Siis tällä hetkellä mulla on juuri tuollainen vaihe menossa, kuten hienosti kuvasit ikzu! Mä saatan joskus oikeasti huomata dumaavani muita, vain koska käyttävät alkoholia. Että he ovat minua huonompia. Alkuhan meni vain omien ongelmien kanssa painiessa ja omaa itseä suurennuslasilla syynäten. Nyt kun oma alkoholittomuus alkaa olemaan itselle jollain lailla itsestäänselvyys, sitä alkaa tarkkailla muita ihmisiä. Ja tuomitsemaan. Ehkä olen oikeasti jollain tasolla vielä kateellinen juhliville kavereille, koska saatan joskus ajatella, että pakko minunkin on tästä raittuidesta jokin palkinto joskus saada. Ehkä elän pidempään, tai ehkä olen viisikymppisenä rautaisessa biitsikunnossa tai tai tai… Kai pidän tätä raittiutta kuitenkin vielä jonkinlaisena uhrauksena, niin paljon kuin tätä selkeyttä ja ihania sunnuntaiaamuja rakastankin.
Olen miettinyt todella paljon viime aikoina sosiaalista asemaani, sosiaalisuuttani/epäsosiaalisuuttani, miltä näytän raittiina muiden “tavallisten” ihmisten silmissä…
Monessa mediassa täysraittiutta on kuvattu viime aikoina “ääritekona” ja “jäykistelynä” ja pitää olla rohkea ja ja ja… Ihan kuin ihminen oikeasti tarvitsisi alkoholia toimiakseen normaalisti. Vähän tulee semmoinen fiilis, että syrjäytetäänkö minut tästä yhteiskunnasta kokonaan, kun en juo?
Ja samalla kun olen onnellisempi ja tyytyväisempi itseeni kuin yli 15 vuoteen, muutun muiden silmissä yhä tylsemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi. Ihme paradoksi, joka ahdistaa. 
Tuli tuosta viimeisestä lauseestasi mieleen sitaatti, joka kuvaa mielestäni raitistuneen alkoholistin tilannetta aika hyvin.
“Minä join ennen, nykyään hirveän jännä on minun elämä. Nuorena kun join, koin että maailma ympärillä on tylsä ja minä kiinnostava. Sitten lopetin juomisen. Nyt olen tylsä, mutta maailma ympärillä hirveän jännä.”
Pekka Routalempi (Pasila-sarjasta) 
Tuo tuntuu olevan monille hankala paikka, että muut pitävät tylsänä, kun ei enää juo. Itse miettisin siinä vaiheessa, että tuntevatko he oikeaa minua (sinua) ollenkaan, jos he pitävät juovuksissa olevaa minua (sinua) miellyttävämpänä ja hauskempana seurana. Itse tulin huomaamaan, että minä en myöskään tarvitse elämääni niitä ihmisiä, joiden mielestä olin hauska vain kännissä. Minä itse tiedän olevani hauska ja vallan mainiota seuraa myös selvinpäin. “Sillä ei ole väliä, mitä muut sinusta ajattelevat. Mitä itse itsestäsi ajattelet, se merkitsee kaikkea”. Tuollaiseen ajatukseen törmäsin facebookissa ja se pitää paikkaansa. Itse en koe menettäneeni noiden joidenkin ihmisten mukana mitään, raittius on antanut mulle tilalle niin paljon enemmän. Esimerkiksi sen, että viihdyn oikein hyvin yksinkin. En tarvitse ketään tunteakseni oloni hyväksi ja viihtyisäksi. Yksin oleminen ei ahdista enää tippaakaan. Olenkin sitä mieltä, että on parempi olla yksin, kuin sellaisessa seurassa, joka ei arvosta minua sellaisena kuin minä olen.
Tsemppiä sulle Wäiski! Tää on hieno tie, vaikka ei ihan joka hetki siltä tuntuisikaan!
Ihan samanlaisia ajatuksia on pyörinyt myös minun päässäni aikanaan. On se kyllä hämmästyttävää miten täsmällisesti aina silloin tällöin pystyy samaistumaan jonkun toisen tarinaan.
