Koska olo normalisoituu juomisen lopettamisen jälkeen?

Kysymys on tietysti sikäli huono, että eiköhän se ole aika ihmiskohtaista ja riippuvaista siitä, kuinka paljon on juonut. Kysymyksen laitoin kuitenkin tänne, kun täällä on niitä, jotka ovat oikeasti lopettaneet. Itse en tiedä vielä, mihin ryhmään kuulun, mutta toistaiseksi olen ilman.

Viimeisistä persekänneistä on aikaa viisi viikkoa. Olo on ollut pääsääntöisesti ihan hyvä. Välillä tulee kuitenkin kummallisia ahdistus- ja pelkokohtauksia, välillä olo on melkein euforinen. Ihan kuin aivot hakisivat sitä oikeaa asentoansa. Aiemmin join kaatokännit kerran viikossa about 13 vuoden ajan. Viikolla lisäksi tissuttelin. Plinkkiin liittymiseni jälkeen olen onnistunut vähentämään, mutta en tarpeeksi. Pääkoppani ei kestä niitä yksiäkään persekännejä kuussa. Kesällä taisi tulla useammatkin. Esim. juhannuksen jälkeen kärsin pelkotiloista kuukauden. Lomalla hoidin sitä tissuttelemalla viikon ajan kaksi annosta illassa, jonka jälkeen olo olikin ihan hyvä pitkän aikaa, vaikka en juonutkaan. Aivoni ovat siis tottuneet saamaan säännöllisesti alkoholia, vaikka en enää niin usein ole juonutkaan, ja tällä hetkellä tunnen ihan selvästi, että jotain tuolla päässä tapahtuu. :slight_smile: Olo on välillä oudon kevyt ja maailma jotenkin selkeämpi. Sitten tosiaan välillä ahdistaa ihan kamalasti.

Todennäköisesti lopetan kokonaan, mutta en sitä uskalla luvata vielä kenellekään. Olen aiemminkin pitänyt muutaman kuukauden tauon juomisessa, eikä silloin tehnyt edes mieli, mutta nyt olen huomannut oikeasti mielitekoja alkoholia kohtaan. Hyvin vahvoja sellaisia, suorastaan pelottavan suuria, ja aina silloin, kun ahdistaa. Joten voin sanoa juovani alkoholistisesti. Ehkä ensimmäistä kertaa olen tuntenut sen noiden ennenkokemattomien mielitekojen vuoksi.

Mutta siis, voisinkohan puolen vuoden juomattomuuden jälkeen jo tuntea, millaista on olla kokonaan ilman? Vai voikohan oireilu jatkua sitäkin pidempään? Kiitos, jos joku viitsii vastata.

Ei ikinä!

Varmaankin kolme kuukautta - puoli vuotta on sellainen aika, että pahimmat olot helpottavat. Itselläni ainakin oli tuossa vaiheessa melkoiset voittajafiilikset. Tuossa ajassa varmaankin pääsee irti niistä viinan aiheuttamista mielen vääristymisistä. Sitten on vielä jäljellä ne alkuperäiset oman psyyken haasteet. Niiden kanssa painimiseen saa myös varata oman aikansa. Selvän pään kanssa nekin solmut kyllä aukeavat, mutta jatkuvaa raittiuden eufioriaa en oikein uskalla oman kokemuksen pohjalta kenellekään luvata. Ellei sitten sellainen kolmen vuoden raittiusjakso jo saa koko elämää aivan uusille raiteiklle. Se on vielä kokematta, mutta ainakin jaksan uskoa. :smiley:

Puoli vuotta on pitkä aika, jos ajatuksena on tuo “kokonaan ilman alkoholia”. Kirjoituksestasi päätellen tarvitset alkoholia edelleen johonkin siinä määrin, ettet halua reilusti lopettaa.

–kh

Alkoholiriippuvuus määritellään toleranssiksi, joka useimmiten kehittyy jos alkoholia käytetään runsaasti enemmän kuin kaksi kertaa kuussa. Helsinkiäisten juomatapoja 80-luvulla tarkastelleessa teoksessa mainittiin, että keskimäärin kunnolla juodaan kerran kuussa. Viikottainen nollaus on siis prodromaali (eli esivaiheen) alkoholismia. Toinen alkoholiriippuvuuden kriteeri on abstinenssi eli vieroitusoireet. Näistä et maininnut joten en voi kommentoida (ilmeisesti vieroitusoireita ei sinulla ole). Itselläni ovat molemmat kriteerit täyttyneet.

