Täällä olevat keskustelut ovat innostavia, inspiroivia ja asiallisia. Laitan jotain omasta tilanteestani.
Päätös laittaa korkki kiinni kypsyi päässäni jonkin aikaa. Monet pienet asiat, kohtaamiset ja muut vastaavat vaikuttivat niin, että tein päätöksen iloisella mielellä.
Omassa päässä kun loksahtaa, että alkoholinkäyttö on liian hallitseva, on päätös helpompi tehdä kuin pakon edessä.
Olin absolutisti vuosina 2001-2007, sitten uusi “lasi viiniä” ruuan kanssa ajoi nopesti jatkuvaan, monta kertaa viikossa ottamiseen. Toleranssi kasvoi ja kirkasta sai juoda ilman pelkoa krapulasta. Kotona ei onneksi ole tullut isoja riitoja tai muuta peruuttamatonta. Kyllästyin koko aineeseen nimeltään alkoholi. On se sellainen piru, kokolailla säätämistä on kaikki sen ympärillä oleva.
Nyt menen nöyrin mielin päivä kerrallaan ilman. Alkoholi ei kuulu elämääni, se on osa menneisyyttäni. Katsotaan rauhassa, liikunnalla on hyvä korvikefunktio, ja ajan kanssa saa painokin luvan pudota. Edellisellä kerralla päätökseni jälkeen löytyi paljon hyviä asioita, joilla täytin elämäni. Niin tulee käymään nytkin. Ja vieroitusoireet kestävät tovin, ne ovat kestettävissä.
Kiitos kaikille tuesta ja kannustavista kirjoituksista. Täältä saa käytännön vinkkejä ja vertaistukea. On ihanaa, kun voi taas elää täyttä elämää!
Hieno päätös jälleen teranryh! Tervetuloa…
näemmä ei voi koskaan alkaa varomattomaksi ja sortua tuohon yhteen lasilliseen pitkänkään raittiin jakson aikana. Toivottavasti tuo asia pysyy munkin mielessä aina tässä viinapirua vastaan räpiköidessäni 
Huomenta ja onnea päätöksestäsi! Taas hyvä osoitus siitä, että tauti ei poistu vaikka aikaa on välissä paljon. Itsellä kasassa nyt 5 kk ja eipä suurempia vaikeuksia. Elämä kun on näin niin paljon parempaa. Paitsi viinapirua niin myös sitä varon silti, ettei koko aika mene “sairastamiseksi ja taudin kanssa vatkaamiseksi” eli normaalia elämää mutta tuntokarvat pystyssä 
Moni ihminen kun tekee omasta sairaudestaan (myös muut sekä psyykkiset että somaattiset sairaudet kuin alkoholismi) elämäntavan…
Tervetuloa palstalle.
Kuten Lizzy tuossa yllä totesi, ei sairastamisesta kannata tehdä elämäntapaa, mutta raittiudesta kylläkin. 
Komppaan edellisiä. Asioita kannataa mietiskellä, mutta ei vatvoa päivästä ja vuodesta toiseen. Aurinkoista selvää päivä itse kullekin!
Teranryh, älä välitä noiden oudoista puheista vatvomisesta ja alkoholismin tekemisestä itsellen joksikin elämän pääasiaksi jotta voisi olla marttyyri. Ei ne sua (varmaan?) tarkoita. Ilmeisesti takertuivat tuohon mun kommentin yhden lauseen yhteen “aina”-sanaan 
ja käsittivät asian jotenkin väärin.
Tässä mielessä onkin mielestäni erikoista, että jotkut käyvät AA:ssa kymmeniäkin vuosia raittiina. Vertaisin tilannetta siihen, että itsellä olisi joskus ollut syöpä, joka saattaa uusiutua tietyllä todennäköisyydellä. Haluaisinko käydä koko ajan ryhmässä saamassa siitä muistutuksen? En. On mukavampi elää niin, että sairaus on taka-alalla, asioita silti pohtien. Ymmärrän kuitenkin esim. niitä, joilla ei ole perhettä/muita tuttuja/ystäviä, kuin AAlaiset. Silloinhan se on tavallaan puuttuva perhe. No, kukin tavallaan, tarkoitus ei ole millään tavalla mitätöidä AA:ta ja onhan tämä plinkkikin ryhmä…Mielummin valitsen alkoholismin kuin syövän, tässä saa itse haluta ja vaikuttaa. Mukavaa päivää kaikille!
