Koulukiusaamisesta

Me Lopettajat
1

Niin heräsi mieleen tälläinen varmasti montaa jollakin tapaa koskettava aihe. Olitteko itse kiusattuja tai kiusaajia? Miten kiusaaminen vaikutti teihin ja oliko sillä osuutta alkoholin käyttöön? Entä kiusaajat, pystyttekö nimeämään motiiveja kiusaamiselle ja miten se nyt jälkeenpäin ajateltuna tuntuu. Kaduttaako?

Itse olen tätä aihetta nyt prosessoinut kovasti viime aikoina ja olen ajatellut, että kiusattuna olo jo ihan tuollaisesta 4-vuotiaasta asti oli varmasti omiaan buustaamaan alkoholisoitumiseni vauhtia sitten kun aikanaan viinan saloihin pääsin käsiksi. Nuo käsittelemättömät tunteethan eivät minnekään kadonneet vaan seurasivat läpi juomisajan ja vaikuttivat siihen, miten toimin ihmisten kanssa. Olin siis todella sulkeutunut vieraissa porukoissa ja lopulta ihan tutuissakin. Omanarvontunto oli melko alamaissa aina ja olin ihan yliherkkä ottamaan sanomisista itseeni. Varmasti olin myös helppo kohde kiusaamiselle, koska olin niin kiltti. Kiusattuna olo toikin sitten jonkinlaista uhrimentaliteettiä, joka on mielestäni hemmetin vaarallista alkoholistille. Siitä on pakko päästä eroon. Voi kun mulla on niin vaikeaa, että eikö joku nyt voisi vähän sääliä. Todellisuudessa taustalla kummitteli jonkinlainen itsensä ja todellisuuden kohtaamisen pelko. Niiden käsittelemättömien tunteiden kohtaamisen pelko.

Mutta nyt kun olen tätä asiaa jo jonkin verran pyöritellyt, olen oppinut näkemään niissä ajoissa jopa hyvääkin. Enhän mä mitenkään vakavasti kiusattu ollut, enkä joutunut koskaan olemaan yksin. Vaikka ei sillä, kyllä se jäljet jätti silti. Mutta joka tapauksessa, olisinko niin aikaisessa vaiheessa (22-vuotiaana) törmännyt pohjaan, jos ei mulla olisi ollut jo valmiiksi varastoituna pahaa oloa sisääni? Tuskinpa. Nyt kun asiaa ajattelee niin onneksi asiat menivät niin , että olin ikään kuin pakotettu kohtaamaan elämän selvinpäin sellaisena kuin se tulee. Käsittäen siis myös noiden kaikkien ikävien muistojen ja sen pahan olon prosessoimista. Siitähän raitistumisessa kuitenkin paljolti on kyse. Sen menneisyyden ja sen rämeikön selvittämisestä, missä alkoholisti ui. Juominen pitää vain ensiksi pystyä lopettamaan, jotta tuo muodostuu mahdolliseksi.

2

Moi ikzu. Tsekkasin Ihmillisen tekijän koulukiusaamisesta. areena.yle.fi/tv/2001355 Saunaan laitoin vähän laajemman topicin aiheesta mutta se ei näköjään ota tuulta alleen.

Minulla on ollut tuuria etten koskaan joutunut koulukiusatuksi. Siihen olisi ollut monta “syytä”. Pelastajiani olivat hihhuloivien aikuisten keskellä omantunnonherkät lapset. Minulla oli harvinaisen järkevä peruskoulun luokka. Kun piinallisten evankelioimishelvettien jälkeen piti kohdata koulukaverit maanantaina, kukaan ei piikitellyt. Tiedän että luokallani oli pari koulukaveria jotka pitivät rääväsuut hiljaisina kun astelin nolona paikalle. Ne jotka estivät kiusaamista tapahtumasta olivat nimenomaan toiset lapset, eivät esim. opettajat. Pelkäsin koulun ilkeämielistä keittäjää joka vittuili minulle uskonnollisten syiden vuoksi erilaisesta ruokavaliosta. Koulukavereilta sain myötätuntoa. Kaksi atesitiperheen kaveria osoittivat suurta kärsivällisyyttä kun minun piti todistaa evoluutioteoria vääräksi. Ja pysyivät silti hyvinä kavereinani. Uskonnon tuntia pitävä Luterilaisen kirkon nuorisopastori vittuili minulle siitä etten mennyt riparille. Hän oli sitä mieltä että olisin voinut uhmata "lahkolais"vanhempiani aivan kuin se asia olisi ollut minun käsissäni. Luokkakaverit piti puoliani. Lapset osaavat tarvittaessa olla vastuuntuntoisia kun aikuisilla ei ole mopo käsissä.