Nyt olen neljättä viikkoa selvin päin eli neljäs raitis viikonloppu on alkamassa. Syy tähän on isäni sairastuminen syöpään. Syöpää ei voi leitata. Kemoterapia alkaa ensi viikolla. Syö vahvoja lääkkeitä (mm. Tramal ja Panacod). Työttömänä olen toistaiseksi ollut vanhempieni luona kolmatta viikkoa auttamassa (lumityöt, koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä). Em. syystä en ole ajatellut alkoholia. On muuta tekemistä pahimman varalle kuten monetäärisiin asioihin liittyvät seikat ja diavalokuvien digitointi (tuhansia). Oireina minulla on univaikeudet jo neljättä viikkoa. Herään yleensä keskellä yötä 2-4 välillä huolimatta omasta lääkityksestäni (mirtatsapiini, promatsiini, zopikloni, melatoniini). Aikaisemmat selvät jaksoni ovat epäonnistuneet juuri univaikeuksieni vuoksi. Univaikeudet eivät ole minulla siis hävinneet runsaasta liikunnasta ja lääkityksestä huolimatta. Omakohtainen kokemus: univaikeudet ovat vaikein ja pitkäaikaisin alkoholismin oire.

Kovin harva on kokonaan lopettamalla onnistunut raittiina pysymään. Täälläkin taisi olla vajaa vuosi sitten asiasta keskustelu, jossa joku kovasti uhosi kokonaan lopettaneensa. Viikon päästä oli palsta väärällään sellaista juopontekstiä, ettei millään väliä. Useampikin on sitten taas ollut pitkään juomatta, kun on tyytynyt pysymään selvänä päivän kerrallaan. :laughing:

Päivä kerrallaan tässä mennäänkin. :wink: Tosin ei mulla arkipäivien suhteen ole koskaan ongelmia ollutkaan. Ongelmana ovat olleet sosiaaliset tilanteet, koska juominen kuuluu vahvasti koko tuttavapiirini ja sukuni tapoihin. :unamused:

En vaan edes halua ajatella yhtään pidemmälle. En osaa. Voi olla, etten halua lopettaa kokonaan. Toisaalta, en halua koskaan enää olla krapulassakaan. Pystyn juomaan ruoan kanssa kaksi ilman ongelmia ja lopettaa siihen, mutta toisaalta se on musta ihan tyhmää, joten enpä sitä enää harrasta. Itse asiassa en ole tissutellut koko vuonna muuta kuin silloin lomalla. Muuten olen juonut ne kamalat kännit kerran kuussa. Kyllä mä haluan lopettaa. Pelottaa vaan…ne sosiaaliset tilanteet.

Mitä muuten tarkoitit sillä, että puoli vuotta on pitkä aika? Kysyin sitä siksi, kun Onniina on mielestäni joskus maininnut jonkun lähteen, jonka mukaan aivojen toipumiseen menee aikaa puolesta vuodesta kolmeen vuoteen. Että voisinkohan itse päästä puolella vuodella tätä outoa mielialanvaihtelua. Eihän puoli vuotta mikään pitkä aika ole, ei ole vuosikaan. Kumman nopeasti kymmenenkin vuotta menee.

Sosiaalisiin tilanteisiin ja ahdistuksiin sitä tulee itse kunkin usein juotua. Juomistahtisi ei kuulosta minulle mitenkään aivan äärimmäisen hirveältä, mutta tuntuu olevan sinulle haitaksi. Univaikeuksia tosiaan saattaa kestää pidempäänkin. Alkoholi ei selvästikään sovi sinulle (tai 13 vuotta on tehnyt tehtävänsä), jos kerran juhannuksen jälkeen oli pelkotiloja vielä kuukauden päästä. Itselläkin pelkotilat ovat hirveitä, mutta niitä tulee yleensä vain ryyppyputkien jälkeen ja kyllä nekin viikossa ohimenevät. Ihmiset ovat erilaisia. Voimia! Uskon, että siinä parin tai kolmen kuukauden kohdalla jokin muuttuu… Se tuntuu olevan maaginen raja monelle, joka yrittää raitistua. Itsellä yritykset usein katkeavat siihen. Tosin jos olo silloin alkaisi paranemaan, niin tuskin sitä juuri silloin retkahtaisi? Eli ehkä tuo puoli vuotta tai enemmän tuntuu olevan realistisempi siihen olon normalisointiin. Tosiaan puhun fyysisestä olosta. Henkinen puoli on kokonaan toinen juttu, riippuu miten sitä hoitaa ja miten pystyy asioita käsittelemään ja ihmisenä muuttumaan. Voimia!