Medusa. Ei sanomani ollut osoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, tulipahan vain mieleen. Taisit käsittää väärin 
Raittius on kivaa eniweis!
Aaa…okei. Mie käsitin sitten väärin, sori. Alko vaan tympäseen kun uuden lopettajan ketjussa kaikki vaan kommetoi “että älä nyt vaan ota tästä ittelles jokapäiväistä tautia” 
Tuosta en tiedä tuosta AA-ssa vuosikaupalla ravaamisesta kun en ole itse käynyt. Ei se kovin hyvältä kuulosta mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan jos se jollekulle jotain apua suo. Kait se jonkun aukon elämässä sitten täyttää.
Niin, onhan tämä palstakin “ryhmä”. Nautin ja tarviin tätä nyt mutta toivon todellakin, että ei tarvi täällä sitten lopunikää roikkua jotta pysyis raittiina Nettiriippuvuuttakin yritän varoa.
Minä kyllä ymmärrän, mitä muutamat aikaisemmat kirjoittajat tarkoittavat sillä, että ei kannata jäädä sairauteensa vellomaan ja vatvomaan, mutta onkohan tuo neuvominen pikkusen liian aikaista noin uudelle toipujalle? Tosin hänhän tietää jo pitkälti (enemmän kuin moni meistä…) mistä raittiudessa on kyse, nyt vain on löydettävä uudelleen se polun pää! 
Alussa asioita nimenomaan kannattaisi miettiä, miksi ja mihin tilanteisiin on juomista tarvinnut ja miten on tultu siihen tilanteeseen, että lopettaminen on ainut vaihtoehto. Ja kannattaa ilman muuta myös punnita juomisen ja juomattomuuden hyvät ja huonot puolet rehellisesti mielessään. Kannattaa myös opetella tunnistamaan retkahdusvaara ja miettiä etukäteen tilanteita, joissa on ennen “joutunut” juomaan. Itseensä tutustuminen uudelleen on mielestäni hyvin olennainen osa raitistumisprosessia. Selväpäinen oma itse saattaa olla joillekin yllättävän tuntematon, mutta tutustuminen kyllä kannattaa!
Minullakin on tavoitteena normaali perusarki, ja mahdollisimman neutraali suhtautuminen siihen monilla kauniilla nimillä kutsuttuun myrkkyyn. Se tulee aikanaan, uskon niin. Vielä liikkuu päässä monia juomiseen liittyviä ajatuksia, joita on hyvä purkaa mm. täällä. Ja varmasti mielitekojakin tulee, mutta niistä pääsee kyllä yli. Kyllä minäkin ihmettelen ihmisiä, jotka ovat olleet 40 vuotta raittiina ja käyvät edelleen jopa useita kertoja viikossa AA:n kokouksissa. Mutta mikä minä olen heitä tuomitsemaan, pääasia että pysyvät päihteistä erossa, keinolla ei liene niin suurta väliä… Minäkin siis haluan tavallaan unohtaa koko sairauden, mutta se ei ihan vielä ole mahdollista. On vielä päässä selvittämättömiä solmuja asiaan liittyen. Mutta täällä niitäkin on hyvä aukoa. Ja tiedän kyllä senkin, että unohtaa tätä varsinaisesti ei kannata, se piru kun on ja pysyy tuolla selkäytimessä, mutta jospa voisi vielä joskus viettää normaalia, ihanaa aikaa ilman että tarvitsisi pohtia mielessään juomista tai juomattomuutta, siihen pyrin. Kuten varmaan me kaikki!
Mukavaa raitista päivää kaikille!
Alkoholismi on siitä viekas piru, että sitä ei voi noin vain jättää taka-alalle. Se on sinussa eikä lähde edes kulumalla tai sillä, että jätät vain ajattelematta sitä. Alkoholismi on parantumaton sairaus toisin kuin syöpä nykyään. Alkoholismi kehittyy koko ajan vaikkei joisikaan. Jos otat sen ensimmäisen huikan, niin sairaus on taas aktiivinen ja jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Alkuperäisen kirjoittajan kirjoitus on tästä taas todiste. Jos olet laittanut alkoholismisi taka-alalle, on hyvin helppo jonain päivänä “vahingossa” ottaa lasillinen viiniä. Se käy kuin varkain.
