Hei!
Olen viettänyt käytännössä koko viikonlopun seurassanne, ja ajattelin nyt kirjoittaa itsekin, vaikka tilanne on vielä hyvin epäselvä. Selvitän tässä siis omia ajatuksiani ja samalla toivon, että joku samassa tilanteessa ollut osaisi jonkinlaista vihjettä antaa siitä, missä nyt mahdollisesti mennään.
18-vuotiaan lukiolaispojan huoneesta löytyi perjantaina piippu. Asiasta päästiin keskustelemaan vasta tänään sunnuntaina, koska pojan tyttöystävä oli meillä koko viikonlopun, emmekä halunneet (tässä vaiheessa) sotkea häntä mukaan. Keskustelu meni tavallaan ihan hyvin – pojan kanssa pystyy kyllä asioista puhumaan ilman, että kenenkään tarvitsee ääntä korottaa. Myönsi, että on kokeillut hasista muutaman kerran, ei kuulemma ihan lähiaikoina. Ja että on ihan vaan kokeillut, ei käytä säännöllisesti, eikä ole kokeillut mitään muuta. Toki tekisi mieli uskoa, mutta minkä ihmeen vuoksi ”pari kertaa” kokeilleella on oma piippu…? Ja minkä vuoksi se oli nyt ilmestynyt hyllylle…?
Viikonlopun aikana sitä onkin sitten ehtinyt märehtiä kaikenlaista. Vaikka aiemmin ei ole ollut oikein perusteltua syytä epäillä, että poika mitään käyttäisi, näyttää nyt jälkikäteen ajateltuna siltä, että merkkejä olisi ilmassa ollut. Toisin sanoen monelle pienelle ongelmalle on löytynyt kyllä muita mahdollisia syitä, mutta ne saattaisivat myös selittyä pössyttelyllä.
Ihan jo pojan taustakin tuntuu lisäävän todennäköisyyttä sortua käyttäjäksi: Ensinnäkin pojalla on jo lapsena diagnosoitu ADHD. Vasta 7. luokalla pärjäsi koulussa ilman lääkitystä – lopettamisen jälkeen ei onneksi tarvinnut kertaakaan harkita uudelleen aloittamista. Tasaista elämä ei aina ole muutenkaan ollut, vanhemmat erosivat pojan ollessa 11-vuotias. Molemmat vanhemmat ovat kyllä aivan täysipäisiä, mutta monen muuttujan vuoksi poika on välillä asunut äitinsä, välillä isänsä luona. Viime syksynä meni äidin kanssa sukset vähän ristiin, ja on nyt siis useamman kuukauden asunut meidän luonamme. Kaiken kaikkiaan siis elämä ei aina ole ollut ihan siitä stabiileimmasta päästä.
Peruskoulun poika suoritti siihen malliin, että rimaa hipoen pääsi lukioon. Lukio-opiskelusta ei kuitenkaan ole tullut juuri mitään: kaverit kirjoittavat nyt keväällä, mutta poitsulla suoritettujen kurssien määrä heiluu jossain puolessa välissä. Jo alku oli tahmeaa silloin syksyllä 2010, hylsyjä tuli ensimmäisestä jaksosta alkaen. Aina löytyi joku selitys, milloin oli hankala tyttöystävä ja milloin mitäkin. Yritin puuttua asiaan ilmeisen väärällä tavalla, sillä poika muutti äitinsä luokse. Sitten alkoi tulla poissaoloja. Koulun vaihto, ja kaiken piti muuttua hyväksi, mutta lintsaaminen jatkui. Viime syksynä sitten vaihdettiin puolentoista vuoden jälkeen asumisjärjestelyt taas tänne meille, ihan sillä että asumme lähempänä koulua ja aikataulut antavat paremmin myöten herättää juniori aamuisin ja potkia ovesta ulos.
Syksyllä poika oli tolkuttoman laiha, oli kesän ilmeisesti viettänyt enemmän tai vähemmän kavereiden kanssa hengaillen, kotona oli käynyt kai lähinnä kääntymässä. Töissä ei tietenkään käynyt. Massaa alkoi kertyä pikkuhiljaa, kun pysyi paremmin kotona ja söi edes jotenkuten säännöllisesti.
Vettä juo usein tolkuttoman paljon, käy monta kertaa illassa täyttämässä vesimukia tai -pulloa. Kämpän lämmityksen vuoksi olen joutunut jatkuvasti jäkättämään siitä, että pitää huoneen ikkunaa usein pakkasellakin auki. Kuulemma laittaa vesimukin aina ikkunan väliin jäähtymään. Aikanaan haistoin muutamaan otteeseen, että sisällä oli tupakoitu, mutta ei se meikäläisenkään hajuaisti ole paras mahdollinen, koska tupakoin itsekin.