Lasolarska: Tsemppiä sinullekin. Toivottavasti et ratkea, jos perheasiasi menevät huonompaan suuntaan. Itsellä moni lupaava raittius on katkennut johonkin “kriisiin”, yleensä ihan oikeisiin vastoinkäymisiin. Tosin kyllä juoppo aina syyt keksii muutenkin.

^

Kiitos tsempeistä! Voimia sullekin TaasKerran! Mulle ei todellakaan sovi alkoholi. Sain itse asiassa elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen seitsemännellä luokalla seuraavana päivänä, kun olin edellisenä iltana juonut elämäni ekat hiprakat. No meni siinä muutama vuosi, ennen kuin sen jälkeen join.

Aivokemiani saattavat hankalahkon lapsuuteni vuoksi olla muutenkin ns. herkällä, eli niiden heilauttaminen alkoholilla ei todellakaan kannata. Tuo juhannuksen jälkeinen aika oli kyllä aika extremeä. En juo ikinä kirkkaita, paitsi silloin, ja se jotenkin kolahti sitten normaaliakin pahemmin pääkoppaan. Lisäksi en ollut syönyt pitkään aikaan normaalia B-vitamiiniannostani, joten veikkaan senkin vaikuttavan. Ei sitä lajia kiitos enää koskaan. Univaikeuksia mulla ei ole ollenkaan. Olen ollut aina vähän huono nukahtamaan, mutta kun unta saan, niin sitä riittää. Onneksi. Alkoholi kuitenkin siis pahentaa (aiheuttaa kokonaan?) ahdistusoireita ja aiheuttaa aikaansaamattomuutta selvästi. Ei ehkä pienemmillä määrillä kerralla, mutta niitähän mä en harrasta. :unamused: Eli ongelma on, sen voin itselleni myöntää.

Itsellä sama juttu että on paniikkikohtauksia usein ryyppyputkien jälkeen. Minä en myöskään juo kirkkaita, mutta esim kaljaa voin vetää parikymmentä tuoppia. Joskus joku on kirkkaitakin tarjoillut ja silloin tietää kyllä, mikä olo siitä seuraa. Putkien jälkeen mulle on tullut hirveitä aistiharhoja ja näitä on yleensä ilmennyt lähes pelkästään silloin, kun olen jotain kirkkaita nauttinut.