Vaikka olisit ollut viisikymmentä vuotta raittiina, niin se on vaan pidettävä mielessä, että olet alkoholisti. Parhaiten se pysyy mielessä, kun käy AA-ryhmissä säännöllisesti. Toki siitä tulee ajan mittaa myös tapa ja on kiva käydä ryhmässä ihan vaan tapaamassa tuttujakin. Ne, jotka retkahduksen jälkeen vielä saavat raittiudesta kiinni ja tulevat uudestaan ryhmään, kertovat usein, että se lähti siitä, kun alkoi jättämään ryhmiä väliin.
Tästä asiasta on väännetty täällä kättä varmasti niin kauan, kuin tämä palsta on ollut olemassa…ja sitä ennen muualla. Mutta sanonpa silti vielä sanasen. Minusta jatkuva AA:kokouksissa käynti on vähän kuin alkoholiriippuvuuden vaihtaminen AA-riippuvuuteen. Siellä käyminen ja raittiuden ilosanoman julistaminen tulee joillekin lähes pakonomaiseksi toiminnaksi. Ja se ryhmä, missä minä kerran kävin, harrasti lähinnä haikeaa menneiden muistelua…ne miehet vaikuttivat ihan oikeasti siltä, että heillä on ikävä niitä juovia aikoja… En viihtynyt.
Toistan, että minä haluan pyrkiä riippuvuusvapaaseen elämään (kofeiinia ei lasketa 
), alkoholista eroon pääseminen on vaiheessa ja jossain vaiheessa pyrin luopumaan tupakastakin. En halua tulla riippuvaiseksi mistään tukiryhmästä. Olen sen verran herkästi addiktoituva ihminen, että paniikkihan siinä varmasti iskisi, jos en joskus pääsisikään ryhmään. Tähän mennessä ovat omat voimat ja plinkki ja oma suku ja ystävät riittäneet. Tahdon joskus tulevaisuudessa oppia suhtautumaan alkoholiin, kuin vaikkapa partaveteen. Näen kyllä sitä kaupassa ja näen (haistan) kun muut sitä käyttävät, mutta itse minun ei tarvitse siihen koskea. Siis neutraalisti. Aika näyttää, pystynkö siihen!
Mutta nyt jättäydyn pois tästä ketjusta, niin ehkäpä aloittajakin uskaltautuu taas takaisin… 
Itse vertaisin alkoholismia mieluummin vaikka diabetekseen kuin syöpään. Syövästä voi parantua, diabeteksesta ei, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Täytyy kuitenkin muistaa hoitaa itseään ja ottaa lääkkeet. Jos alkoholismin hoidossa ei koe AA:ta omaksi lääkkeekseen, jotain muuta siihen täytyy keksiä. Ei se parane sillä, että sen vaan unohtaa ja toivoo, että se menisi pois. Ei se mene. Alkoholismi ei parane vain jättämällä viinan pois. Se on tunne-elämän sairaus.
Koen kyllä, että ryhmistä riippuvaiseksi tuleminen on huomattavasti parempi riippuvuus kuin alkoholiriippuvuus, mutta ei niistäkään tarvi riippuvaiseksi tulla eikä siellä tarvitse joka ilta käydä. Itse käyn ehkä kerran viikossa, joskus harvemminkin. Mutta jos joku tulee ilman toimeen, niin hyvä niin.
Onhan sellainen diabetesmuoto (siis lievä kakkostyypin tai jotain…en ole ex-, enkä nykyinenkään pertti millään alalla) olemassa, joka pysyy kurissa oikealla ravitsemuksella ja muutoin terveillä elämäntavoilla. Sitä sairastaville voi tulla terveet elämäntavat niin luonnollisiksi ja itsestäänselviksi, että he voivat “unohtaa” sairastavansa diabetestä. Silti he kyllä varmasti koko ajan tietävät sairastavansa sitä ja varovat. Minä elän ruusuisissa kuvitelmissa, että sairastan jotain kakkostyypin alkoholismin kaltaista… Nyt täytyy mennä unille, kun simmu luppasee… Hyvää yötä ja raittiita unia kaikille!