Lapset ja nuoret ovat pitkin matkaa osoittaneet olevansa paljon oikeustajuisempia ja omantunnonherkempiä kuin aikuiset. Kiusaamiseen olen törmännyt vasta aikuisena. Joka kerta kun lasten ja nuorten “julmaa maailmaa” kauhistellaan tekisi mieli sanoa että vitun tekopyhimykset! Mitä vanhemmasta sukupolvesta puhutaan, sitä julmemmat ovat sosiaaliset normit.

3

Piti sanoa että pieni piikikkyys liittyy aina suomalaiseen kanssakäymiseen. Aina siinä on vähintään se pieni pilkallinen, epäkunnioittava sävy. On olemassa ihmisiä jotka eivä osaa kommunikoida muuta kuin vittuilemalla. Se on ärsyttävää. Henkinen väkivalta kuuluu normaalina osana suomalaiseen sosiaaliseen elämään. Ja sillä on syy- yhteys päihteidenkäyttöön varmasti.

Kiusaamiskeskustelu pitäisi laajentaa koskemaan kokonaista vuorovaikutuskulttuuria.

Tässä artikkelissa kuvataan perheen sisäistä lapsiin kohdistuvaa henkistä/sosiaalista väkivaltaa. Ääriesimerkkien joukossa on monia juttuja jotka liittyvät ihan yleisesti ainakin Suomessa arkipäiväiseen kanssakäymiseen.

vachss.com/av_dispatches/disp_9408_a.html

4

Kyllä, tässä piilee muuten vinha perä. Ja hyvä vaan, että suvaitsevaisuus on ottanut askelia parempaan suuntaan tässä vuosien saatossa. Vaikkakaan, en minä tuon vanhempien sukupolvien ihmisiä lähde syyttämään siitä, että ovat kärkkäämpiä lokeroimaan ihmisiä. He vain ovat syntyneet ajassa, jossa ihmisten luokittelu on ollut paljon voimakkaampaa. Mutta yhteiskunta kokonaisuutena on tässä asiassa kehittynyt.

5

Mä kuuntelin lapsena harmaapäiden ja heidän keski- iän ylittäneiden aikuisten lastensa muisteloita lapsuuden käpyleikeistä. He kertoivat tarinaa Pertistä. Miten hauskaa oli kun kaikki oli aina Pertin syytä. Aina kun käpylehmä oli rikkoutunut tai kadonnut, oli se Pertin syytä. Ihmettelin jo tuolloin miten ihmiset, joilla on ollut vuosikymmeniä aikaa tajuta jotain, vielä harmaapäisinä muistelivat kaiholla harjoittamaansa kiusaamista. Siinä ne paplaripäät yhdessä ryystivät kahviaan ja hykertelivät ilmeet muikeina miten ihanaa oli syrjiä Perttipoikaa.

6

Nojoo, totta kai pitää muistaa myös että yksilöllä on vastuu ja mielestäni tuollaiset äsken kuvaamasi tarinat kertovat lähinnä siitä miten epäkypsistä ihmisistä on kyse. Olen omalta kohdaltani kääntänyt asian, niin että kiusaajilla on aina itsellään paha olla ja näin ollen priorisoivat sitä pahaa oloaan muihin. Näin olen myös oppinut antamaan kiusaajilleni anteeksi ja sitä myötä myös itselleni. Se kun saadaan porukassa kiusata jotakin tuo ilmeisesti jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota ei syystä tai toisesta muuten saa. Ja onhan se ylemmyydentunne jollakin tapaa humalluttavaa.

7

Kiusaamiseen on varmaan monta syytä. Pojilla ja tytöilläkin se on vähän erilaista. En usko että kiusaajalla on aina itsellään paha olla. Kiusaaminen on usein vain hauskanpitoa. En mä tapakulttuuria lähtisi vähättelemään.

