Alkuviikosta tuli julkaistua tänne keväällä 2009 ex-miehelleni kirjoittamani kirje, joka poikikin monta hyvää, jos ei peräti ihanaa, yhteistä vuotta, kunnes taas syksyllä 2012 alkoi miehen “juoksuaika”, joka kärjistyi keväällä 2013. Silloin, eräänä huhtikuisena perjantaina, kirjoitin miehelle näin:
[i]Klo 22.28:
Jaahas, jos mä tässä perjantai-iltana ennen nukkumaan käyntiä kirjoittelen sulle ”pari riviä” tämänhetkisistä tunnelmistani…
Mä en nyt – taas kerran – ymmärrä, mikset sä ole tullut kotiin etkä ole ilmoittanut itsestäs mitään. Et vastaa puhelimeen, et viestiin.
Toivon totisesti, että tuohon on hyvä selitys eli se, että olet joko töissä tai sitten kotimatkalla on sattunut jotakin. Toisaalta, kummassakin tapauksessa, olettaen, että olet kuitenkin toimintakykyinen, olisit voinut vaikka laittaa tekstarin, että viivyt.
Valitettavasti , ihan kokemukseen perustuen, mä epäilen sun jääneen matkan varrella johonkin baariin. Tai no, ethän sä ole vielä tuota temppua tehnyt tän reissuhommasi aikana, mutta muuten sulta kyllä onnistuu nuo ”oharit”. Mä oon myös moneen otteeseen miettinyt, onko sulla jossakin toinen nainen, kun joka viikonloppu juoksuttaa baariin ja oot aina silloin tällöin ollut tavoittamattomissa. No, mitään tällaista älytöntä ei tarttisi miettiä, jos meillä kommunikaatio toimisi, niin kuin normaalissa parisuhteessa ja perheessä toimii.
Mä alan olla niin helvetin väsynyt tähän (näihin kurjiin tunnelmiini)! Siis korostan, että JOS sun viipymiseen on joku luonteva rehellinen selitys, niin susta tää voi tuntua epäreilulta, mutta yritä nyt ymmärtää asiaa munkin näkökulmasta. Mä oon täysin tietämätön siun kuvioista, joten ei ole ihme, jos alkaa mielikuvitus laukkaamaan.
Onko meillä oikeasti enää paluuta ns. normaaliin elämään, jossa mä voin luottaa suhun ja siihen, ettei se kaljapullo aukea ensimmäisenä, kun astut ovesta kotiin ja/tai ettet häviä johonkin baariin? Miten pitkään susta on kohtuullista odottaa tuollaista; vuosi, kaksi, koko loppuelämä?? Olenko mä ihan oikeasti ansainnu tällaisen välinpitämättömyyden? Mieti sitä. Ja edelleen, JOS tää kaikki purkautuminen onkin turhaa, niin eipä tätä tarvitsisi tehdä, jollei takana olisi kuukausien ajan toistunut tilanne, jossa baarielämä ”vie voiton” kodista.
Mä vaan toivon, että pystyn nukkumaan ensi yön… Ja ihan helkkaristi toivon, että tälle on hyväksyttävä selitys!
Jatkanpa tunnelmista lauantaina 11 jälkeen… Tykkäsit tai et.
Enpä olis eilen voinut uskoa osuvani noin oikeaan, mitä sulle kirjoitin! Ja teit sitten aikaisempaa pahemman oharin, kun lähdit 4 aikaan aamuyöstä pois kotoa ja ainakin sanomasi mukaan keksitkin lähteä Tallinnaan. Mä en totta puhuen ymmärrä, mistä sä voit tempaista Tallinnan matkan ja kyydin Helsinkiin ihan noin vaan, mut jos sä sanot niin, niin pitänee uskoa. Surullista, että mä en voi turvautua suhun luotettavana puolisona, vaan joudun kestämään tätä kaikkea yksin.
Et tiedäkään, miten paljon surua ja suuttumusta mä pidän sisälläni. Tämä, mitä mä kirjoitan, on ihan pintaraapaisua. Sä tunnut todellakin polkusi valinneen. Vieläkään et tunnu sitä tajuavan, että se yhtälö, jossa sulla olisi tyytyväinen ja hyvinvoiva perhe ympärilläsi, mutta jossa voisit myös tehdä noita itsekkäitä valintoja joka viikko, ei vaan toimi!
Tosi kiva palata tällaisen viikonlopun jälkeen töihin… Mä en tosiaankaan ole ansainnut tällaista mielipahaa. Ja silti vielä jossakin syvällä mussa kytee toivo, että elämämme vois palautua entiselleen…
[/i]
Tuo oli aikaa, jossa mies oli reissutyössä eli sunnuntai-illasta perjantaihin oli pois perheensä luota. Olisi voinut kuvitella, että perjantaina miehellä olisi ollut kiire kotiin ja olisi viihtynyt lyhyen viikonlopun meidän kanssa, mutta ei… Aina, kun tulimme tyttöjen kanssa tallilta (perjantaisin noin klo 21), oli mies omilla teillään. Sitten tosiaan tuli tuo kirjeen perjantai, jolloin mies ei tullut edes kodin kautta, vaan jäi suoraan työreissusta omille teilleen.
Muistelen, että sain mieheen yhteyden, ennen kuin hän ehti astua Tallinnan lauttaan ja hän tuli illalla takaisin kotiin - todella harmissaan tekemisistään. Mutta eipä tuokaan sitä tilannetta korjannut, että avioero oli mielessä ja sitä kohti kuljettiin seuraava vuosi, jolloin sitten ilmoitinkin miehelle, että nyt riitti. Olin näet kaivanut tuon kirjeen esille ja kun siinä luki, että kauanko pitää kestää; vuosi, kaksi vuotta, loppuelämä - tajusin, että olin kestänyt viimeisen vuoden samaa menoa ja että sille oli tultava loppu. Takana oli tuolloin noin 21 yhteistä vuotta…
Myöhemminhän selvisi, että olin arveluissani aivan oikeassa; miehellä oli ollut joku toinen, jonka luokse nähtävästi aina kiirehti. Tosin tämä toinen jäi “kuin nalli kalliolle” samalla, kun miehen kanssa erottiin. Ei siis edes tiennyt meidän erosta, ennen kuin laittoi minulle viestiä, jossa kerroin, että emme ole olleet kolmeen kuukauteen yhdessä.
Noh, mutta tuo on jo toinen tarina. Halusin julkaista tämän kirjeeni teille kotikanavalaiset, koska tämä kertoo niin täysin siitä tuskasta, mitä jouduin välillä kokemaan ja mitä moni teistä on kokenut. Itselleni tuo toimii myös erinomaisena muistutuksena siitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun…
Sitä menee vaan jotenkin arjessa päivästä toiseen, vaikkei kamalaa kaaosta koko ajan olekaan.