Dahlia: Suoraa puhetta.
Ensireaktioni oli vähän loukkaantunut. Sitten tuli kielto: et ymmärrä, kukaan ei tajua… Mutta sitten rupesin oikeasti vähän miettimään sanojasi ja olen muutenkin näitä asioita nyt päässäni pyöritellyt.
Olet oikeassa. On aika huolestua jo vähän itsestäänkin. Ymmärrän, että kovin pitkään ei tuon subun kanssa auta leikkiä tai se voi todella olla elämän menoa sitten. A-klinikallakin sanoivat, että myös miehen raitistumista saattaa auttaa paljon sekin, että minä siinä vieressä sanon, että “ei kiitos”. Sanoivat nähneensä paljon tapauksia, jossa se, että puoliso on ottanut absolutismin elämäntavakseen, on ollut juuri se ratkaiseva ja tarvittava lopullinen sysäys siihen, että toinenkin on lopulta raitistunut. Siinä on ainakin yksi hyvä lisämotivaatio (oman elämän pelastamisen lisäksi) pysyä irti.
Kovinkaan mallikkaasti tämä avokatkoviikko ei ole mennyt. Retkahduksia (molemmilla) nyt jo kolme 
Positiivisesti ajatellen; puhtaita päiviä on ollut kuitenkin myös kolme. Vakavasti puhuen, alan minäkin pikku hiljaa uskoa, että ehkä se suljettu katko todella on se ainoa keino miehelleni päästä oikeasti irti. En ole tajunnut miten pahasta koukusta oikeasti on kyse, itsellä kun on ainoastaan todella paha nikotiinikoukku.
Olen nyt alkanut itsekin ymmärtää, että ehkä se todella on se ainoa keino miehelleni, päästä irti. Eli järjellä ajatellen se on nyt ehkä se tie, joka täytyy ottaa. Itsekään en varmasti itsekseni lähde mistään mitään päihteitä hakemaan. Olen muuten huomannut jo, että toleranssini on selkeästi noussut, niin subun, kuin pamienkin kohdalla - hyvin huolestuttavaa! Nyt on todella pakko laittaa tälle asialle stoppi, vaikka sitten sen katkon kautta.
Olen hieman eri mieltä kanssasi kuitenkin siitä, ettei tämä olisi myös tiimityötä. Tässähän on kyseessä meidän yhteinen elämämme, parisuhteemme, yhteinen opiskelumme jne. Monen monta kertaa, olen saanut mieheni jättämään subun hakematta (ja aiemmin, kun alkoholi oli pääpäihde ja tilanne vielä paljon huonompi, kuin nyt, puhuttua niin, että on jättänyt sen baarin oven avaamatta). Ja ennen kaikkea, kun aikanaan tapasimme, olimme molemmat raittiina ja toisiimme silloin rakastuimme, eli rakastuimme toisissamme nimenomaan siihen raittiiseen persoonaan. Nyt kuitenkin olemme “oppineet” viettämään iltoja yhdessä päihteiden kera. Juuri siitä meidän täytyisi päästä eroon. Ei riitä, että vieroitusoireet saadaan katkolla ohi, kun taas kotona tulee mieleen, että “mitäs tänään illalla tehtäisiin?”, jos emme nimenomaan Yhdessä ole oppineet muita tapoja viihtyä, kuin päihteet. - ehkä vähän sekavasti selitetty, mutta siis sehän se perusongelma on, että meidän täytyy opetella taas viettämään raittiita iltoja yhdessä. Eli keksiä sitä yhteistä vapaa-aikaa, jolloin emme pänttää ja laske laskutehtäviä, vaan vietämme vapaa-aikaa, mutta nyt ilman niitä päihteitä. Siihen me tarvitsemme apua nimenomaan pariskuntana. Vieroitusoireet on tietysti kärsittävä jokaisen itse, mutta, kuten sanotaan, päihteiden käyttö on aina koko perheen ongelma. Tämän vuoksi aina koko perhettä tulisi hoitaa, ei ainoastaan käyttäjää.