Vai sivistymättömyydestä? Primitiivisyydestä? Tyhmyydestä? Juuri nämä muorit olivat niitä jotka koko ajan korostivat omaa aikuisuuttaan. He olivat arvostettuja “kypsiä aikuisia”, ryhti suorana nenä pystyssä vaatimassa kunnioitusta itselleen. Heidän keskusteluistaan ei saanut mitenkään sellaista käsitystä että kysymyksessä olisi ollut heidän oman pahan olonsa purku. Kyllä se oli niin ihanaa, että kiusaamista muisteltiin vielä vuosienkin kuluttua kultaisena lapsuusmuistona!

8

Olin kiusattu. Ala-asteella sitä ei vielä niinkään ollut, silloin räkytettiin enemmänkin pieninä porukoina toisilleen. Yläasteella sitten meidän luokalle tuli muutama oppilas lisää ja yksi poika heistä otti minut silmätikukseen. Olin siinä iässä vielä lapsenpyöreä, vaikkakin normaalipainoinen (olis kai pitänyt olla laiha). Siitä syystä minulle hyvä nimitys oli ‘läski’. No, kuten monilla, mullakin oli akne. Ei mikään hirmu paha, mut näppyjä nyt kuitenkin oli aina jokunen. Siitä poiki nimitys ‘rupinaama’. Sitten olimme kaverin kanssa jonkin aikaa harjoittaneet kaupoissa ns. oman käden oikeutta…sitä kyllä kadun ihan tosissaan muutenkin, joten siitä ‘läskirupinaamavaras’-litaniasta, jonka kuulin lähes jokaisella yläasteen tunnilla, vähiten satuttaa se viimeisin nimitys.

Välitunneilla vuoron otti sitten toinen oppilas, tyttö…hän sentään kiusasi monia muitakin, ja häntä pystyi välttelemään, joten se ei niin paha juttu ollut.

Meidän luokka jaettiin pienten luokkahuoneitten takia kahteen ryhmään fysiikan ja kemian tunneille. Näillä tunneilla olin ainut entisestä ala-asteen luokastamme siinä luokassamme. Jäimme joskus eri aikoihin välitunneille, paras ystäväni (jonka ansiosta selvisin yläasteesta hengissä) oli tietysti siinä toisessa ryhmässä. Pahin sattui, kun kuljeskelin tämän fyskem-ryhmäni tyttöjen kanssa välitunnilla, luulin että siinä ihan samaa sakkia ollaan… Kunnes heistä yksi kääntyi ja tiuskaisi: “Älä viitti seurata meitä!”. Se tuntuu vielä nyt muistellessakin ihan kamalalta.

Tuo…jotenkin sen pojan kiusaamisenkin vielä siedän, sitä olen käsitellyt paljon enemmän…mutta tuo, kun kokonainen sakki hylkää…vaikka sen mulle sanoikin vain yksi tyttö… Sattuu vieläkin.

Vaikuttiko se juomiseeni…? Ei ainakaan suoranaisesti, mullahan on kavereita kuitenkin ollut aina ja juominen oli pitkään hauskanpitoa heidän kanssaan. Kun sitten muutin tänne maalle, join, koska olin niin yksinäinen. Ja hauskaa pitääkseni, tylsyteen. Yläasteella olin kyllä usein masentunut, mietin itsemurhaakin…mutta siihen aikaan en vielä juonut ollenkaan, yläasteen jälkeen aloitin vasta säännöllisemmän juomisen.

Koko elämäntilanteeseeni kiusaaminen varmaan vaikutti…yläastehan on ainut koulu minkä olen onnistunut suorittamaan loppuun. Oikeaa työtä olen tehnyt elämässäni kolme päivää. Harjoitteluissa olin kyllä jokusen kuukauden…mutta nyt en ole vuosiin tehnyt (yhteiskunnan kannalta katsottuna) mitään. Ja se tietysti mahdollisti juomisen useita kertoja viikossa.