Niin mitä tuohon syrjäytymiseen sitten niin onhan se totta että aika orpo olo oli kauan aikaa että mitäs tässä nyt tekee. Siellä pullon ympärillä oli paljon sosiaalisuutta ja 98% siitä jäi pois kun juominen loppui. Mutta se jännä pointti siinä on että sinne terassien pöytiin ja kaverien sohvillehan minä olin kovaa vauhtia tästä elämästä syrjäytymässä! Tarkoitan siis sitä että ei siinä juopon elämässä ole oikeasti mitään sisältöä, hällä väliä miltä se ulospäin näyttää. Ei mulla ollut silloin hyviä ystäviä, harrastuksia tai muita asioita joissa olisin saanut toteuttaa itseäni. Oli vain se dokaaminen joka sitoi yhä enemmän ja enemmän ajatuksia ja energiaa. Univaikeudet, masennus ja ainainen väsymys seurausta
Ja vaikka siinä ympärillä oli paljon ihmisiä niin se vain ihan loppuaikoina vahvisti yksinäisyyden tunnettani. Oikein korosti sitä miten “erilainen” tässä ollaan. Se ei ole hallitsevana tunteena alkuunkaan kiva tunne se.
Tässä yhteiskunnassa valitettavasti on valloillaan sellainen juttu että media pystyy mielikuvia luomalla vaikuttamaan ihmisten alitajuntaan hirmuisella voimalla. Tähän esimerkiksi perustuu kaikki poptähtien ihannointi. Mikä tahansa heidän mainostama saa ihmiset juoksemaan sen saman asian perässä koska onnellinen ihminen mukamas on langanlaiha, täysin virheetön, pinnallisesti täydellinen, kaikkien trendien mukaan käyttäytyvä ja pukeutuva yli-ihminen. Näin sitten ihmisten alitajuntaan saadaan porattua se ajatus että tuossa on se minkälainen mustakin pitää tulla jotta menestyn ja olen onnellinen! Ja kaikki ne vaatefirmojen, meikkifirmojen, fitnessfirmojen yms. Johtajat kiittää ja nauraa matkalla pankkiin. Ja siis sanon vielä sen että on erittäin ok pitää itsestään huolta. Mutta ei kannata hukata itseään. 
Ja jos tuohon lähtee mukaan että antaa jonkun median tai muun ulkopuolisen vaikuttaa siihen miten itsensä kokee niin eipä tuosta kai voi oikein muuta seurata kuin onnettomuutta. Ei niitä todellakaan sun tunteesi ensisijaisesti siellä kiinnosta vaan rahan tekeminen.
Ihminen on luonnostaan laumaeläin. Ja massoja on helppo liikutella tällä tavoin. “Jos et ole yksi meistä, et ole mitään” Minä olen kuitenkin sitä mieltä että ne oikeasti elämässä menestyvät ja onnelliset ihmiset ovat niitä jotka uskaltavat valita oman tiensä. Jääkööt muut rannalle ruikuttamaan. Ihan mutuna mitä noiden toisten ihmisten mielipiteisiin tulee, niin voisiko olla että monia ihmisiä pelottaa raitistunut ihminen tai ylipäätänsä sellainen ihminen, joka on noussut tekemään ongelmilleen jotain? Tällaisesta ihmisestä heijastuu heille takaisin heidän omat ongelmat ja se pistää ihmisen panikoimaan niin pahoin, että välttääkseen kohtaamasta niitä omia haamujaan, ihmisen täytyy puolustautua. Esimerkiksi sitten vaikka arvostelemalla? 
Kiitoksia ihan hirveästi vastauksistanne! Means a lot.
On se vaan kumma, että jos on löytänyt jonkinlaisen oikealta tuntuvan tien itselleen, niin sitten sitäkin pitää peilata muiden ihmisten kautta; miltä se muista tuntuu ja mitä kukakin minusta nyt ajattelee? Mitä he**etin väliä sillä oikein on! Kai sitä vain on itsensä ajanut niin alas ja itsetunto ja -varmuus vaatii paljon aikaa eheytyäkseen, että jollain lailla pelkää ajatusta siitä onko tämä oikea minäni sittenkin niin tylsä ja nuiva, etteivät ihmiset enää viihdy minun kanssani? Totuushan on vain se, etteivät useimmat kaverit enää valitse minua bileseurakseen. Miksi valitsisivat? Vaikka pyytäisivät, en kuitenkaan lähtisi. Silti ulkopuoliseksi jääminen tuntuu välillä ikävältä.
Ja toinen totuus on se, että tämä 9kk raittius on parantanut ja ehkä jopa pelastanut pitkän parisuhteeni, suhteeni vanhempiini ja appivanhempiini on syventynyt, samoin suhteet niihin muutamaan ystävääni, joiden kanssa kanssakäyminen on luonnollista ilman alkoholia. Olen fyysisesti paremmassa kunnossa ja näytän paremmalta kuin 15 vuoteen. Eikö tässä jo ole minulle tarpeeksi. 
