En ihan joka ilta, mutta kaksi päivää ilman lasillistakaan taitaa olla hyvin harvinaista. Silloin tällöin tulee oltua viikkokin ilman, mutta se vaatii jo ponnistelua. Ei niin, että alkaisivat jotkin karmeat vieroitusoireet - houkuttelevia tilaisuuksia nauttia juomia ehtii vain tulla liian monta sen viikon aikana.
Voin hyvin katsoa leffan juomatta, mutta kyllä alkoholi kuuluu hyvin olennaisena osana tiettyihin vapaa-ajan tilanteisiin. Erityisesti hyvä ateria ilman viiniä tuntuu aina jotenkin puutteelliselta: muistuvat mieleen kouluruokailut, eivätkä ne muistot ole kulinaarisessa mielessä niitä hienoimpia. Joo, sauna vaatii useimmiten oluen, ja tällaisina kesäpäivinä terassit houkuttelevat. Kunpa sitä osaisikin istua Ben Zyskowitczin tapaan terasilla kolme tuntia juomassa appelsiinimehua. Ehkä tässä on myös sellainen sosiaalis-yhteiskunnallinen aspekti, että tuntisin itseni jotenkin hölmöksi terassilla tai baaritiskillä (jossa periaatteessa saattaisin viihtyä selvänäkin), mikäli edessäni olisi alkoholitonta juomaa. Lisäksi sosiaalinen kanssakäyminen vieraiden ihmisten kanssa, josta sinänsä pidän, tuntuu usein selvänä epäluontevalta ja väkinäiseltä. Tämä yhteiskuntamme on sellainen, että keskustelun avaamista vieraan kanssa oudoksutaan - ja niin oudoksun helposti itsekin niitä, jotka avaavat - mutta alkoholin vaikutuksen alaisena siitä tulee tavallinen käyttäytymismalli. Sairasta.
Mutta en haluaisi luopua niistäkään hienoista ja usein filosofisista keskusteluista, joihin kännipäissään ajautuu baaritiskeillä. Tai ainakin niissä tilanteissa ne tuntuvat hienoilta, ja joskus jopa jälkeenpäinkin, jos pystyy muistamaan, mitä on tullut juteltua. Muistelen muuten, että sellaisiin juttuihin päätyi joskus teini-ikäisenä luontevasti ilman alkoholia. Tästä päästään aasinsillan kautta erääseen kehittelemääni alkoholiteoriaan: juomme, koska haluamme palata lapsuuden tai nuoruuden tuntemuksiin sekä eräänlaiseen välittömyyteen ja varauksettomuuten, joka silloin vallitsi.
Onko täällä muuten muita, joilla urheilu ja alkoholi ovat eräänlaisessa symbioottisessa ja toisiaan täydentävässä suhteessa? Sillä endorfiini- ja adrenaliiniryöpyllä, jonka riittävän kova ja mielellään myös hiukan pelottava urheilu (eräät ns. extremelajit viehättävät, ehkä kohtuullisuus on minulle liian kohtuutonta myös tässä asiassa) aiheuttaa, on paljon yhtäläisyyksiä alkoholihumalaan. Ja ehkä myös tässä on mukana edellämainittua paluuta lapsuuteen: kun rymyät jossain rättiväsyneenä, märkänä, likaisena, nälissäsi ja joskus myös vaarassa kuolla tai ainakin loukkaantua pahasti, se muistuttaa paljon lapsuuden leikkeihin liittyviä elämyksiä - joskin ne vaarat olivat silloin useimmiten kuviteltuja. Alkoholinkäyttööni liittyy muuten sellainen hyvin pelottava piirre, että päätyminen konttaamaan ojan pohjia pitkin ja ehkä nukkumaan siellä ojassa (mitä ei kirjaimellisesti ole vielä koskaan tapahtunut) ei tunnu pelkästään vastenmieliseltä ajatukselta. Joskus tuntuu, että olisi rentoa ja vapauttavaa olla huoleton rantojen mies, eikä tällainen pikkuporvarillinen nihilisti, joka tekee puuduttavaa työtä ylläpitääkseen tiettyä elintasoa ja kulissia.
Toisinaan ajattelen, että voisin korvata alkoholin treenaamalla kovaa ja saamalla kicksit siitä, ja jonkin aikaa se joskus toimiikin, mutta toisaalta milloinkaan alkoholijuomat eivät maistu niin hyvältä kuin kovan monta tuntia kestäneen urheilun jälkeen. Ehkä sen jälkeen myös sallii itselleen helpommin enemmän, ajattelee muka ansainneensa jotain, ja on kiva puida päivän tapahtumia kavereiden kanssa tuopin äärellä istuen. Ymmärrän hyvin surullisenkuuluisia suomalaisia mäkihyppääjiä ja erästä hiihtäjää (tosin heidän lajivalintojaan minun on hiukan vaikea käsittää).