En minä oikein osaa kuvitella, että elämäni olisi toisinkaan mennyt. Jos minua ei olisi kiusattu, olisin saattanut olla sairastumatta koulukammoon, onnistumisen pelkoon (mulle siis vittuiltiin rankasti, jos/kun olin hyvä jossain, toki huonoudestakin. Muistan kerran, kun ainoana luokasta tiesin vastauksen johonkin, mutta en uskaltanut edes viitata…), olisin voinut suorittaa ammattikouluni loppuun ja joutunut itselleni sopimattomaan keittiötyöhön. Olisin varmaan suorittanut autokoulunkin loppuun ja pystynyt käymään siellä työssä. Jossain vaiheessa olisin varmaan havahtunut, että haluankin jotain muuta, ja olisin luultavasti hakeutunut käsi- ja taideteolliseen opiskelemaan, täten olisin artesaani (nyt olen melkein sellainen, eli toisinsanoen en ole sellainen) ja jos hyvä säkä olis käynyt, saattaisin olla jossain käsityöliikkeessä tekemässä loimia ja auttamassa mummeleita työkseni.

No, elämäni on mennyt niinkuin on. Ajokorttia ei siis ole, koulutusta ei ole, työpaikkaa ei ole. Mutta koti on, kangaspuut on, niillä hankin taskurahaa. Mies ei tienaa paljon, mutta tarpeeksi. Lankoihinkin raha riittää, ne maksavat kyllä itsensä takaisin. Syödä saan, mitä suu kulloinkin kutsuu, mulla ei ole kallis maku… Vaatteita on päälle riittänyt aina. Palella ei ole tarvinnut. Yksinäisyys vaivaa, mutta eihän tämän elämän kai täydellistä pidä ollakaan.

Minun kiusaamiseni oli siis aika lailla lievää (vaikkakin hyvin pitkäaikaista ja toistuvaa) käsittääkseni. Fyysistä väkivaltaa en ole kokenut koskaan (mitä nyt veli kerran vahingossa löi multa silmän mustaksi :mrgreen: ). Lievästä kiusaamisesta toipumiseen on mulla mennyt vuosikausia…enkä taida siitä yli olla vieläkään… Mulla tosin on herkkä luonne…mutta en voi olla miettimättä, miten ihmeellä ne pärjäävät, jotka ovat oikeasti kokeneet raakaa kiusaamista.

9

Kiitos Mirtillo viestistä ja jaetusta kokemuksestasi. Itselleni ponnahti etenkin tämä kohta esiin tekstistäsi:

Itseäni kiusattiin tuossa 15-17 vuotiaana myös tällä tavalla. Olin jo valmiiksi pirun epävarma itsestäni ja sitten eristettiiin porukan ulkopuolelle. Tehtiin selväksi etten kuulu porukkaan. Olen tuon saman ihmisen kanssa tekemisissä jonkun verran nykyäänkin, jolta tuota kohtelua tuli ja olen kyllä huomannut että en se ole pelkästään minä vaan kyllä se on ihan samanlainen lähes kaikkia ihmisiä kohtaan.

Peruskoulussa voin onnekseni todeta, että mulla oli myös paljon kavereita vaikkakin läpi senkin ajan sain kuulla tasaiseen tahtiin silloisesta lihavuudestani. Kai sekin oli jotenkin omiaan luomaan kuvaa siitä, että en ole kelvollinen sellaisena kuin olen. Joka taas sitten johti siihen, että kun viina alkoi maistua niin tuo tunnehan häipyi joka taas varmasti johti salamannopeaan alkoholisoitumiseen.

8 vuotta, joista 5 viimeistä sitten sitä rankkaa ryyppäämistä kesti, kunnes olin sitten valmis ihan mihin tahansa. Tuo paha olo ja nuo käsittelemättömät asiat joista kiusaaminen oli ihan yksi isoimmista olivat kasvaneet niin kauheaksi möykyksi etten enää kerta kaikkiaan jaksanut.

Kun vihoviimeinenkin ihminen ympäriltä minut jätti oman onnensa nojaan, olin halukas muuttamaan kurssia. Silloin kun tuo tapahtui sitä katkeruuden määrää ja pahaa oloa ei pysty kuvailemaan. Nyt voi sanoa, että niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, niin tuo todennäköisesti pelasti elämäni.

Kiusaaminen jätti siinä mielessä jälkensä, että joissakin sosiaalisissa tilanteissa päässäni kaikuu joku ääni etten ansaitse tätä tai en ansaitse hyviä asioita. Noh, mutta uskonpa että sekin järjestyy aikanaan.