Oli mukava lukea kirjoituksianne. Siinä oli monenlaisia, mielenkiintoisia näkökulmia. Niitä tarvitaan. Koetan karttaa paatosta kirjoituksissani. On vaan niin hyvä olo useamman vuoden tuhnun jälkeen, että sitä iloa haluaa jakaa saman kokeneille!
Itselläni on sellainen vaihe, että viime yö oli ensimmäinen, kun osasin nukkua rauhallisesti ilman ylimääräisiä kireyksiä. Aamupalana otin reilun b-vitamiiniannoksen, sillä on oma virkansa.
Tuossa oli puhetta AA-kerhosta. Luulen, että on hyvin yksilöllistä, miten se sapluuna sopii kenellekin. Minä olen valmis menemään jos koen tarvetta. 12 askelta ja sen sisältö on mielestäni täyttä asiaa ja loistavaa elämänohjetta. Korkeampi voima (miten kukin hänet käsitämme) on ainakin minulle tarpeen. Ei mitään numeron tekemistä asiasta, vaan kiitollista mieltä ja sisäisiä huokauksia vaikeina hetkinä. Myös perussanoma, että menneen saa unohtaa, nauttia Luojan huolenpidosta tänään, antaa voimaa. Itse olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni helluntailaiskodissa ja olen jotenkin varsin kriittinen noiden yhteisöjen suhteen. Ainakin aiemmin siellä retosteltiin miten kauheasti on tehty sitä ja tätä ja tilaisuuksien tasottomuus ja monet muut valtaan liittyvät kuviot noissa kerhoissa työntävät luotaan. Suora yhteys on todettu toimivaksi.
Meitä ihmisiä on monenlaisia, alkon kanssa painineita yhdistänee tunne-elämän herkkyys. Olen huomannut, että lopettajat osaavat suhtautua toisiinsa rakkaudella ja kannustuksella. Tämä on niin suuri yhteinen asia. Ja kun ihmisiä ollaan, siihen kuuluu kyky “riidellä rakentavasti” ja vääntää kättä joskus. En tosin ole näillä palstoilla törmännyt ikäviin ilmiöihin - jos tulee vastaan, voi siirtyä seuraavaan osioon. Kun kyse on alkosta, ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, naurettavia kommentteja/kirjoituksia.
Oma ajatukseni on, että kun lopettaa, tietty napakkuus pitää olla, ilman että asian kanssa liioitellaan. Kun on päässyt vahvemmille vesille, tärkeää on säilyttää nöyryys, muistaa asian herkkyys ja hauraus. Sosiaaliset tilanteet pystyy kyllä luovimaan. Aiemmin oli aina syy juoda - pieni vaiva on selvitä ilman turhia selittelyjä tilanteista, joissa toiset juovat. Itse kerron tietyille ihmisille suoraan, että korkki on kiinni. “Ei kiitos” riittää monessa tilanteessa. Jos joku tyrkyttää, pari kertaa “Ei kiitos” saa luvan riittää; jos ei mene perille, sitten vaan sanon napakasti, että ei sovi minulle (sanamuodon voi toki viilata tilanteen mukaan).
Rakkaat lähimmäiset, aurinkoista raitista päivää teille, nautitaan elämästä terävin aistein ja muistetaan huumori (ja valkosipuli)
Eihän minun pitänyt tänään tulla tietokoneelle ollenkaan (kasvimaata kitkemään piti mennä…), mutta lukaisin tuossa herättyäni äsken (olen unikeko) kännykällä tuon kirjoituksesi Teranryh, ja oli ihan pakko tulla vastaamaan.
