alkuun hieman taustaa.
olemme olleet mieheni kanssa yhdessä liki kymmenen vuotta.
tavatessamme olin 15, mieheni 16.
nyt jaloissa vipeltää yksi mukula ja toinen on pian tulossa.
rakastan miestäni kovasti ja hän on mainio isä.
mutta se alkoholi.
nuoruusvuosina meno oli hurjaa, hän näki pahimpina aikoina
humalassa ollessaan näkyjä ja kuuli ääniä, pelottavia tietysti.
jo silloin 16-vuotiaana humala oli saatava 1-3pv viikossa
ja määrät olivat naurettavan isoja, tietysti toleranssi kasvoi koko ajan.
ennen tapaamistamme oli kokeillut mm lsd:täkin, mutta onneksi jäi kokeiluksi.
17-vuotiaana rattijuopumus ja putkassa yö.
samaan aikaan kuvioihin tuli väkivalta minua kohtaan, josta ei hänellä itsellään ollut muistikuvia.
ei auttanut aamulla kuin uskoa minun kertomus ja olla pahoillaan,
tässä vaiheessa mies joi joko minun tai naispuolisen koulukaverinsa kanssa.
jossain vaiheessa hän joi vaikka ei ollut seuraakaan tiedossa.
ei vastannut puhelimeen, mutta tuli aina kotiin yöksi.
tosin erään retken päätteksi soitti minulle peloissaan ja sanoi olevansa jossain
asunnossa, jota ei tunne. siellä ihmisiä, joita ei tunne ja pieni lapsikin.
ei myöskään tiennyt, millä paikkakunnalla oli tai miten sinne päätyi.
vähin äänin poistui asunnosta ja kysyi koiranulkoiluttajalta, mikä kaupunki mahtaa olla.
asuimme silloin helsingissä ja mies löysi itsensä turusta aamun pikkutunneilla.
tuli taksilla kotiin, kun bussitkaan ei siihen aikaan kulkeneet.
hassua oli, että silloin minulle (niin kuin tarinoiden perusteella monelle muullekin) kehittyi
kummallinen vaisto. vaikka olimme tahoillamme koulussa,ilman yhteydenottoja tiesin
omasta olostani, että tänään on turha odottaa miestä kotiin ennen aamuneljää.
sellainen lamaannuttava puristus alkoi yhtäkkiä vatsassa ja rinnassa, tuntui että voimat hävisi.
kertaakaan en ollut väärässä.
( yritin kertoa taustoja lyhyesti ja nyt huomaan kirjoittavani pian romaania. lukee ken jaksaa )
monta kertaa lupasin itselleni, että nyt lähden. kuitenkin aamulla mieli muuttui, kun toinen
oli niin aidosti pahoillaan ja lupaili muutosta. näin meni taas vuosi.
kunnes tuli se viimeinen kerta oikeasti ja sanoin hänen olevan nyt yksin vastuussa elämästään.
hän halusi yrittää olla selvänä ja kysyi, voisinko kuitenkin ystävänä olla tukena.
lupasin ja lupasin myös, että jos hommat onnistuu, voimme palata yhteen.
niin meni vuosi ja mies oli juomatta, elämä ja parisuhde oli parasta siihen mennessä.
ostimme talon ja asetuimme uudelle paikkakunnalle.
olin (ja olenkin) sitä mieltä, että kohtuukäyttö on täysin ok ja tavallaan minun
kannustuksesta hän sitten alkoikin varovaisesti maistella uudestaan. uskoin, että se onnistuu.
jonkin aikaa menikin hyvin, mutta sitten alkoi tulla niitä övereitä ja useimmiten hölmöilyjä.
on usein hyvin riitaahaastava humalassa ja siten joutuukin ongelmiin, jotka isolla suulla aiheutettuja.
sitten hän teki oman päätöksensä, ettei mene baariin lainkaan.
pienellä paikkakunnalla meillä onkin vain yksi baari, eikä miehellä täällä kavereita, joten sinänsä helppoa.
ja nyt siis nykyisyyteen…
mieheni on kohtuukäyttäjä, tai laskurilla laskettuna ehkä vain hieman yli "normaalin"rajan.
hän tekee hoitajana kolmivuorotyötä, joten rytmiä on vaihdettava valvomisen ja nukkumisen avulla.
mukavasti se rytminvaihto menee ystävien kanssa tietokoneella pelatessa skypen kautta.
eikä siinä mitään, mutta kun sivussa menee aina se “muutama”, eli kaikkea neljän ja kymmenen välillä.
ja näin siis 1-2 kertaa viikossa ja siihen päälle saunakaljat, jotka useimmiten kaksi ykköstä ja kaksi kolmosta.
mutta eipä nuo määrät niinkään ole se, mitkä minua vaivaa.
vaivaa se, että kun hän on ottanut, lapsi on yksin minun vastuullani.
puolitoista vuotiaamme nukkuu huonosti ja hänen itkiessä öisin, tuntuu se niin väärältä, että itse olen menossa
aamusta töihin ja samaan aikaan toinen ottaa kaljaa ja istuu koneella ystäviensä seurassa.
joskus on myös tehnyt lupauksen lähinnä itselleen, ettei juo jos seuraavana päivänä töihin meno.
se lupaus on rikottu. ei juo kylläkään ennen aamuvuoroa, mutta.
aivan ylimääräistä stressiä ja riitaa aiheutti tuo asia varsinkin esikoisen ollessa vauva.
yritinkin nyt ehdottaa, josko voisi lopettaa juomisen kokonaan, kunhan uusi tulokas saapuu.
( on nimittäin raittiin vuotensa jälkeen sanonut, että lopettaa uudestaan milloin vain, jos minusta
siltä alkaa tuntua. selväähän on, ettei tuokaan lupaus ole pitänyt, mutta ymmärrän nyt paremmin,
ettei sen kuulukaan mennä niin )
tästä ehdotuksesta loukkaantui äärimmilleen ja tuli nämä perusselitykset
“mutta enhän mä edes käy baareissa, vaan juon kotona”
“mutta mähän hoidan kaikki hommat, enkä makaa krapuloissaan seuraavaa päivää”
“mutta mähän juon määrällisesti todella vähän muihin samanikäisiin verrattuna”
“olisit tyytyväinen”
sitä ajattelee aina välillä olevansa todellakin hullu, kun stressaa noin vähäisestä juomisesta.
mutta minkäs teet, kun pullon sihahtaessa auki, vatsan pohjaa kouraisee.
en edes kestä katsoa miestä silmiin muutaman jälkeen, koska ne herättää niin voimakkaita muistoja.
suoraan sanoen hän on vastenmielinen pienenpienessä hiprakassakin.
tuntuu myös tyhmältä tulla tänne avautumaan, kun kyseessä ei tosiaan ole akuutti tilanne vaan
mielestäni pohjaa kohden mennään taas, mutta hitaasti.
hän ei myöskään oikein osaa ottaa seurueen mukaan, mikä monesti johtaa siihen että hän on
änkyrässä muiden juodessa kohtuudella. ja jostain syystä tämä myös nolottaa minua.
onneksi näitä tilanteita on todella harvassa, sillä lähimmät ystävämme asuvat yli 200km päässä.
ajatus harhailee minne sattuu ja jotta juttu pysyy jotenkuten kasassa, lopetan sen tähän.
kovasti haluaisin mielipiteitä tästä ja vertaisia tarinoitakin.
onneksi löysin tieni tänne, olo on helpottunut todella paljon pelkkiä muiden tarinoita lueskellessa.
kiitos.