Koska olo normalisoituu juomisen lopettamisen jälkeen?
Tämähän oli ketjun otsikko. Voin vastata vain omasta kokemuksestani. Minulla olo normalisoitui vähitellen, vuosien kuluessa. Jossain vaiheessa ajattelin, että näinköhän jään “tällaiseksi” loppuiäkseni. En jäänyt. Olo seestyi pikkuhiljaa kun etäisyyttä juoma-aikaan kertyi. Ensin päivä kerrallaan, sitten pitempinä harppauksina. Enää en tarvitse ajatella juomista minkäänlaisena vaihtoehtona. Alkoholi ei kuulu elämääni, enkä enää edes pelkää, että se tulisi jonain päivänä kuulumaan.
Minun tapauksessani on ilmeisesti päässyt käymään niin, että AA:n toipumisohjelma on toiminut ja tehnyt tehtävänsä, eli palauttanut mielen terveyden, kuten ohjelmassa sanotaan. Se tarkoittaa sitä, etten enää kaipaa palavereita tai niiden aikaisia tuttavuuksia. Elän tavallista elämää, johon kuuluu myös vastoinkäymisiä kuten myötämäkeäkin. Niinhän se menee heilläkin, jotka eivät koskaan joudu vaikeuksiin alkoholin kanssa.
Olenko alkoholisti lainkaan? Varmasti olen siinä mielessä, että yksikin ryyppy johtaisi paluuseen lähtöruutuun. Mutta oleellisinta onkin se, etten sellaista tarvitse enää varoa tai “hoitaa” itseäni mahdollisen retkahduksen estämiseksi vaikkapa mantraamalla “raitista päivää.”
Jäin pois ryhmistä, mikä jonkun mielestä vuoren varmasti johtaa aina juomiseen ajan myötä. Tuo on mielestäni pelkkä fraasi tai jokin kummallinen uskomus. Kun viinan himo katosi täydellisesti ja kun alkoholista tuli totaalisen tarpeeton minulle, vapauduin siitä henkisestä mielentilasta, joka vallitsi aika kauan juomisen lopettamisen jälkeen.
Ajan myötä on tullut selvääkin selvemmäksi, etten enää tule juomaan. Miksi joisin? Enhän tee muutakaan sellaista, mistä en pidä. Niitä asioita on useita.
Kuitenkin on kaikki kokemukseni olleet matkan varrella tuiki tarpeellisia. Jokainen epävarmuuden, itsesäälin ja itseinhon tai alemmuuden tuntemus ovat kasvattaneet ja koulinneet psyykeäni, mieltäni kohti toipumista siitä tilasta, missä harhailin juodessani ja vielä kauan lopettamisen jälkeen. Vielä silloinkin kun viinaa ei enää mieli tehnyt, mutta silti en ollut mieleltäni balanssissa. Tarvitsin tukea paljon, hain ja sain sitä kiitettävästi. Sen takia myös selviydyin, enkä suinkaan omaa erinomaisuuttani tai omin voimin.
Vähitellen jätän myös tämän palstan. Olen jo poistanut avattareni ja allekirjoitukseni. Otan kantaa vähemmän ja vähemmän, koska en tunne tarvetta kirjoittaa kovin usein, enkä muita pysty raitistamaan, vaikka kuinka suoltaisin tekstiä, jopa neuvoja.
Omasta kokemuksestani olen viime aikoina kertoillut ja kuten nyt, kerron senkin, että riippuvuudesta niin alkoholiin kuin jatkuvaan aiheen käsittelyynkin saattaa päästä irti, toipua eli mielen terveys voi palautua. Ei päivissä, kuukausissa, eikä kaikille vuosissakaan. Emmehän ole samasta puusta veistettyjä…
Joku ajattelee, että Paarma joutuu vielä juomaan. Saa ajatella vapaasti ja kannattaakin, varsinkin jos itse pysyy raittiina sillä tavalla.
Hyvää viikonloppua! :smiley:

Luultavasti sitten kun tiedät mihin ryhmään kuulut, niin sen helpompaa on keskittyä oleelliseen eli raitistumiseen tai vain vähentämiseen. Siitä taas riippuu myös ajan ja toimiesi kyky “normalisoida” sinut.

Pitää oikeastaan kysyä, että mikä on normaalia olotilaa?
Itselläni sitä normaalia olotilaa kuvastaa tänään vain tarve pysyä raittiina. Menneisyydessä se tarve oli vain päihtyä milloin mistäkin syystä sekä pitää kiinni oikeudesta juoda “kustannuksista” välittämättä. Ongelmalliseen juomiseen liittyy/tyi myös niin paljon valheita, ettei niiden poistamiseen voida laittaa yksinään aikaa näyttämään mikä on normaalia ja mikä ei.
Ajalla on merkitystä, mutta vain siinä tapauksessa, että uskaltaa tehdä kaikkensa, jotta raitistuu.

Jotkut eivät ikinä myönnä olevansa ongelmissa juomisen/alkoholismin ja siitä kehkeytyneen sairaan itsekkyytensä takia. Jotkut jatkavat juomistaan vaikka sisällään/sydämessään tajuavat juovansa ongelmallisesti, mutta on tosiaan niitäkin, jotka jatkavat ongelmallista juomatonta/alkoholistista elämistään hautaan saakka, vaikka tajuavat, ettei asiat ole oikein hyvin, mutta kun itsetuntemus on kiinni siinä sairaassa itsekkyydessä, niin ei näitä ihmisiä voi auttaa kukaan, ei edes aika.

Alkoholismi on siis sairaus, joka estää ihmisen terveen ajattelun, ensinnäkin jos ei löydä keinoa miten päästä juomisesta ja toiseksi miten päästä valehtelemisesta eroon. Juomisen lopettaminen on tietysti suurin edellytys sille, että saisi annettua ajalle myös mahdollisuuden tehdä työtä itsensä lisäksi, jotta raitistuisi.