Miten osaatkin asettaa sanasi noin hienosti, juuri tuollaista minäkin olen tarkoittanut koko ajan, mutta en ole osannut pukea sitä sanoiksi! Nöyrää kiitollisuutta, kuitenkin ilman kiihkoilua. Kyllä minäkin tykkään raittiuden ilosanomaa jakaa, on tää niin hemmetin hienoa niitten sumuvuosien jälkeen! Suhde AA:han sama, olen valmis kokeilemaan joskus, jos tunnen tarvetta. Suhde Korkeampaan Voimaan, tai energiaan, yleisin nimitys lienee Jumala, myös sama. Olen uskonut siihen aina. Ja uskon että ilman sitä en olisi ikinä päässyt siitä kurimuksesta eroon. Rukouksin kiitän joka ilta ja joskus aamusellakin (se tahtoo unohtua 
)ja toisinaan ihan milloin vain. Isä Meidän-rukouksessa on kohta kaikille hankaluuksille. Nykyään painotan sitä: “Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta”-kohtaa. Suhtautumiseni yhteisöihin on myös sama. Aiemmin keksin kaikenlaisia repliikkejä tilanteisiin, joissa minulle tarjottaisiin alkoholia. Nyttemmin olen ajatellut, että tosiaan pelkkä “Ei kiitos” riittää. Tai ainakin sen pitäisi riittää.
Huumorilla sitä sodistakin selvittiin, on sanottu…sillä kyllä selviää melkein mistä vain! Ja valkosipulia rakastan!! Joten samoilla linjoilla siinäkin. Ihanan raitista päivän jatkoa Sinullekin Teranryh!
Hei,
Ja tervetuloa mukaan. Paras keino pysyä raittiina onkin osuvasti otsikossasi. Raittiuteen ei tarvita sen enempää eikä vähempää.
AA:sta sen verran, että mielipide AA:sta näyttää olevan vahvin heillä jotka eivät ole siellä käyneet tai ovat käyneet kerran. Oma historiani AA:ssa kulki siten, että eka kerran tosissaan yrittäessäni raittiutta kävin naisten ryhmässä pari kuukautta. Oli sopivan rentoa jutustelumeininkiä, mutta tunsin oloni ulkopuoliseksi. Muutamaa pitkän raittiuden saaneiden naisten puheenvuoroja vierastin. Noin kuukauden kuluttua retkahdin, kävin vielä kerran enkä kertonut retkahduksestani. Samalla alkoi päässäni kehittyä ajatus, että kyllä tästä selvitään omin avuin ja lukemalla. Olin raittiina pari kuukautta omin voimin, sitten taas entiseen juomarytmiin takaisin, mutta aloin juomaan rankemmin. V. 2002 keväällä luin AA-kirjallisuutta kännissä ja päätin mennä uudelleen ryhmään vaikka hävetti ja pelotti hirveästi. Siis sekaryhmään. Se oli mullistava kokemus ja tulin kerralla AA-humalaan, jota kesti pari kuukautta. Sitten aloin havainnoida virheitä muissa ihmisissä, etenkin miehissä. Tosiasiassa juominen veti vielä puoleensa. Tätä pyöröovimeininkiä kesti alkuvuoteen 2003, jolloin sitten ei enää ollut selityksiä, kun olin kuolla alkoholimyrkytykseen. Päätin kokeilla tosissaan AA:n suosittamaa tapaa.
Monta kiveä käännettiin ja kävin ryhmissä alkuun oikeasti vain, etten alkaisi juoda. Illat olivat niin pitkiä, ahdistusta pukkasi niin paljon ja asiani olivat täysin sekaisin. Kuten useimmiten käy, asiani ja elämäni alkoivat selkiytyä. Muutin paikkakuntaa, olin raitistunut enkä kokenut enää tarvitsevani ryhmiä. Kun harvakseltaan kokeilin niitä, näin vain virheitä toisissa ihmisissä ja ohjelman liian tiukkana ja moralisoivana. Aloin elämään täysillä ns. tervettä elämää. Ei siinä elämässä mitään vikaa ollut, mutta omat ajattelutapani alkoivat aukoa ovia juomisen mahdollistamiseksi. Sitten kävi miten kävi, ketjuni aloitussivulta se käy ilmi. Nykyisin käyn AA:ssa säännöllisesti.