10

Minäkin olen tavannut silloin tällöin tuon porukan yhtä ‘tyttöä’, naista siis tietysti jo, olemme facebookissakin kavereita…ja hän tuskin muistaa ollenkaan koko tapausta. Ei hän sitä tietysti sanonutkaan… Olen miettinyt, miksi tuo yksi tapahtuma (jonkinasteista syrjimistä oli kyllä useamminkin) sattui niin paljon, etten vieläkään pysty sitä ahdistumatta muistelemaan. Olen tullut sellaiseen lopputulokseen, että se sattui luokkani pojan kiusaamista enemmän, koska syrjijät olivat vertaisiani. Tyttöjä, jotka eivät itsekään mitään huippusuosittuja ja kauniita olleet. No, hoikempia toki… Kuitenkin siis niin, että minä koin olevani heidän kanssaan tasavertainen, jotenkin kai turvassa. Ja sitten tuli tuollainen kohtelu (=olet huonompi kuin me, mene pois), täysin yllättäen. Toisaalla olin liian hyvä, toisaalla liian huono. Sopiva en ollut missään, koulussa siis.

Luojan kiitos mulla oli ja on se yksi ystävä, jonka löysin jo ennen ekaluokkaa! Kotona minut kyllä hyväksyttiin, mutta niihin aikoihin jouduin olemaan paljon yksin, samalla lailla kuin nytkin, joka toinen viikko illat itsekseen…isähän huiteli ties missä, eikä alta parikymppistä veljeäkään paljon kotona näkynyt. No, yläasteellahan alkoi sitten se oma kylillä juoksentelu, joten ei se yksinäisyys tuntunut niin kovin musertavalta. Ja juostiinhan sitä jo ala-asteellakin, kaverilla vain oli aikainen kotiintuloaika, joten silloin olin iltoja yksin kotona.

Hullua on se, kun joskus kaksvitosena kiitin ystävääni, kun hän oli niin vahva ja tukenani niinä vaikeina vuosina, niin hän katsoi minua ihan ihmeissään ja sanoi, että minähän se vahva aina olin! Se, joka esti häntä tekemästä äärimmäisiä hölmöyksiä milloin kenenkin kanssa…sillä ystävällä kun oli ilmiömäinen taito hankkiutua vaikeuksiin…tuli hänet jokusen kerran pelastettua… :smiley: Yksikin luotettava ihminen voi olla ihmiselle elintärkeä.

11

Tuli nyt itse katseltua tämä video ja oli kyllä viisaita sanoja kaikilta, mutta erityisesti tämä keskimmäinen kun sanoi, että asioiden jatkuva pohtiminen on turhaa. Mistä kaikki ajatukset ja negatiiviset tunteet tulevat ja niiden analysointi on vain ajan haaskausta, koska niitä tulee vaikka niitä kuinka tonkisi lopun ikäänsä. On kyllä itse tullut harrastettua ihan tuollaista valtavaa ylianalysointia ja saman filmin kelaamista. Kiitos linkistä.

12

Mielialojen vaihtelut voi johtua vaikka verensokerin laskusta joo. Mutta minusta silloin kun puhutaan koulukiusaamisesta pitäisi puhua koulukiusaamisesta eikä verensokerista. En usko että kiusaaja kiusaa yleensä verensokerin laskun aiheuttaminen negatiivisten ohimenevien fiilisten takia. En usko että kiusatut voivat pahoin verensokerin laskun takia. Tai jonkun “negatiiviset tunteet voi johtua mistä vain”- syyn takia. Fyysisiin syihin keskittyminen tai negatiivisten tunteiden mystifioiminen joksikin minkä “alkuperää ei voi tietää” tuntui lähinnä inhottavan asian vähättelyltä. Ehkä siinä oli hieman jopa oman esimerkillisyyden korostuksen makua; minä en ainakaan jää itsesääliseksi uhriksi, joten lopettakaa te muutkin turha ruikutus läpäläpä. Tämäkin on perua näistä tikulla silmään sitä joka menneitä muistelee- asenteista. Sekin on yksi henkisen väkivallan muoto.

