Olen niin hävytön että kehtaan syyttää kiusaajia vaikkapa tämän tytön kuolemasta. Ilman kiusaamista tyttö ei olisi tappanut itseään. Meillä Suomessahan ei tietenkään näillä tarinoilla ole kasvoja. Eerikakin oli vain joku kahden valokuvan tyttö, kun jossain toisaalla kyseisenlainen lapsenmurha olisi aiheuttanut kansaivaellusta, ääntä ja älämölöä. Meillä ei mielenosoitusmarsseja, ei kuohuntaa. Vain jotain pientä ininää, hiljaisuutta, kantaaottamattomuutta. Emotionaalista estyneisyyttä.
Miten monta kertaa tämäntyyppinen sosiaalinen sadismi on pohjalla jonkun jannun tarpeeseen turruttaa sietämättömät tunteensa päihteillä? Mä luulen että päihteet voivat jopa ehkäistä äärimmäisen julmia väkivaltarikoksia tapahtumasta, koska päihteet turruttavat tapporaivon jonka äärimmäiset vääryyydet ihmisten kanssakäymisessä yksittäisille ihmisille aiheuttavat.
Noh, mulle itselleni ainakin on ollut ihan välttämätöntä että olen oppinut antamaan anteeksi kiusaajilleni. Ei sen takia, että he sitä ansaitsivat ja todennäköisesti suurin osa heistä ei edes muistaisi asiasta mitään, jos nyt menisi juttelemaan. Olen antanut sen takia anteeksi, että se painolasti on silloin minulta pois ja auttaa minua menemään eteenpäin. Katkeruus, kauna, itsesääli, uhriutuvuus ja viha ovat tuhoavia asioita. Ja voi hyi olkoon, että tuo oli alkuun vaikeaa. Väkisinkin sitä nousi kaikki nuo em. tunteet esiin kun miettikin noita ihmisiä, mutta nyt olen sen vaiheen yli päässyt.
Se on varmasti totta, että se arvottomuudentunne, sanaton pelko yms. negatiiviset tunteet sulautuvat osaksi ihmisen tiedostamatonta tai tiedostettua minäkuvaa, sitä syvemmin mitä rankempaa kiusaaminen on. Mutta juuri noiden asioiden kohtaaminen on minusta ollut ihan ensiarvoisen tärkeää. Koska niiden valheellisten käsitysten alta löydän oman itseni, jossa näenkin sitten pelkästään hyviä asioita. Mitenkään olematta omahyväinen. Kiusaamisen myötä minusta piiloutui todellinen minäni.
Rankkaa lapsuutta ei ikinä voi käyttää tekosyynä väkivaltarikoksille.
Täällä myös yksi koulukiusattu. Ala-asteen kävin pienessä koulussa, jossa ei vielä varsinaista kiusaamista ollut. Mulla oli muutama kaveri, mutta jo silloin olin tosi ujo ja hiljainen. Ylä-asteella sitte oikeen repes. Luokallemme tuli paljon uutta porukkaa eri puolilta paikkakuntaa enkä ainakaan muuttunu yhtään sosiaalisemmaksi. Täten olin hyvin helppo kohde, varsinkin luokkamme pahistytöille jotka saivat respectiä pojilta mitä enemmän minua nöyryyttivät. Myös pojat kiusasivat, mutta se oli ennemminkin sanallista haukkumista…tytöt olivat pahempia. Ala-asteaikaset kaverini häpesivät, että joskus olivat liikkuneet seurassani. Olin aivan raunio yläasteen loputtua…jatkokoulutus ei tullut mieleenkään, mutta sen sijaan viina tuli!Viina, baarit ja valheellinen uusi identiteetti, jonka rakensin itselleni pikkuhiljaa. En tiedä mitä tekisin, jos kohtaisin kiusaajiani…olen yrittänyt asettua asian yläpuolelle ja onhan siitä jo hirmuisesesti aikaa, mutta jotkin asiat eivät vaan unohdu. Syytänkö kiusaamisesta juomistani…osittain…mutta nyt kaikki on hyvin ja elämä kaunista…keskityn siihen
-Jose-
