuuden tajuaminen aloitti minullakin lopullisen alamäen. Ja kyllä, krapulan eka kalja oli parasta touhussa. Siinä vasta velat muuttuivat saataviksi.
Moni toveri on laillani todennut, että kun krabiesryyppy alkoi maistua, oli menty liian pitkälle. Eihän sitä putkea saanut poikki enää kirveelläkään eikähän putken katkaisuun haluakaan ollut, kun oli taas päässyt uuteen nousuun.
Itse otin vielä sen seuraavankin askeleen, eli sekoitin asiaan kolmiolääkkeet. Niinpä siinä menikin iloisesti vuosia ilman selvää päivää. Aina oli jotain veressä eikä krapulaa oikein ikinä. Juu, en suosittele, en.
Minä en oppinut krapularyyppyjä ottamaan, onneksi, näin jälkikäteen ajatellen. Periaatteenani oli just tuo jonkun ylempänä mainitsema “krapula pitää kärsiä”, koska sen on itse aiheuttanut. Mulla tosin ei pitkiin aikoihin ollut mitään kamalia krapuloita, koska tolet oli kaljanlipittämiseen tolkuttoman korkealla ja väkeviä en juonut kuin poikkeustapauksissa.
Minä siis join iltapäivästä seuraavaan aamuun, sen parisenkymmentä kaljaa, nukuin aamusta seuraavaan iltapäivään ja makoilin sohvalla herkutellen ja vissyä lipittäen iltapäivästä iltaan, nukuin yön ja seuraavana päivänä olo oli ihan ok.
Monta vuotta suorastaan nautin krapulastakin, ihan olotilana, en tiedä mitä masokistista nautintoa siitä sain… Ja tarkoitan tällä siis sitä omaa “krapulaani”, oikeasta krapulasta en tietenkään nauttinut, jos joskus jollain sekoituksella sellaisen itselleni onnistuin hankkimaan.
Minä siis en juonut useampaa päivää peräkkäin, vaan kärsin aina krapulani kiltisti ja krapulapäivän jälkeisenä päivänä olisin ollut taas valmis juomaan uudelleen. Joskus rahoissani ollessani joinkin. Parikymmentä kaljaa joka toinen päivä on kyllä naisihmiselle melkoinen suoritus…silloin se ei tuntunut yhtään kummalliselta.
No, onneksi tuollakin (vieläpä loppua kohti harvenevalla) juomatyylillä mulle tuli oikein kunnon krapulapaniikit, vaikka itse krapulaa ei niin tullutkaan. Paniikkien ansiota on se, että lopetin ja saan elää nyt tasapainoista ja hyvää, ennenkaikkea paniikitonta elämää!
Toki on tullut otettua krapularyyppyjä, ja paljon. Olenhan joskus dokannut parin viikon putkiakin, jotka oli yhtä jatkuvaa krapularyypyn ottamista ja olon korjaamista.
Usein minustakin se krapulan korjaaminen oli jopa hauskaa hommaa. Tunsi kuinka olo koheni joka kulauksella. Sitten oli jo vähän vaikeampaa, kun oli niin kamalat olot että piti oikeasti saada juotavaa että pystyi menemään edes ovesta ulos.
Nyttemmin ei ole onneksi tarvinnut, kun ei ole juonut niin paljon että paha krapula tulisi.
Viimeinen useamman päivän putken tapainen jolloin tarvitsi krapularyyppyjä, oli viime joulun aikaan. Kohtuus oli kaukana vielä sillon, mutta ei se onneksi enää niin kauheaa ollut, kuin joskus nuorempana oli tapana. Sellaista keppanan lipittämistä muutama päivä.
Krapularyyppyjä on tullut otettua ja nehän on namia ne. Mulla käy kyllä niin, että euforinen nousuhumala laimenee jo toisena päivänä, kolmantena päivänä on vain semmosta jurria. Sitä pitempään en ole vuosiin juonutkaan. Siihen nähden kokopäiväjuopoksi ryhtyminen vaatisi itsellä jo sinniä, mutta minusta oma suhde alkoholiin on aina subjektiivinen totuus. On aivan sama, loiventeleeko silloin tällöin vai ei, tärkeintä on se, mikä merkitys juomisella on itselle ja ympäristölle. Ongelma voi olla vähempikin juominen, jos sen sellaiseksi kokee, jotkut taas voivat juoda enemmänkin, ilman että se häiritsee juojaa itseä tai muita.