Esim. sanot, ettet tiedä mihin ryhmään kuulut!! Usko tai älä, mutta siinäkin on sitä itselleen valehtelemista, kun uskon näin, että sinä tiedät sen, mutta et vielä halua uskoa ja tai myöntää sitä. Mistä sinä pidät kiinni, jos ongelmasi on vain juominen? Pidätkö sinä kiinni noin mahdollisuudesta juoda vielä, sekä myös pidättäytyä tekemästä oikeita johtopäätöksiä?
Kysy itseltäsi mitä se juominen merkitsee sinulle, miksi haluat pitää siitä kiinni, mitä pelkäät raitistumisessa, mitä kaiken myöntämisessä, mitä siinäkin, että kuuluisit ryhmään jossa juominen olisi tietoista itsemurhaa,… Olisiko se helpompaa olla, jos olisit siinä ryhmässä, jossa se juominen olisi vielä sallittua vai onko sittenkään.

Tie mihin sinä haluat ja aika kuinka kauan se kestää on kiinni päätöksistäsi jotka on rehellisiä myös itseäsi kohtaan. On ihan normaalia tuntea halua juoda, jos on alkoholisti. On ihme, jos menettää tarpeen juoda, mutta se ihme tulee vain halusta ja kyvystä olla rehellinen myös ja varsinkin itselleen.

Tänäänkin on hyvä päivä olla ja tehdä työtä raitistumisen puolesta. Toivon sinulle rohkeutta, voimia ja sopivasti nöyryyttä, jotta koet sen vapauden mitä voit kutsua normaaliksi elämäksi tai paremminkin ihmeeksi, sillä raitistuminen on oikeastaan aina ihme, jos ihminen on alkoholisti.

Raittius on kutakuinkin tunnetta, halua ja tarvetta elää raittiina ja se näyttää tulevan vain päivän kerrallaan, ettei sitä voi tuntea etukäteen huomenna, eikä se eilisen raittius maistu miltään tänään, jos päätyy ottamaan sen yhden. Korkeintaan sen voi tuntea mitä kokee menettäneensä, jos päätyy juomaan. Minä ainakin menettäisin elämäni.

Joo, yllättävän nopeasti aika menee ja selviä päiviä kertyy. Ei tosin niin nopeasti kuin juodessa. Kun jälkikäteen miettii, tuntuu että juodessa saattoi mennä montakin vuotta niin, ettei tapahtunut juuri mitään. Muutaman tentin suorittaminen vuoden aikana oli kaikki mitä tapahtui. Tunnetasolla ajatukset junnasivat samaa, eivätkä keskustelunaiheetkaan muuttuneet.

Mielialanvaihteluihin kannattaa suhtautua niin, että se on osa tervehtymistä. Sitä prosessia ei edes halua pilata vetäisemällä perskännejä.

Olen kanssasi samoila linjoilla. AA on hyvä juttu ja varmasti valtaosalle vältämättömyys ensimmäisen raittiin vuoden aikana. En kuitenkaan usko, että retkahtamista tarvitsee ehkäistä käymällä loppulämän ajan kokouksissa. Silloin kyse on mielestäni alkoholistisen identiteetin ylläpidosta. Tuo ajatus, että yksi ryyppy johtaa lähtötilanteeseen ja alkoholistisen tilan melko varmaan uusiutumiseen pysyy kyllä päässä ilman mantrojakin :smiley: Mutta tämä on minun mielipiteeni. Jos joku tuntee tarvitsevansa AA:ta loppuelämän ajan, silloin hän todennäköisesti sitä tarvitsee.

Tarkoitin vain, että puoli vuotta (tai minkä tahansa mittainen jakso) on pitkä aika olla juomatta, jos ihminen pohjimmiltaan haluaa vielä juoda. Ei ollut ilkeilyä, huomasin vain että taidat olla nyt siinä vaiheessa, jossa toisaalta haluaisit edelleen juoda, mutta toisaalta et halua niitä juomisen ikäviä seuraamuksiakaan. Mutta jos oikeasti pystyisit kohtuukäyttöön, tuskin kirjoittelisit Päihdelinkkiin? :wink:

Tuon puolen vuoden juomattomuuden olotilaa ei voi ennustaa etukäteen, koska ratkaisevaa on mielestäni juuri se, onko ihminen ollut vain juomatta, vai onko hän oikeasti lopettanut juomisen. Omalla kohdallani meni niin, että puoli vuotta lopettamisesta tunsin voivani jo varsin hyvin, fyysisesti siis. Henkinen kasvu jatkuu loppuelämäni.