Jos sinulla on tarve käsitellä koulukiusaamiskokemuksiasi, niin ehkä sun pitää sitä käsitellä niin kauan kun siihen on tarvetta. Ei se ole turhaa. Se lisää itsetuntemusta.

13

Kyllä olen tuosta samaa mieltä kanssasi ja onhan minunkin pitänyt nuo asiat käsitellä ihan juurta jaksain. Tuon tunnemaailman käsittelyssä olen huomannut, että paras on vain antaa itselleen aikaa. Puhumisen ja muiden kokemusten kuuntelun olen havainnut myös toimiviksi. Totta kai tämä on vain omaa kokemustani ja joku toinen voi nähdä asian ihan toisella tavalla. Mutta se menneisyyden haavoista toipuminen on ollut joka tapauksessa prosessi, jota en ole itse voinut jouduttaa. Korkeintaan olen voinut luoda suotuisia olosuhteita sille ja pitää itsestäni huolta. Oikoreittejä ei valitettavasti ole.

Mutta pointtina oli se, että lopputulos tästä kaikesta itsensä kanssa työskentelystä on se irtipäästäminen niistä negatiivisista tunteista, joista tuo nainen puhui joka tuntuu pirun vapauttavalta, kun pääsee siitä pirun tunnemyrskystä irti.

14

Yksi koulukiusattu ilmoittautuu. Olin koko helvetin peruskouluaikani kiusattu, väliin todella rankastikin :cry: , ja väliin sitten onneksi lievemmin. Kaikkein rankimpina aikoina kiusaamiseen liittyi ihan päivittäistä fyysistäkin päällekäymistä ja pahinta oli juuri se, että ainakin pari vuotta meni niin, ettei mulla ollut koulussa yhtään kaveria, vaan olin siellä todella yksin. Se kyllä aina helpotti, jos ei itse kiusaamista, niin ainakin omaa oloani, että mulla oli edes se yksi kaveri. No, kaveri joutui siinä toki itsekin kiusatuksi, koska kaveerasi kanssani, joten respektiä hänelle/heille siitä, että jostakin syystä jaksoivat mun vierelläni seistä :slight_smile: <3. Väliin mulla toki oli useampiakin kavereita, silloin kiusaaminen oli enemmän sellaista “eri jengien välistä sotaa” ja mun tilanteeni oli huomattavasti helpompi. Siinä mielessä tunnustaudun itsekin kiusaajaksi, että jossakin vaiheessa sain hankittua ympärilleni sellaisen kunnon tyttöjengin, jota hieman pelättiinkin, mutta tämän laskisin eräänlaiseksi itsepuolustukseksi. Olinhan niin pirun väsynyt siihen kaikkeen kiusaamiseen :frowning: . Kyllä mua tuolloinkin siis kiusattiin, mutta siinä tilanteessa oli helpompi pitää puoliaan ja antaa vähän takaisinkin.

Lintsasin koulusta paljon jo ala-asteella, juuri tuon kiusaamisen vuoksi, ja myös siksi, että mulla oli jonkinasteisia oppimisvaikeuksia, joiden vuoksi koulu ei tietenkään jaksanut kiinnostaa, kun turhauduin, kun en tajunnut mitään opetetuista asioista, jotka tuntuivat olevan muille niin helppoja sisäistää. Joissakin aineissa taas pärjäsin mainiosti, ainakin silloin, kun mua sattui vähänkään kiinnostamaan koulunkäynti.

Syy siihen, miksi minua kiusattiin, oli kaiketi se, että olin “outo”. Olen kärsinyt erinäisistä MT-ongelmista jo pikkulapsesta asti, siis jo ennen koulua ja kiusaamista, ja kummallisuuksiini oli toki helppo tarttua. Voi, voi, miksihän kaikeksi mua onkaan aikoinaan nimitelty ja mihin kaikkiin asioihin mussa kiinnitetty huomiota :unamused: :confused: . En tahdo kertoa tässä tarkempia esimerkkejä(joku kiusaajani voi vaikka tunnistaa :mrgreen: ), mutta hiljaisesta, syrjäänvetäytyvästä, omissa maailmoissaan elelevästä ja ns. omalaatuisesti ajattelevasta tapauksesta nyt löytyy paljonkin sellaista, mistä saa aikaan kiusaamisen aihetta. Olen tosin tullut siihen tulokseen, että kiusatuksi saattaa päätyä ihan yhtä hyvin myös täysin “normaali” lapsi(tai miksei aikuinenkin), sillä kiusaajat keksivät kyllä syyn, kuin syyn. Se taas onkin mielenkiintoista, miksi jostain tulee kiusattu ja jostain toisesta ei, vaikka kyseessä olisivat kaksi täsmälleen samanlaista hiljaista pottunokkaa, noin esimerkiksi :confused: .