Kerta-annokset on tupannut itselläkin olemaan niin isoja, että varsinainen krapula on tullut iltapäivällä, joskus jopa vasta illalla. Kerran piti lähteä aamulla ajelemaan reissun päällä ja kävin aamulla kasin pintaan puhaltamassa poliisiasemalla 1,7. Omasta mielestäni olin jo lähes ajokunnossa. No enpä sitten lähtenyt.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä skitsommaksi nuo krapulat muuttuu jo yhden illan juomisen jälkeen. Ei enää jaksa sitä varjonpelkäämistä ja loputonta melankoliaa. Kirjaimellisesti olen joskus tuijotellut tyhjää luullen, että siellä on joku. Talvella näin muutaman päivän poikkeuksellisen raskaan tinttaamisen aikana jo olemattomia. Jonkun naisen, jota ei ollutkaan. Vähän säikäytti, vaikka toki tiesin, että harhojahan tässä vaan pukkaa.
Siitä tietää, että ryyppy on liian kiivaalla, jos alkaa kaivata krapulaa!! On sitä silläkin varjolla joskus juonut, että saa sitten “levätä” krapulassa. Hohhjoijaa. Viimeisin krapulan loivennus on oikeastaan syy, että tänne kirjoittelen, ja lopetin “toistaiseksi” juomisen ihan kokonaan. Nimittän oli karata pahemman kerran käsistä loiventelu, ei ollut oikein tolkkua.
Niin paljon kun olen ennättänyt jo juopottelemaan, sängystä kömmittyä olen aina selviytynyt tuoremehulinjalla ja sisäistänyt korjaussarjan vasta parin tunnin päästä. Mikäli krapularyypyksi luokitellaan sellainen toimenpide, että toimintakyvyn palauttamiseksi vaaditaan promillien nostaminen plussan puolelle oitis silmien auettua, niin sellaiseen en ole koskaan sortunut.
No kiitti vaan. Saitte nyt mut ikävöimään krapularyyppyjä oikein kunnolla. No, oman mielen heikkoutta. En minä tästä nyt aio ratketa.
Joo siinä on omanlaista taikaa kun pääsee kaameaa krapulaa korjailemaan muutamilla olusilla. Itse tissuttelen hyvinkin hissukseen krapulaan ja haettu olotila on enemmänkin sellainen turtunut jurri kuin mahtava bilemeininki. Samalla katselen “hauskoja” videoita tai kuvia netistä aivot narikassa ja naureskelen. Kyllä se on mukavaa hommaa.
Ikävä on näitä aikoja, vaikka ei tästä nyt vielä kovin kauaa ole kun sitä harrastin. Liikutaan vaarallisilla vesillä. En aio tähän ketjuun enää kajota tämän enempää.
Niih… Ei tää aihe oikee “me lopettajiin” kuulu, ehkä “me lisääjät” olisi oikea paikka. Itse kullakin alkaa suu napsaamaan. Ei kun äkkiä kanssa pois. Tai jos sittenkin…
Pakko myöntää, että munkin mielen valtasi muistot krapularyypyistä ja niiden autuudesta luettuani tämän keskustelun… Aika erikoista ja masokististakin, kun ajattelee, että hankit ensin itsellesi kamalan olon ja sitten nautit siitä, että voit “parantaa” ja “hoivata” itseäsi sillä samalla aineella, joka sen kamalan olon aiheutti.
Ollaan asian ytimessä päihdeongelman kanssa. Saat itse päättää onko olo ihan perseestä vai kohtuullinen vai ISO fiilis (=känni päällä). Sitähän se on; halutaan itse päättää omista nousuista ja laskuista, kun muuten tämä elämä on niin pirun arvaamatonta.