Eli olen kulkenut aika pitkän AA-taipaleen tähän päivään. Monesti kun joku uusi ihminen tulee ryhmään, ensimmäisessä palaverissa toiset kertovat juomahistoriaansa ja kuulee sanottavan, että ilman AA:ta ei olisi raitistunut. Eivät ne palaverit ole sisällöltään sellaisia joka kerta. Pitkään raittiina olleet eivät käy niissä siksi, että muuten retkahtaisivat vaan pitääkseen yllä raitista elämäntapaa, auttaakseen niitä, jotka ovat vasta alussa ja kehittyäkseen henkisesti ihmisinä. AA-ohjelma on kova juttu, tosi extremelaji. Vertaisin sitä maratoniin. Kaikki kehitys tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Riippuvaiseksi tuleminen se vasta kova juttu onkin.
Hyvää raitista sunnuntaita kaikille
Hei AK, rankka tarina Sinulla takana. Hienoa, että olet lopulta päässyt kiinni todelliseen raittiuteen! Minäkin tunnen päässeeni, vaikka eri tietä kuljenkin. Olen aina ollut “yksinäinen susi”, pärjäillyt hyvin omillani ja omien ajatusteni kanssa. En ole koskaan halunnut kuulua mihinkään yhteisöön, en urheiluseuraan, en kerhoon (ihan lapsena niissä tosin olin, lopetin teininä), enkä edes työyhteisöön. (Välihuomautus: Arvostan kuitenkin Plinkkiä paljon vertaistukiryhmänä!! Samoin ystäviäni, perhettäni ja sitä Suurempaa Voimaa…) Olen aina etsinyt omat reittini päämäärääni. Niin aion tehdä nytkin. Jotenkin rivien välistä olin lukevinani, että se ei AA:ssa käyvien mielestä taida olla mahdollista…? Ovatpa jotkut sanoneet niin aivan suoraankin. Eipä tuo suuremmin hetkauta, ei ole ennenkään muitten mielipiteet juurikaan toimintaani vaikuttaneet. Etsin itse oman polkuni, askel kerrallaan sen aion kulkea myös, enempään en kykene. Täältä saan hyviä oivalluksia tukemaan matkaani. Vaikka AA jäikin minulla vain yhteen kertaan ja join sen jälkeen puolisentoista vuotta, en tunne nyt mitenkään pitäväni mitään takaovea auki juomiselle. Se ei kertakaikkiaan vain ole minulle vaihtoehto enää, tiedostan sen vahvasti ja olen sanomattoman iloinen siitä, että saan olla raitis, iloinen ihminen!!
Puolet kasvimaasta kitketty, toinen (helpompi) puoli jääköön huomiselle.
Omalta osaltani en kirjoittele rivien välissä mitään, kerroin vain oman kokemukseni. Olen ollut vuosien varrella montaa mieltä AA:sta. Tällä hetkellä positiiviset seikat voittavat ne ei-niin-kivat, jollaisia on joka yhteisössä.
Jätänpä siis rivien välit tästä lähin lukemati! Tiedän ja myönnän, että AA todella toimii. Ja kuten jossain aiemmin sanoin, olen huomannut noudattavani askelia omassa elämässäni aivan luontaisesti. Teen siis kuten AA:laisetkin tekevät, en vain käy ryhmissä. AA on todella upea juttu, joka on pelastanut todella monia ihmisiä. Jos asuisin kaupungissa, tai edes lähellä sellaista, saattaisin itsekin käydä kokouksissa. Mutta tällä hetkellä edes viikottaiset käynnit olisivat melko lailla hankalasti toteutettavissa, joten pärjäilen ilman. Ehkä sitten joskus, jos tulen ajaneeksi ajokortin…
Olipas tuo minulta lainaamasi tekstinpätkä jotenkin tympeän kuuloinen…en sellaista tarkoittanut. Otan vertaistuen edelleen mielelläni vastaan, vaikka pitkälti pärjäilenkin yksinäni.
Tulinpa sitten kitkeneeksi sen kasvimaankin loppuun, ja se loppupuolihan olikin hankalampi kuin alku! Mutta nyt se on TEHTY! Ja lonkat ja polvet ilmoittelevat tosissaan, että oliko pakko tehdä kaikki kerralla (oli). Nyt menen nauttimaan oman maan uusia pottuja possunfileen kera, nams!