Okei, täällä ollaan taas. Menikö lie puoli vuotta vai vähemmän taas ajatellessa, että osaan käyttää alkoholia. Lopulta tulin tulokseen, että ei siitä vaan ole mitään hyötyä mihinkään ja kännääminen meni överiksi joka ikinen kerta. Siksi tässä nyt ollaan, reilu kaksi viikkoa selvää aikaa takana.
Syy miksi tänään halusin kirjoittaa, on itsellenikin vähän epäselvä, mutta koska tiedän, että sekavat ajatukset ja pahan mielen saa usein helpommin jäsenneltyä kirjoittamalla, ajattelin antaa sille mahdollisuuden.
Jostain syystä, vaikka olen nyt saanut viettää vapaapäivää eilen ja tänään, olen ollut tänä aamuna äärimmäisen pahalla tuulella ja kireänä. Kissa naukuu kokoajan syystä X ja minä huudan sille syystä Y, joka lisää stressiä entisestään, sillä ajattelen aina, että naapurit kuulevat huutamiseni ja ajattelevat minusta pahaa. Näinhän se varmaan onkin, mutta vittuako minun siitä kuuluisi edes välittää, sillä en tunne, enkä haluakaan tuntea naapureitani. Mitä taas haluaisin tehdä, on saada siivota rauhassa, rauhallisin mielin ja ilman kissaa juoksemassa perässä ja huutamassa 24/7. Huomenna kun on työpäivä ja minä olen erittäin väsynyt edelleen, vaikka olen saanut nukkua kaksi yötä hyvin. Tuntuu, että keho on antamassa periksi fyysisestä työstä, eikä palaudu lainkaan näin viikonloppujen aikana. Tänään on siis vapaapäivä viime viikon työvuorojen takia.
Selkä vihottelee, muisti pätkii, mieli on kireä ja stressaantunut, asunto on sekaisin ja sitä myöten mielikin on sekaisin. En vaan kerkeä viikolla siivoamaan ja jotenkin tuntuu, että kaikki järjestelmällisyys on hukassa, vaikka kuinka listaan asioita paperille. Astianpesukoneen täyttökin tuntuu ylivoimaiselta, sillä en osaa hahmottaa, mikä kuuluu mihinkin. Siis osaan kyllä laittaa lautaset sinne minne ne kuuluvatkin, mutta jostain syystä saan stressipiikin siitä, että pitäisi laittaa lähes täyteen alatasoon jotain, mikä ei varsinaisesti kuulu sinne, mutta jonka voi laittaa sinne minne se mahtuu. Järkyttävä sekavuus on vallannut pääni, enkä osaa rauhoittaa itseäni laisinkaan.
Yritin kuunnella musiikkia, siinä kuitenkaan onnistumatta, koska kun laitoin äänenvoimakkuutta yhden pykälän isommalle, oli se mielestäni liian kovalla ja kun laitoin taas takaisin hiljemmalle, oli se liian hiljaisella. Menen sekaisin ajatuksesta, että koska asunnossa on nyt pyykinpesukone päällä, kohta astianpesukonekin ja jos vielä musiikkiakin soi liian kovalla, tai ylipäätään, niin kun tästä stressaantunut kissa juoksee perässäni ympäri kämppää naukumassa, niin omatunto sekoittaa pakan täysin. Todella epämiellyttävä ajatus stressaantuneesta kissasta, joka pelkää veden suhinaa, pesukoneen linkoamista ja musiikkia, jonka lisäksi vieläpä imurikin pitäisi jossain vaiheessa laittaa päälle.
Ja kun ratkaisu olisi simppeli. Laittaa kissat toiseen huoneeseen ja ovi kiinni siksi aikaa että saan toisen huoneen siivottua. Mutta tämähän ei kissalle käy. Se naukuu oven takana niin kauan, että päästän sen taas juoksemaan perässäni ympäri kämppää naukumaan joka ikiselle äänelle. Tarvitsisin ihan oikeasti korvatulpat ja musiikkia täysillä, että saisin keskittyä siihen mitä teen, koska olen fyysisesti ja näköjään henkisestikin ihan riekaleina, vaikka koitan levätä.
Lisäksi tuntuu, että asunto on jo päässyt täysin hallitsemattoman sotkuiseksi. Aivan ylivoimainen on ajatus siitä, että saisin edes keittiön siivottua. Sekainen ympäristö todellakin sekoittaa mielen samalla, koska ajatuskin siivoamisesta stressaa niin paljon, että melkein mielummin jättäisin tekemättä. Tähän stressiin kun lisää kaiken edellämainitun, niin soppa on valmis.
En ymmärrä, miksi kehoni ei palaudu rasituksesta. Juon kuitenkin palautusjuoman jokaisen työpäivän jälkeen ja eilenkin venyttelin ja rullailin hierontarullalla selän. Sanotaan, että treenin jälkeen kehon pitäisi saada palautua 48 tuntia. No nyt on mennyt sen verran ja olen tehnyt myös ylimääräisiä palauttavia harjoituksia, kuten eilen 30 minuutin kävelylenkin, hierontaa ja venyttelyä. Silti menen maitohapoille jo melkein tästä kirjoittamisesta.