En pitkiin, pitkiin aikoihin ymmärtänyt lainkaan miten kukaan voi krapulassa juoda alkoholia. Muistan jopa joskus sanoneeni, että musta ei varmaan voi ikinä tulla alkoholistia, kun en yhden juomisillan jälkeen voinut juoda ainakaan …no; viikkoon . Niin, koskaanhan ei pitäs sanoa “ei koskaan”. Vuonna 2011 eräs ihailemani (terveysintoilija) ystäväni oli ensimmäistä kertaa luonani yökylässä bileillan päätteeksi ja aamulla yllätyin, kun hän haki keittiöstä ylijääneen jonkin limuviina-pullonsa ja otti kunnon hömpsyjä. Muistan, kun kysyin miten hän pystyy, vastaus kuului (yllätysyllätys), että hyvin; auttaa krapulan häneltä pois. No, hölmöä kyllä, mutta reilu vuosi myöhemmin se sai mut kerran ajattelemaan, että jos hänkin niin kaipa mäkin voin… Se oli sinä puolivuotisena, kun join enemmän kuin koskaan. Liekö tämä oppi siihen juomisen lisääntymiseen vaikuttikin, koska kyllä kun sen alun makuällötyksen yli pääsin, niin sain aikamoiset helpotukset siitä. Tavaksi tuli siis silloin tällöin otella. Välillä johti siihen, että suuntasin kauppaan hakemaan lisää, välillä jäi yhteen tai kahteen aamupäiväiseen. Itsekseni opin ko.tavasta pois, koska se ällötti ja hävetti mua niin valtavasti (samalla kun myös nautin niistä tokan päivän päivähumalista silti aika hitosti). Nyt edelliseen vuoteen puoleentoista on krapularyyppyjä mahtunut vajaa 10krt, joista kaksi kertaa johti siihen kaupasta lisää hakemiseen. Muistan kerrat hyvin megalomaanisten morkkisten ansiosta. Useimmiten en ole enää (taaskaan) pystynyt enkä edes halunnut seuraavana päivänä juoda yhtään alkoholia. Nykyään taas sitä seuraava päivä on ollutkin vaikea, koska silloin on ollut todella kireällä pinna. Itsehillintä kuitenkin kehittynyt sen verran, että usein siihen on auttanut ulkoilu ja/tai arkiset kodinaskareet.
Minullakin krapularyyppyjen tulo kuvioihin oli minulle merkki siitä että minulla on ongelma. Krapularyypyn helpotus kovan ryyppäämisen oli valtava. Kun sai sen yhden olut pullon juotua maailma oli taas helpompi paikka reilun tunnin ja edellisen illan mokailut oli pois pyyhitty. Eihän krapularyypyt loppujen lopuksi mitään auttaneet, siirsivät krapulaa ja pahensivat masennusta.
Ensimmäiset krapularyypyt otin hiukan yli 15 vuotta sitten. Oli varmaan joku juhannus tai muu juhla. Ongelma näistä tuli vasta muutama vuosi sitten. Viimeisimmät otin viimeksi kun join. Viimeiset pari vuotta krapularyypyt mahdollistivat jonkinlaisen toimintakunnon rankan ryyppäämisen jälkeen. Vaikka en ottanut paljon kovinkaan usein noin kerran kuukaudessa, niin krapularyypyt venyttivät nämäkin sessiot pari päiväiseksi kärsimykseksi. Normaali lähes päivittäinen tissuttelu ei minulla vaatinut krapularyyppyä.
Kiteytitpä aivan loistavasti krapularyypyn perimmäisen idean! Mulla oli aivan sama juttu! Krapula tuntuu aivan erilaiselta jos ei ole viinapulloa vieressä lainkaan tai sillon kun on (vaikka avaamattomana). Voi sitä paniikin ja yleisen vitutuksen ja törkeän pahoinvoinnin määrää.
Sitten kun se pullo oli haettu niin jotenkin sitä sitten vieläkin kärsi sitä krapulaa tunnin tai kaksi ihan uhmalla (yleensä tuijotin ja kopittelin sitä muovista vodkapulloa että “hihii, kohtapa tästä napsautan, mutta en ihan vielä”) että ne uudet nousut tuntuis vieläkin paremmalta.
Mutta voi sitä tunnetta sitten kun se paha olo pyyhkiytyy vaan kokonaan pois silleen lempeesti. Ihan kun joku avais ovet johonkin eedeniin tai sais mielettömän ja alati voimistuvan orgasmin. Seuraavan aamun pika-apu kun on jo hommattu niin ei tarvi senkään kanssa sitten riehua. Jossain vaiheessa se krapula sitten sieltä tulee ja koko paska rysähtää niskaan korkojen kera. Koska meikällä alkaa se krapula siinä 1,5 promillessa viimeistään niin siihen kun heittää samat eväät kun edellisenä päivänä ja “parantaa” krapulaa kaksikäsitekniikalla (Vodkapullo toisessa ja valkkaripullo toisessa ja vuorotellen sitten niin paljon kun pystyy ykkösellä) niin karseet olot on taattu. Voisko sanoa että törpöttely havainnollistaa Newtonin 3 lakia aika hyvin: “Jokaisella voimalla on aina olemassa vastavoima, joka on yhtä suuri, mutta vastakkaissuuntainen.” Nyt olisi fysiikanopettaja ylpeä, ei ehkä siitä miten tuo on opittu ja sisäistetty. Mutta silti
On se karua touhua toi dokaaminen Ei kestä pää eikä kroppa.