Fernetti kertoi siitä, kuinka toiset lapset suojelivat häntä kiusaamiselta. Tämä pisti mut miettimään. Olen tosin miettinyt samaa jo monesti aiemmin. Itse olin nimittäin kiusattu myös useamman opettajan taholta ja tuota opettajien kiusaamista ilmeni useampaan otteeseen koulunkäyntini aikana, siis ihan eri kouluissakin. Kai niitä opettajiakin sitten vaivasi niin saatanasti mun “outouteni” :imp: :confused: :cry: . Aiheuttiko opettajien suhtautuminen muhun sen, että toiset lapset/nuoret ryhtyivät kiusaamaan mua :confused: ?

Peruskoulun olen suorittanut vain rimaa hipoen runsaan lintsaamiseni, sekä myös sairauspoissaolojeni vuoksi. Mikään jatkokoulutus ei sitten olekaan kiinnostanut, enkä ole sellaista hankkinutkaan, vaikka onkin joitakin sellaisia aloja, jotka ainakin teoriassa tuntuvat musta kiinnostavilta. Nyt olen työkyvyttömyyseläkkeellä, joten enpä mä koulutusta enää mihinkään tarvitsekaan, paitsi toki siihen, että musta olisi kiva hallita jokin muukin ala, kuin vain päihteily ja mielisairaalassa piipahtelu :mrgreen: . Koulujen käynnin väliin jättämiseen vaikuttivat silloin nuorempana toki runsas päihteilyni ja pahat MT-ongelmani, mutta myös se, että olin niin pirun traumatisoitunut sen kaiken kiusaamisen vuoksi. Olin ja olen edelleen jokseenkin auktoriteettivastainen ja tämäkin vaikutti siihen, etten halunnut mennä opettajien “käskytettäväksi”. Liekö tuo, aikoinaan kovakin, nykyään jo hieman lientynyt, auktoriteettivastaisuuteni sitten kummunnut juuri siitä, että opettajatkin kiusasivat mua :confused: .

Kiusaamiseen ei kohdallani koskaan juuri puututtu, siis sillä tavoin, että siitä olisi ollut mitään hyötyä, kunhan opettajat nyt velvollisuudesta pitivät kiusaajilleni puhutteluita, joissa itse jouduin olemaan myös mukana, ja koin nämä tilanteet lähinnä itseäni nöyryyttävinä :cry: :imp: . Toki myös salailin/vähättelin itse kiusaamista esim. vanhemmilleni, koska häpesin, niin :unamused: … Myöhemmin olen heidän kanssaan keskustellut näistä asioista paljonkin ja saanut hyvin tukea ja ymmärrystä :slight_smile: <3, mutta eipä se tietenkään jälkeenpäin enää mitään auta silloiseen tilanteeseeni.

Edittiä vielä: En tiedä, kuinka paljon koulukiusaaminen on vaikuttanut siihen, että musta tuli päihdeongelmainen. Uskon, että musta olisi tullut päihdeongelmainen ilman kiusaamistakin tai paljon vähemmällä kiusaamisellakin, koska, sen lisäksi, että olen äärimmäisen herkästi addiktoituva ihminen, niin mulla on aina ollut myös enemmän tai vähemmän paha olla ja sitä oloa on ollut sitten helppo lääkitä päihteillä. Kiusatuksi tuleminen/kiusaamisen aiheuttamat traumat toki lisäävät pahaa oloani, joten ehkä sillä asialla jokin vaikutus on ollut :confused: .

15

Mitä olen ymmärtänyt, niin koulukiusaaminen altistaa hyvin vahvasti päihderiippuvaisuuteen. Minäkin voin vetää selkeät viivat nykyisestä alkoholismista siihen herkässä iässä sorsimisen vuoksi sosiaalisesti rajoittuneeseen ujoon poikaan, joka ei koskaan ulkoisesti reagoinut kiusaamiseen.

