Silloin tällöin nousee esiin , täälläkin, selitys jonka mukaan selvänä olo on kovin hankalaa, kun kaverit ovat kuin henkensä hädässä pyytämässä takaisin juhlimaan ja rellestämään.
Kun nyt muistelen omaa juomisen lopettamistani, niin ei se kovin kauan kohdallani kestänyt.
Aika nopeasti sain huomata etten edes ryyppyporukassa, kantapöydässä niin korvaamaton ollutkaan.
Eivät he minua niin unohtaneet, etteikö muissa asioissa olisi yhteyttä pidetty, mutta hyvin pärjäsivät sen juomisen suhteen ilman mukanaoloanikin. Tottuivat nopeasti, kun oli pakko.
Onko se kovinkaan monen kohdalla totta, se korvaamattomuus porukan henkenä ja sieluna, jonka poissaolo juomingeista aiheuttaisi surua ja murhetta, lähetystöjä koottaisiin palaamista pyytämään?
Vai liekö tarkoitushakuista toiveajatteluakin mukana?
Millaisia muistikuvia asiasta on muilla juopottelusta pysyvämmin irrottautuneilla?