Vasta nyt alan heräämään tähän sosiaaliseen statukseen raittiina ihmisenä, tähän asti kaikki voimat ovat menneet itseni kanssa taisteluun ja pohtimiseen omaa suhdettani alkoholiin. Nyt alan tajuamaan, kuinka suuren muutoksen elämässäni olen oikeasti tehnyt. Mutta hyvän sellaisen.
P.S. Mediasta puheen ollen: juuri oli jossakin lehdessä juttua tutkimuskesta, kuinka täysraittiit kuolevat nuorempana kuin kohtuullisesti alkoholia käyttävät. Melkoista shittiä.
Kuinka olette suhtautuneet silloin tällöin tapahtuvaan murskakritiikkiin raittiudestanne? Parhaat ystäväni toki tuntevat minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, että raittius on minulle ainoa oikea ratkaisu. Mutta tutut, joiden kanssa ennen on tullut vietettyä kosteaa aikaa saattavat joskus päissään ottaa oikeudekseen arvostella elämänmuutostani. Ja se tuntuu kyllä tosi pahalta, ei sille mahda mitään. Viimeksi tänään sain saunanlauteilla melkoisen kritiikin niskaani, menin niin lukkoon, etten saanut millään tavoin puolustettua itseäni. Näin raittiina vietetyn kokonaisen vuoden kynnyksellä tämä tuntuu jotenkin erityisen epäreilulta. Mielestäni en ole tuominnut kenenkään alkoholinköyttöää, mutta mielestäni on luonnollista, etten myöskään humalaisten seuraan hakeudu. Selvinpäin ihmisten humaltumisen seuraaminen on minusta jopa pelottavaa. Yritän välttää sitä. Onko se humaltuvien tuomitsemista? Välttelyä, no joo… Mutta pitääkö siitä kokea huonoa omaatuntoa?
Herkkä asiahan se oli aluksi. Kun itsetunto alkaa sitten jossain kohtaa nousemaan, eikä tartte enää tuntea sitä polttavaa alemmuudentunnetta tai verrata itteään muihin, alkaa tajuamaan että toisten mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. EVVK osastoa alkaa olemaan yhä enempi mitä pidemmän matkaa sitä raitista polkua on tallailtu.
Mutta ei siitä mihinkään pääse, että koville se ottaa siinä alussa. Etenkin niiltä joita on pitänyt tärkeinä ihmisinä ja joilta voisi kokea saavansa tukea. Kannattaa varmasti pistää puntariin tarviiko sellaisten ihmisten seurassa ollenkaan viettää aikaa? Hyvänä nyrkkisääntönä voisi kuitenkin pitää sellaista, että ei kenelläkään itsensä kanssa sinut olevalle ihmisellä ole tarvetta tai mielenkiintoa ruveta arvostelemaan toisten elämäntapoja. Omaa pahaa oloaan ihmiset sillä vain aina tuulettavat, ihan sama onko addiktio-ongelmaa tai ei. Tämä minulla on ainakin auttanut tajuamaan noiden hankalien ihmisten parissa olemista, että ei mun tarvi ottaa itteeni niistä. Ja jos on vain mahdollista, niin aina valita toinen tie, kun tällainen myrkyllinen ihminen tielle sattuu. Ei kusipäiden ja tasa-arvoiseen kanssakäymiseen kykenemättömien ihmisten kanssa mikään pakko ole olla tekemisissä. Jos heillä on paha olla, niin ei se minun asiani ole sitä ratkoa. Aikuisia ihmisiä kun tässä jo ollaan kumminkin.
Moro Wäinämöinen,
Ensimmäiseksi sanoisin, että tsemppiä ja voimia.
Luin juttuasi ja voin sanoa, että kuulostaa aika samalta kuin mun tarina.
Ei päivittäin, ei välttämättä viikottain, mutta sitten kun otetaan… kohtuus on kaukana. Olen itsekin yrittänyt kaikin keinoin päästä (esim. laskemalla juomia) kohtuukäyttöön. Olen onnistunut siinä joskus, mutta ne kerrat kun en onnistu, on liikaa.
Pitkiä blackoutteja/ massiivista sekoilua ja sitten miettii koko seuraavan viikon, että mitä tuli tehtyä.
Itse olen tässä aloittelemassa (toivottavasti) pitkää taukoa, aika näyttää onko se lopullinen.
Hyvää Syksyä!
Kiitos viesteistänne, ikzu ja humoristi! Merkitsee ihan hirveästi, kun tietää edes jonkun lukevan minunkin ajatelmia.