16

Youtubesta löytyy ihan hakusanoilla “koulukiusaaminen” monia ihmisten omia kokemuksia kiusaamisesta. Ovat ihan katsomisen arvoisia pätkiä monetkin.

17

Minä uskon myös tähän.Minut hajotettiin psyykkisesti siis ihan totaalisesti 10-16 vuotiaana.Nyt vasta alkaa huomata miksi on juuri tänä päivänä sellainen kuin on.kun on alkanut käydä läpi omaa elämää AA:ssa.Samalla on kyllä kasvanut aika vahvaksi ajan myötä.Joskus sitä oikein odottaa että joku alkaisi vittuilemaan niin saisi antaa opetuksen.mutta onneksi sellaista ei olla tarvittu.Eli paljon vihaa vielä sisällä mitä täytyy saada pois.Viha on hyvä polttoaine mutta se ei riitä pysyvään ja onnelliseen raittiuteen.

18

Tässä on muuten hyvä pointti. Uskon että viha ja uhma olivat ihan ytimessä, jotka antoivat mullekin polttoainetta siihen muutokseen. Halusin siis muuttaa koko elämäni ja näyttää kaikille niille ihmisille, joiden koin aikaa myöden minua loukanneen. Oikeastaanhan jos asian nyt haluaa näin nähdä, niin nuo kurjat asiat tässä mielessä palvelee alkoholistia, jolta se näyttämisenhalu näin lähtee :laughing:

Mutta totta on myös, että viha ei voi kantaa loputtomiin ja pysyvä sekä onnellinen elämä rakentuvat ihan muista asioista. Viha mielestäni on vain asia joka voi toimia buustina ihmiselle ja näin palvella häntä, jotta päästään haluttuun lopputulokseen, joka koostuu eri palikoista. Elämän mielekkyys, hyväksyminen, periksianto, anteeksianto ja jossakin kohtaa varmasti vielä rakkauskin ottavat oman paikkansa. Sitä on todellinen tervehtyminen.

19

Itse olin koulukiusattu mutta en usko sillä olevan mitään merkitystä juomiseni kannalta, koska kouluajoista on jo niin kauan aikaa ja rankempi juomiseni alkoi vasta jokunen vuosi sitten. Itsetuntooni se vuosien kiusaaminen toki vaikutti eivätkä vanhempani paljon asiaa auttaneet. Vasta yli 30-vuotiaana aloin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja ettei mun tarvitse “sopia joukkoon” ja olla kuten kaikki muut. Monessakin asiassa olen aina kulkenut vastavirtaan ja vasta tuossa iässä aloin tajuta että se on ihan ok. Aika pitkän tien olen kulkenut oman itseni kanssa ja vieläkin on paljon tekemistä. Kunpa ne kiusaajat tietäisivät mitä tekevät… :frowning:

20

En minäkään kiusaajiani tai ketään muutakaan lähde alkoholisoitumisesta syyttämään. Minä itse ne viinat join ja sillä selvä. Mutta kiusaamisen jättämät jäljet ovat nyt nousseet ihan olennaisimmaksi käsiteltäväksi asiaksi, toipuessani tästä tunne-elämän sekasorrosta nimeltä alkoholismi. Pitkään jatkuessaan kiusaaminen on sellainen asia, joka mielestäni jättää ihan kenen tahansa tunne-elämään lukkoja, jotka pitää oppia tunnistamaan.

Oma persoona ja itsestään pitäminen hukkuu kiusatulla ja alkaa tulla sellaisia harhakäsityksiä itsestään, kuten en ole riittävän hyvä yms. Roolimaailma iskee päälle ja muiden miellyttäminen tulevat isoiksi tekijöiksi. Kiusattu saattaa ulospäin näyttää todella vahvaltakin ihmiseltä, mutta sisällä kytee sekasorto. Kyllä mä ainakin pelkäsin ihan pirusti kakarana vieraita ihmisiä ja etenkin niitä kiusaajia.

Noh, mutta mutta onneksi olen sen ymmärtänyt että nuo ovat menneitä ja niihin en pysty vaikuttamaan. Mutta siihen pystyn tänä päivänä vaikuttamaan, miten näen itseni.