–kh

Kiitos kaikille vastauksista! Ajattelemisen aihetta annoitte paljon.

Haluaisin lopettaa kokonaan, on se totuus, mutta edelleen…pelottaa! Kysyin muuten mieheltäni, joka ei juo alkoholistisesti. Tai siis saattaa hänelläkin mennä joskus överiksi, kuten (ihan totta!) taviksillakin voi mennä, mutta se on luokkaa kerran vuodessa eikä alkoholi aiheuta hänelle fyysisiä eikä henkisiä ongelmia. Niin, siis kysyin häneltä, olisiko hänestä ikävää luopua kokonaan alkoholista, että ei saisi enää koskaan juoda, niin hän vastasi: Kyllä, olisi se ikävää. Ei siis tarvitse olla alkkis surrakseen alkoholista luopumista. :wink: Mutta kyllä mä myönnän ainakin juovani alkoholistisesti. Eli taidan olla alkoholisti? Ainakin pahemman luokan ongelmakäyttäjä ja sosiaalisesti siitä riippuvainen. Ja taidan mä olla siitä fyysisestikin riippuvainen, eihän mulla muuten noita mielialanvaihteluja olisi…

Kyllä mä taidan vastauksen tietää. :unamused: On tässä asiassa nyt työstämistä tuolla oman pääkopan sisällä. Taidan jatkaa kirjoittelua tähän ketjuun, jos ja kun siltä tuntuu.

Tsemppiä sulle, Arska ! Ikävää tuo mitä kerrot isäsi sairastumisesta. Hyvä että sinulla on voimia auttaa vanhempiasi.

Oma isäni oli alkoholisti joka kuoli verrattaen nuorena (50+). Toteutti sen ennusteen minkä itse olen toistaiseksi välttänyt. Faija yritti aina raitistua mutta voimat eivät riittäneet. Viimeisen vajaan vuoden raittiudesta joi sitten toista vuotta putkeen joka päivä käytännössä aamusta iltaan ja sai sitten ankaran kramppikohtauksen joka johti aivohalvaukseen ja kuolemaan lyhyen tajuttomuuden jälkeen. Itse olin hautajaisissa selvin päin mutta puudutettuna diapamilla . Ajattelin siinä etupenkissä istuessani että nyt saa minullakin “riittää” ja päätin ryhdistäytyä ! Olinhan jo 30 ikävuoteen mennessä ollut katkaisuhoidoissa ym.sosiaalisairaaloissa jo lähes 300 vrk. Kuukauden verran ryhdistysmisponnistelua kesti ja sitten marssin silloiseen IV linjan viinakauppaan Helsingissa ja ostin täyden lastin väkevää viinaa ja aloin juomaan läheisessä murjussa, kopissa joka oli asunnokseni osoitettu. Oli joulunalusviikko ja kunnon kansalaiset valmistautuivat perhejuhlaan. Ryystin viinaa ja minullahan oli oikeuttu motiivi koska isäni oli kuollut… Sitten havahduin kylmältä ,autiolta, Hakaniemen torilta, ilman hattua ja käsineitä, oli oudon hiljaista , kunnes tajusin että on jouluaatto Herran vuonna 1986 ja kello on 18:00. Alkoholinarkoosissani nappasin taksin ja ajoin äitini luokse , poika ilmestyi viinalle haisevana oven taakse, rojahti saman tien alkoviin nukkumaan.

Pari vuotta piti vielä tapella kurimuksessa kunnes tuli se (toistaiseksi) viimeinen tienhaarani ja siitä asti olen ollut raittiina. Alussa oli, melkeinpä vuoden päivät, helvetinmoiset univaikeudet. Muistan kuukausien jaksoja että nukuin pari kolme tuntia yössä vain ja aamulla piti herätä aikaisin töihin. Kummasti siti sinnitteli vaan ja raittiudestani pidin kiinni kuin koira luusta. Näin vuosien päästä voin vain todeta että sinnittely kannatti.