Ongelma on se, että tarjolla on pääasiassa yksilöhoitoa tai koko perheen hoitoa lapsiperheille, mutta pariskunnille on Suomessa käsittääkseni vain yksi ainoa hoitolaitos ja sinnekin on hankala saada lähetettä, kun hoito on kallimpaa…päihdepolitiikka 
Mutta realiteetti tosiaan nyt on, että mies lähtenee sinne huumevieroitusyksikköön kahdeksi viikoksi ja minun on siitä jotenkin vain selvittävä. Tämä on asia, joka tuntuu olevan ihmisten vaikea käsittää, mutta tämä tulee olemaan minulle todella, todella helvettiä. Noinhan ei tietenkään saisi asennoitua, mutta kun ne (n. 20 yötä), jotka olen elämäni aikana täysin tyhjässä talossa viettänyt, ovat olleet todella pelottavia.
Olen levoton, lihakset jatkuvassa jännitystilassa, niin ettei oikein jaksaisi liikkua, muttei pysty pysymään paikallaankaan millään. Mihinkään ei pysty oikein keskittymään, kello matelee aivan hirveän hitaasti. Odottaa vain, että joku tulisi kotiin, käy tupakalla n. Viiden min välein (se tuntuu paljon pidemmältä ajalta), sitten yrittää vain jotenkin saada ajan kulumaan (kun se ei kulu!), soittelen kaikille ihmisille ja puhun niin kauan, kunnes selkeästi huomaan, että toinen haluaisi jo lopettaa, kirjoitan usein jopa kymmeniä tekstiviestejä, yritän chattailla ihmisten kanssa FB:ssa (en käy juuri koskaan siellä muuten), puran pahaa oloani Suomi24lla - en vain kykene rauhoittumaan. Itken, ravaan pitkin kämppää, säikyn kaikkia ääniä ulkona, tuijotan kelloa, tunnen olevani hullu ja sekoavani vielä lisää. Sitä on vaikea selittää…ja nämä kokemukset ovat siis, kun mies on ollut 2-4 h ulkona…näitä siedätyshoitoyrityksiä, mitä olemme kokeilleet. Päivällä näitä oloja ei tule, eikä koskaan, jos seurassani on edes yksi aikuinen ihminen.
Joskus seurustelumme alkuaikoina olin joitakin öitä kokonaan yksin ja tuolloin tuo oli aivan samanlaista, enkä kyennyt nukahtamaan, edes telkkarin ääreen tai lukemiseen ennen aamuyötä (yleensä minulla ei ole koskaan univaikeuksia, vaan sammun kuin saunalyhty, melkein missä olosuhteissa tahansa). Minulla on kolme ystävää, äiti ja ex-miehen nykyinen perhe, jonne voin ylensä aina mennä (no tällä hetkellä oikeastaan vain nuo kaksi jälkimmäistä, kun ainoa oma ystäväni pisti muutama viikko sitten välit poikki syystä, jota en tiedä, eikä ole kertonut ja nuo mainitsemani kolme ovat oikeastaan mieheni ystäviä enemmän ja olen tutustunut heihin mieheni kautta).
Kaksi viikkoa on todella pitkä aika, enkä todella tiedä mitä teen. Ehkä äidille tai exälle… Mieluiten menisin jonnekin laitosoloihin tuoksi ajaksi, mutta en tiedä onko sellaiseen edes mahdollista päästä (en ole koskaan ollut missään sellaisessa) tai se paras olisi tietysti se, että jonkinlainen ihme tapahtuisi ja huomaisinkin yhtäkkiä pärjääväni aivan hyvin yksin ilman ahdistuksia…se olisi lottovoitto minulle ja voisin melkeinpä lopettaa terapiassa käynnit.
Upeinta olisi, jos katkon jälkeen voisimme halata toisiamme onnellisina ja sanoa: selvisimme molemmat! -minä yksinolosta ja mies viekkareista.
Toivon niin, että tämä tarina saisi tuollaisen onnellisen lopun…ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. 
Tosin vain yksittäisiä päiviä, eikä mitenkään säännöllisesti.
Illalla kauhea syyllisyys: olisi pitänyt olla vahvempi.