Muistan itekin kun joskus en pystynyt edes kuvittelemaan juomista krapulassa. Sitten luin jostain että krapularyypyt altistaa alkoholismin syntymiseen. Joskus 15-17 kesäsenä vaan omissa kaikkivoipaisuuskuvitelmissani kelasin että eihän musta nyt mitään alkoholistia voi tulla kun aloin noita korjaussarjojen ottamista harjoittelemaan. Mutta kappas kappas miten kävikään. Täysi-ikäisenä se oli jo enemmän sääntö kun poikkeus ja siitä lähtien välttämätöntä siihen päivään asti kun lopetin juomisen. Helpompi olla juomatta lainkaan, kun sitten olla juomatta krapulaansa. Ihan oikeasti. :mrgreen:
Sori nyt Prossa jos “kirjoitin viestisi uudestaan” mutta kun en ole AA-kerhoissa tai missään kuullut ikinä että joku ajattelis krapularyypyistä samaa.
Korjaus klo 5:02 : Näköjään kaikki ajattelee ainakin tässä ketjussa samoin! Rupesin kelaan että mitä jos vielä kerran kokeilis ja “sieluni korvin” kuulin semmosen jättisummerin (visailuohjelmissa semmosia, tiedättehän…) BZZZZZZZZZZT että nyt on väärä suunta. Aika härö ketju tää. Noh. Enpä ole ratkeamassa minäkään.
. Oli siinä kyllä usein kysymys siitäkin, että en kestänyt edellispäivän umpikännissä tehtyjä älyttömyyksiä ilman että hukutin ne jälleen alkoholiin.
Omasta mielestäni olin jo lähes ajokunnossa. No enpä sitten lähtenyt.
. Niin, koskaanhan ei pitäs sanoa “ei koskaan”. Vuonna 2011 eräs ihailemani (terveysintoilija) ystäväni oli ensimmäistä kertaa luonani yökylässä bileillan päätteeksi ja aamulla yllätyin, kun hän haki keittiöstä ylijääneen jonkin limuviina-pullonsa ja otti kunnon hömpsyjä. Muistan, kun kysyin miten hän pystyy, vastaus kuului (yllätysyllätys), että hyvin; auttaa krapulan häneltä pois. No, hölmöä kyllä, mutta reilu vuosi myöhemmin se sai mut kerran ajattelemaan, että jos hänkin niin kaipa mäkin voin… Se oli sinä puolivuotisena, kun join enemmän kuin koskaan. Liekö tämä oppi siihen juomisen lisääntymiseen vaikuttikin, koska kyllä kun sen alun makuällötyksen yli pääsin, niin sain aikamoiset helpotukset siitä. Tavaksi tuli siis silloin tällöin otella. Välillä johti siihen, että suuntasin kauppaan hakemaan lisää, välillä jäi yhteen tai kahteen aamupäiväiseen. Itsekseni opin ko.tavasta pois, koska se ällötti ja hävetti mua niin valtavasti (samalla kun myös nautin niistä tokan päivän päivähumalista silti aika hitosti). Nyt edelliseen vuoteen puoleentoista on krapularyyppyjä mahtunut vajaa 10krt, joista kaksi kertaa johti siihen kaupasta lisää hakemiseen. Muistan kerrat hyvin megalomaanisten morkkisten ansiosta. Useimmiten en ole enää (taaskaan) pystynyt enkä edes halunnut seuraavana päivänä juoda yhtään alkoholia. Nykyään taas sitä seuraava päivä on ollutkin vaikea, koska silloin on ollut todella kireällä pinna. Itsehillintä kuitenkin kehittynyt sen verran, että usein siihen on auttanut ulkoilu ja/tai arkiset kodinaskareet.
Ei kestä pää eikä kroppa.
Noh. Enpä ole ratkeamassa minäkään.