Selkää särkee jatkuvasti ja fysioterapeutin suunnittelemien harjoitusten tekeminen sattuu vaan enemmän. Tietokonetuolini on nykyään satulatuoli, jonka kuuluisi pakottaa asentoni ergonomiseksi. No ei pakota, koska saan vapaasti ristiä jalkani ja könöttää etukenossa, jos niin päätän. Toki tämä on parempi kuin aikaisempi tuolini, jossa istuin alaselkä kiinni penkissä jalat edessä ja hartiat ja yläselkä kumarassa. Selkäni oli väärään suuntaan kierossa jatkuvasti. Eilen huomasin, että takareiteni ovat kireänä kuin viulun kielet ja ne vetävät lonkkaani väärään asentoon. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska olen lähinnä istunut viimeisen 10 vuotta. Niitä venyttelemällä saisin varmasti selkäänikin vähän parempaan kuntoon, mutta missäs välissä minä senkin teen, kun en kerkeä näitä arkisia asioitakaan hoitamaan milloinkaan.
Nyt olisi aikaa, mutta keho ja mieli hankaavat vastaan. Kivut lihaksissa estävät fyysisen työn ja tieto siitä että lihaskivut ovat varma merkki siitä, että en ole palautunut rasituksesta riittävästi, estävät toimintaa henkisellä tasolla. Voisin ajatella helposti niin, että lepäisin rauhassa vielä tämän päivän ja siivoaisin vasta huomenna, kunhan nyt nuo pahimmat vaan tänään, mutta ongelmaksi muodostuu se, että teen huomisesta eteenpäin koko viikon fyysistä työtä taas töissä, joka tarkoittaa taas kerran sitä, että pitää saada palautua siitä, että jaksaa taas seuraavana päivänä tehdä töitä. Tätä ei onneksi kestä kuin ensi kuun puoleen väliin, mutta kaiken tämän kaaoksen keskellä, minun tulisi vielä suorittaa koulua varten töissä näyttötyö. 14. päivä maaliskuuta on viimeinen työpäiväni ja viikkoa ennen sitä tulisi olla valmis suunnitelma siitä, miten aion osaamiseni näyttää ja vieläpä niin, että saisin siitä mahdollisimman hyvän arvosanan. Jos nyt pitäisi ulkoa alkaa muistelemaan, mitä hyvän arvosanan saamiseen tarvitaan, niin en osaisi vastata mitään. Täydellinen kaaos ja epätoivo on vallannut elämäni.
Haluaisin vain tehdä asioita, joista nautin ja myös keskittyä suunnittelemaan sitä näyttöä, mutta minulla ei ole aikaa eikä jaksamista edes ajatella asiaa. Normaalisti tässä vaiheessa kirjoittamista olen jo rentoutunut ja saavuttanut ajatuksilleni jonkinlaisen rakenteen, mutta nyt myönnän, että vaikka tämä avautuminen helpottaakin hieman, niin tekisi mieli vain antaa periksi tähän paikkaan ja levätä. Olen korviani myöten täynnä kiirettä, kipua, sotkua ja sekavia ajatuksia.
Jos jotain positiivista löydän tästä kaikesta, niin edes tällainen väsymyksen kuorma ei ole saanut minua ajattelemaan tosissani juomaan ratkeamista. Tällä hetkellä ajatus on päinvastainen. Jos nyt joisin, niin asiat vain pakkautuisivat isommaksi kiireeksi ja sotkuksi. Sen päälle tulisi vielä huono olo ja morkkiskin. Tämä valaa uskoa siihen, että olen todella tehnyt vakaan päätöksen juomattomuudesta. Normaalisti olisin ratkennut jo aikaisemmin, koska väsymys on pahin viholliseni tässä asiassa. Jos olen äärimmäisen väsynyt ja rasittunut, alkaa mieleni himoitsemaan alkoholia, huolimatta siitä että se vain pahentaa tilannetta. Nyt en koe tällaista hetkeä tulleen. Mennäänkö siis jo yli senkin väsymyksen rajan, kun alkaa janottaa? Että ei edes jaksa sitä normaalia pakokeinoa miettiä?
Minulla on tunne, että en halua antaa periksi ja haluan onnistua. Minulla on päämäärä ja suunnitelmia elämässäni, joita en koskaan saavuta, mikäli sotken asiat ryyppäämällä. Mikään ei ole epäonnistunut aiemmin siksi, että olisin huono ihminen. Kaikki on epäonnistunut, koska join. Vielä en ole keksinyt keinoa selviytyä tästä kaikesta, mutta olen menossa sitä kohti.
Jos jaksoit lukea näinkin pitkälle, niin kiitos. Tämä avarsi taas ajatuksiani hieman, mutta ongelmathan on vielä ratkaisematta. Taidan poltella rauhassa tupakan ja alkaa keksimään ratkaisuja, joilla saan edes kuormaani pienemmäksi. Stressi ei ainakaan palauta kehoani yhtään nopeammin.