Vaikka itsevarmuus sekä itsetunto ovat tässä vuoden raittiuden aikana kohonneetkin merkittävästi, eivät ne silti ole sillä tasolla, että kritiikkiä raittiudestani osaisi käsitellä. Olen muutenkin niin tunneihminen ja temperamentiltani äkkinäinen, että tuollaiset tilanteet saavat minut aivan raiteiltani hetkeksi. Toisaalta on hyvä, etten edes kommentoinut asiaa itse tilanteessa (mieli toki teki, mutta menin aivan lukkoon), jolloin ei tullut kiivastuttua tms.
Eniten loukkasi se, että ko. ihminen koki oikeudekseen lausua, etten osaa tai anna itseni enää pitää hauskaa. Minulle kosteat bileillat tai parin komen päivän ryyppysessiot eivät olleet enää pitkään aikaa hauskaa. Toki hyvässä nousukkaassa sitä pystyy mihin vaan ja takki on auki. Mutta nyt osaan nauttia elämästä ihan eri tavoin ja pitää hauskaakin! Hauskanpito on nyt merkittävästi hillitympää ja tapahtuu eri paikoissa ja seurassa kuin aikasempi “hauskanpito”. Mutta GOD DAMN IT älkööt kukaan tulko minulle sanomaan, etten osaa enää pitää hauskaa!!
Tämän vuoden aikana olen kuitenkin merkittävästi kehittynyt sosiaalisesti, olen jopa saanut muutamia uusia kavereita selvin päin, joihin tutustuminen on lähtenyt aika lailla minun aloitteestani. Olen aloitellut uusia harrastuksia ja ennen kaikkea saanut henkistä vahvuutta kestää elämän vastoinkäymisiä. Tässä on merkittävä rooli toki kuntoutusterapiallakin, mutta päihteettömyys tukee kuntoutumistani olennaisesti. Tiedän, että olen vasta alkutaipaleella muuttuneessa elämässäni. Sen takia en viitsi tästä vuoden rajapyykistäkään suuren suurta numeroa tehdä, en aio palata entiseen.
Moi Wäinämöinen. Ensi alkuun haluan sanoa, että ihan oikeutetusti voisit tehdä suurenkin numeron vuoden rajapyykistäsi jos haluaisit. Ensimmäinen vuosi on tärkein koska siihen mahtuvat kaikki perinteiset ryyppypäivät.
Minäkin kyllästyin perinpohjin niihin jotka olivat aina määrittelemässä joko oloani tai persoonaani. Et ole sitä tai tätä, sinun tulisi tehdä näin tai noin. Helvetin kuusitoista sentään. Nopeasti eroon tai yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos! Ikzu totesi mielestäni oikein, että tällaiset ihmiset eivät ole tippaakaan tasapainossa itsensä kanssa ja etsivät omia puutteellisuuksiaan toisista.
Pidetään linjamme tiukasti. Voi olla, ettemme ole sitä tai tätä, mutta ainakin olemme raittiita. Riittää.
Jep, pidetään linja! Onneksi on myös niitä ihmisiä, jotka ihan pyyteettömästi tulevat tsemppaamaan ja kertovat olevansa minusta ylpeitä! Ja oikeasti tuntevat minua niin hyvin, että tietävät päätökseni raitistua olevan MINULLE se oikea.
Elämä on ihan kivaa.
Tätä olen jo pohtinut vaikka juomattomuus on kestänyt vasta kolmatta viikkoa. Kai sitä voisi kysyä, miksi kritiikin esittäjä itse juo? Ei se hänestä parempaa ihmistä tee. Mutta joo, vaikea tilanne varmaan. Ja varmaan osuu jossain muodossa jokaisen raitistuneet kohdalle. Ehkä kritiikillä vain puretaan turhautumista, kun joku tekee päätöksen, johon itse ei pysty.
Vuoden rajapyykki tuli ja meni, en edes muistanut koko asiaa sillä hetkellä. Elämässä on isoja vastoinkäymisiä tällä hetkellä, ja olen varma että ilman henkistä kuntoutumistani ja raittiuttani en olisi niistä selvinnyt näin hyvin. Kiitän siis itseäni tästä raittiudesta, vuosi olkoon vasta alku jollekin suuremmalle.