Minäkin tiesin juovani alkoholistisesti, tiesin sen vuosien ajan ennen ongelmieni pahenemista siihen pisteeseen, jossa lopettaminen tapahtui. Oman alkoholismini ymmärtäminen tuli vasta vähän lopettamisen jälkeen. Minunkaan kohdallani kukaan ulkopuolinen ei silti voinut nopeuttaa tai auttaa lopettamispäätöksen syntymistä mitenkään; kaikki tapahtui omaehtoisesti kun oli sen aika. Uskoisin, että sama pätee sinuunkin, onhan se pätenyt muihinkin.

Sanoisin loppuun omasta puolestani vielä sen, että lopettamisen jälkeisestä ajasta ei kannata olla etukäteen kovin huolissaan. Tulevaisuutta ei kukaan meistä pysty ennustamaan, joi tai ei, mutta selvänä ihminen saa sentään mahdollisuuden ruveta rakentamaan omannäköistään elämää. Se uusi elämä voi osoittautua niin erilaiseksi, että ainakin omat juoma-aikaiset käsitykseni siitä olivat kaikki vääriä. Minun piti ensiksi haluta lopettaa juominen, ilman sen kummempia odotuksia tulevaisuuden suhteen, ja ruveta yksinkertaisesti elämään päivä kerrallaan ja katsoa, mitä tuleman pitää. Ensin selveni pää ja sen myötä ajattelutavatkin alkoivat hiljalleen muuttua.

–kh

Smokki ja Sikari tuossa summaa melko täydellisesti omatkin ajatukset tästä asiasta. Loputonta raittiuden euforiaa ei todellakaan kannata odottaa. Itse kapsahdin siihen suohon, että kuvittelin hyvän olon jatkuvan ikuisesti raittiuden avulla, mutta näin asia ei oman kokemukseni perusteella mene.

Mulla olo helpottui juurikin tuossa kolmessa kuukaudessa - puolessa vuodessa, ja vielä noin vuoden kohdalla tuntui hemmetin hyvältä. Sitten alkoikin sitten noi alkuperäiset juomisen taustalla olleet ongelmat nostaa taas päätään ja alkoi masentaa koko ajan pahemmin, vaikka täysraittiina pysyinkin. Puolentoista vuoden kohdalla se ensimmäinen retkahdus sitten tulikin.

En usko hetkeäkään, että ihminen pystyy koskaan palaamaan kohtuukäyttäjäksi, jos on kerran ollut ongelmajuoja (eli suomeksi sanottuna alkoholisti). En kuitenkaan usko siihen, että yksi ryyppy välttämättä vie kaikki saman tien perikatoon ja juomisputkeen. Viime kesänä join erään juhlatilaisuuden yhteydessä lasin samppanjaa ja lopetin siihen. Toki tunnistin siinä valtavan halun jatkaa juomista, mutta pystyin kyllä vastustamaan kiusausta. Toisaalta se olikin sitten salakavala lähtölaukaus sille, että vedin kahdet kännit puoli vuotta myöhemmin, joten missään tapauksessa en voi suositella, että juo tippaakaan alkoholia, jos on kerran lopettanut. Vaikka sen kerran pystyisikin olemaan juomatta, se yksikin paukku voi jäädä yllättävillä tavoilla muhimaan alitajuntaan ja pikkuhiljaa saattaa huomata ajattelevansa, että eihän se yksi paukku silloin kerran haitannut, joten tuskin kaksi haittaa nytkään. Tai tuskin yhdet kännitkään sitten haittaa, pystynhän mä vastustamaan. Ja niin edelleen.

Mutta kaikilla toi on tietysti yksilökohtaista ja yhden kokemusta ei voi suoraan verrata toisen kokemukseen.

Täällä muuten viides raitis päivä tällä erää ja nyt tuntuu siltä, että jokin on muuttunut. Olen viisastunut riittävästi ollakseni uhoamatta, etten ikinä enää juo, mutta nyt on sellaista energiaa jollaista ei ole aiempien retkahdusten jälkeen ollut, ja paljon aiempaa vahvempi sitoumus tehdä työtä itseni muuttamiseksi, ei pelkästään sitä muutosta, etten juo alkoholia, vaan myös tehdä joka päivä työtä muuttaakseni niitä osia itsessäni, jotka tunnen aiemmin jollain tavalla altistaneen mua retkahduksille. Uusi mottoni on: “ei pelkoa” ja yritän pitää siitä kiinni tästedes.