Vielä yläasteella ja lukion ekalla tuota kaveria ei tarvinnut aamuisin herätellä tai muitakaan normitoimia juuri kytätä, nyt oli ja on kaikki toisin. Illat ja yöt menevät pleikkarin kanssa, aamuisin on todella huono heräämään. Ilman herätysapua ei olisi toiveitakaan käydä koulua. Kaikki vanhat tavat ja rutiinit, joita ADHD-muksuille tankattiin monta vuotta päivästä toiseen, ovat unohtuneet. Hampaat jäävät pesemättä, ruoat ja astiat saattavat jäädä pitkin keittiötä, ulko-ovet jäävät auki, koulureppu jää eteiseen lähtiessä, oppituntien ajankohdat unohtuvat… You name it. Pieniä asioita, mutta kun niitä on tarpeeksi…
Pojalla on tässä parin vuoden aikana tullut tavaksi kadota viikonlopuksi, tai pahimmillaan muulloinkin määräämättömiksi ajoiksi. Saimme syksyllä läpi tiukan linjan siitä, että kouluviikolla ollaan yöt kotona – muutaman kerran jäi viikolla yöksi jonnekin ja aamulla ei tietenkään saatu ajoissa kiinni, eli poissaoloja tuli. Ennen kuin tämä nykyinen tyttöystävä (on ollut siis kuvioissa pitkään, ovat eronneet useamman kerran ja välillä pitkänkin tauon jälkeen palanneet taas yhteen) tuli taas kuvioihin vuodenvaihteessa, oli poika yleensä koko viikonlopun jossain radalla. Nyt tyttö on meillä viikonloput, eivätkä yleensä poistu talosta videovuokraamoa pidemmälle. Tytöstä tiedän sen verran, että mielenterveysongelmia on ollut, lääkitystä ja välillä suljetumpiakin hoitojaksoja. Tyttö tupakoi ja kerran olen nähnyt olutta juovan, muuten en tiedä hänen päihteidenkäytöstään mitään. Ainakin pystyy antamaan hyvän kuvan itsestään, pahaa sanaa en pysty sanomaan.
Syksyllä keskustelin pojan kanssa pitkään noista koulunkäyntiongelmista. Halua kuulemma olisi hoitaa lukio loppuun ja armeijan jälkeen jatkaa opiskelua. Kun poissaoloja kertyy, tulee siitä kierre: on paha olo lintsaamisesta, ja sitten ei jaksa mennä kouluun. Puhuttiin ahdistuksesta ja masennuksesta, kaiken maailman möröistä. Poika oli melko helppo puhua ympäri, ja sain varattua ajan koulupsykologille. Sitten poika täytti 18. Kävi psykan luona jokusen kerran, mutta unohteli aikoja ja sekin on ilmeisesti nyt jäänyt. Wilmaanhan ei täysi-ikäisen kotijoukoilla ole asiaa, joten en osaa sanoa poissaoloista tai suorituksista mitään varmaa. Viime viikosta tiedän kaksi oppituntia, joille ”unohti” mennä.
Töitä poika ei ole 8. luokan TET-jakson jälkeen tehnyt kokonaista viikkoa. Vanhemmat maksavat koulukirjat ja bussilipun, autokouluunkin on kollektiivinen rahoitus (mutta ajotunneillakaan ei ole käynyt aikoihin). Pienen opintotuen saa, ja heti 18 täytettyään alkoi nostaa opintolainaa (yhteensä noin 350 €/kk). Lainan saa nostettua neljä kertaa vuodessa, ja ilmeisesti marraskuussa nosti ainakin sen 600 €. Rahat loppuivat ennen joulua – sen näkee helposti siitä, että poika on ilman tupakkaa. Vuodenvaihteessa nosti taas ilmeisesti 600 € ja nyt odotellaan, riittävätkö rahat helmikuun loppuun. Jos riittävät, taitaa olla muitakin tulonlähteitä… Vanhemmat siis kommunikoivat kohtuullisen hyvin keskenään, ja rahahanat ovat teoriassa kiinni. Tosin bussilippurahaa poika on onnistunut saamaan molemmilta, ja siitä huolimatta oli saanut joulukuussa tarkastusmaksun… Tästä eteenpäin rahaa ei anneta, vaan matkakortti käydään lataamassa. Pikavippi on otettu ainakin kerran, kuulemma kaverille ja kaveri on maksanut sen pois. Vanhemmat ovat sopineet keskenään siitä, että pojan mahdollisia velkoja ei makseta, vaan luottotietojen annetaan mennä jos ovat mennäkseen.
Näille kaikille asioille, isommille ja pienemmille, on siis aiemmin löytynyt aina jonkinlainen selitys, mutta tuon piippulöydön jälkeen epäilyttää ihan kaikki. Ja ehkä eniten ottaa päähän pojan täysi-ikäisyys: mistään ei saa tietoja ja mitään ei voi pakottaa. Sen takia on toki hyvä, että asioista vielä voidaan puhua – mutta minkä verran uskaltaa enää uskoa puheisiin? Esimerkiksi koulunkäynnin suhteen poika osaa kyllä hokea, että on motivoitunut ja ottaa itseään niskasta kiinni, mutta mitään ei tapahdu.
Tältä palstalta löytyi todella hurjia kohtaloita, eikä meidän tilanteemme taida olla yhtään mitään niihin verrattuna. Jostain homma on kuitenkin jokaisen kohdalla aina alkanut, ja minua kiinnostaisikin kuulla kokemuksianne siitä, miten se on alkanut. Pohjimmaisena tietenkin on ajatus siitä, kuinka huolissaan ja peloissaan tässä nyt kannattaa tai pitää olla.
Terveisin paha äitipuoli
!