No niin, pitkästä aikaa taas täällä P-linkissä. Kesä tuli ja yllättäen tästä toisesta raittiista kesästä onkin tulossa hyvää vauhtia hankalampi kuin ensimmäisestä. Jotenkin on alkanut ihan hirveästi ajatuksissa pyörimään alkoholi. Alkoholin kohtuukäyttö. Olisiko minusta siihen? Ottamaan lasi pari oman puolison kanssa jossain erityisessä tilanteessa. Jotenkin pelottaa koko ajatus. Toisaalta taas mietin, olenko liian ankara itselleni. Noh, en tiedä. Kyllä tämä kesä tästä nyt menee, tiedän sen ja syksyllä sitten taas ajatukset tasaantuvat. Mutta omistuisia ovat nämä ajatuksen kulut.
Wäinämöinen kirjoitti
Kyllä alkoholiongelmaisista kohtuukäyttäjiäkin tulee, mutta kun olen kuullut monen sellaista yrittäneen kertovan epäonnistumisestaan, olen halunnut pysyä nollalinjalla. Ajattelen, että minulla on liian suuri riski kokeilla, kun en aikoinaan kohtuujuomiseen pystynyt. On helpompi olla raittiina, kun olen myöntänyt voimattomuuteni alkoholiin nähden.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Älä hyvä immeinen lähe kokkeilemmaan, tiedän sen muutamasta kokemuksesta. Ei siinä hommassa auta pidemmätkään raittiudet. Ei sitä opi, jonkin aikaa voi valehdella kyllä itselleen, että on oppinut holia käyttämään.
Ensinnäkin, moikka kaikille! Ja toiseksi Rasseli -nimimerkin takana on Wäinämöinen. Tulin täältä kaivelemaan omaa viestiketjuani aikojen takaa, kun jotenkin oli siihen tarve palata ja halusin kirjoittaa vuosien jälkeen kuulumisiani. Tunnus oli vain sidottu sellaiseen sähköpostiosoitteeseen, jota ei ole vuosikausiin ollut enää olemassa, joten salasanan palauttaminen oli mahdotonta. 
Mutta mennään näin, eli Rasseli=Wäinämöinen
Oli jotenkin liikuttavaa lukea omaa kipuilua 12 vuoden takaa ja kuinka elävästi kaikki ajatukset ja kokemukset palautuivat mieleeni… Samalla muistin, kuinka ratkaisevan tärkeää raitistumisen alkuvaiheessa tämä foorumi olikaan. Ja näköjään tällä Rasseli-nimimerkillä olen rimpuillut asian kanssa jo ennen Wäinämöisen tarinaa, silloin en ollut vielä valmis.
Mutta summa summarum, olen ollut pian 12 vuotta raittiina. Vuosi kausia tilanne on ollut jo niin stabiili, etten mieti asiaa enää päivättäin. En kuitenkaan ota asiaa itsestäänselvyytenä, siihen minulla ei ole varaa. Raittiuden eteen tehty työ, kaikki se tuska ja vuosien psykoterapia ei mitenkään korreloi sen kanssa, että se olisi itsestäänselvyys. 
Nyt kun luen vanhoja viestejäni täällä ja mietin aikaa ennen 9.11.2013, voin todeta, että olen saanut vasta rakennettua itseni, persoonani ja identiteettini raitistumisen jälkeen. Nyt 45-vuotiaana alkaa olemaan jonkinlainen käsitys, kuka olen.
Tosi vähissä mulla on ihmiset, joiden kanssa voisi puhua raittiudesta ja ennen kaikkea raitistumisesta. Välillä herää valtava tarve puhua jonkun kanssa, joka ymmärtäisi, olisi kokenut samankaltaisia asioita, paininut samojen demoneiden kanssa. Ehkä siksikin tänne foorumille taas hakeuduin.
Mutta näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Voimia, jaksamista ja sisua kaikille loppukesään!
Olipas ihanaa lukea viestiäsi. Kävin lukemassa tuon alun tilanteen myös. Uskon, että tästä on apua monelle. Myös itselleni. Nämä palaajien kertomukset onnistumisesta ovat kultaa. Kiitos siis ja lämpimästi onnea saavutuksestasi.
Kiitos sanoistasi @kaaosteoria66 ! Kyllähän tämä aikamoinen työmaa on ollut, ja ihan perustavalla tavalla olen joutunut elämäni muuttamaan, mutta hitto se on ollut sen arvoista! Kun aivot lopulta toipuivat ja lähtivät kunnolla toimimaan, huomasin monen muunkin asian elämässäni olevan pielessä ja sain raittiudesta voimaa hoitaa nekin kuntoon. Onneksi.
Kiitos kuulumisista, ihan mahtavaa lukea onnistuneesta tarinasta. Että joku on jo noin pitkällä sillä polulla, jota itse vielä alkupäässä taivaltaa.