Kirja- ja kirjoitusnurkka

No niin, jospa sitä nyt saisi aikaiseksi tämän oman aihealueen ensisijaisesti näille kirjoista löytyville parhaille paloille, minua puhutelleille kohdille ja niistä syntyneille ajatuksille. Mahdollisesti ihan niille omille kirjoituksillekin, jos niitä koskaan kehtaan julkaista.

Tällä hetkellä luen siis Abraham J. Twerskin teosta Riippuvuusajattelu, Itsepetoksen ymmärtäminen, jota puran tänne ensimmäisenä teille pienissä paloissa. Kirja on ilmeisesti uudempi versio hänen aikaisemmasta kirjastaan, jolloin kirjassa on myös päivitettyä tutkimustietoutta. Esimerkit ovat pitkälti alkoholistien ja huumeriippuvaisten maailmasta, mutta niin kuin mainitsinkin tuolla omassa ketjussani pikaisesti, kaikki esimerkit on myös peluurin elämään yhdistettävissä. Riippuvaisiahan tässä ollaan kaikki. Kirjoitelkaa siis toki myös omia ajatuksia näistä, en missään nimessä halua mitään monologia täällä vetää. :slight_smile:

Riippuvaisen ajatusmaailma on vääristynyt ja esimerkiksi alkoholismissa voidaan puhua ns. “kuivasta huikasta”, mikä viittaa siihen, että vaikka alkoholisti olisi ollut kuivilla, hän saattaa monella tavalla edelleen käyttäytyä kuin alkoholisti. Kyse on pitkälti tottumuksesta ja vanhoihin toimintatapoihin palaamisesta. Näin kirjoittaa Twerski.

“Halun vastustaminen voi saada aikaan niin paljon ahdistuneisuutta ja niin epämiellyttävän olotilan että yksilö saattaa antaa periksi vain helpottaakseen äärimmäisen painostavaa olotilaansa. Useimpien obsessioiden ja kompulsioiden kohdalla helpotus on melko lyhytikäinen. Halu palaa takaisin, usein aikaisempaa voimakkaampana.”

Tuttua eikö?

“Päihderiippuvaiset yrittävät keksiä uusia tapoja päihteiden käytölleen samalla kun he pyrkivät välttymään käytön tuhoisiltä seurauksilta. Henkilö saattaa juoda alkoholia tai käyttää kokaiinia “vain viikonloppuisin” tai käyttää vain sen verran, että hän saavuttaa nousuhumalan muttei tule liian päihdyksiin. Kun kontrollipyrkimykset epäonnistuvat, päihderiippuvuuteen sairastuneet eivät vedä siitä seuraavanlaista johtopäätöstä: En kykene kontrolloimaan käyttöäni. Sen sijaan he sanovat itselleen: Se ei toiminut. On yritettävä jotain muuta keinoa.”

Minusta tuntuu, että olen edelleen tuollaisessa vaiheessa, vaikka olen tiedostanut, että minulla on ongelma. Mietin koko ajan uusia keinoja päästä riippuvuudesta eroon ja yritän löytää siihen työkaluja, mutta silti olen jostain kumman syystä monesti repsahtanut, niin kuin moni muukin täällä. Irti pääseminen tuntuu vain turhauttavalta kehältä, jota kiertää maanisesti uudelleen ja uudelleen eikä pääse ulos.

Kovasti mieltäni ilahdutti, että aloitit tämän ketjun :smiley: Jo alku vaikuttaa lupaavalta ja kiinnostavalta.

Halun vastustamisen vaikeus ja sitä seuraava ahdistus on hyvinkin tuttua, ehkä helpottamaan päin ainakin väliaikaisesti. Pahimmillaan siihen kyllä auttoi ilmaispelien pelaaminenkin ja pitkän pelisession jälkeinen turtumus, tunne tuhlatusta ajasta ja helpotus, etten hävinnyt oikeaa rahaa. Pahinta on, jos pelihimo iskee kaupan jonossa tai vaikka junaa odottaessa paikassa, jossa on peliautomaatteja. Kotoa lähtiessä ei ehkä ole ollut peliajatuksia, mutta pelikoneen läheisyydessä peliajatus herääkin ja jos rahaakin sattuu olemaan, kiusauksen välttäminen voi aiheuttaa suorastaan pahoinvointia, hikoilua ja heikotusta kuin pahempikin uhka olisi vaanimassa.

Minun “päihdeviikonloppuni” on Veikkaus. Kun saisi ensin rajattua kaiken muun pois, jäisi vain tuo yksi, jonka kimppuun voisi sitten käydä. Peliabsolutismi lienee vielä kuitenkin kaukana.

Kieltämättä olen vähän kulmat kurtussa lueskellut tuota kirjaa, kun se herättää niin paljon ajatuksia. Tai enemmänkin sellaista nyökyttelyä että juuri näin, tuttu juttu. :smiley: Helpottavaahan tuon kirjan lukemisessa on se, että voi tosiaan puhua sairaudesta. Jos sitä joskus vaikka saisi iskostettua kalloonsa, että en ole yhtä kuin tämä peliriippuvuus, jota tulen kantamaan mukanani varmasti pitkään ennen kuin siitä lopullisesti pääsen eroon. Niin tai voinko edes koskaan sanoa päässeeni siitä eroon? Enpä usko.

“Monet tunne-elämän ongelmat, jotka eivät ole somaattista alkuperää, liittyvät tavalla tai toisella huonoon itsetuntoon. Huonolla itsetunnolla tarkoitetaan kielteisiä tuntemuksia, joita ihmisillä on itseä koskien ja jotka eivät perustu tosiasioihin.Toisin sanoen siinä missä joillakuilla on suuruudenhulluja harhakäsityksiä itsestä, on toisaalla myös ihmisiä, joilla on huono itsetunto eli heitä vaivaavat alemmuuden, kyvyttömyyden ja arvottomuuden tunteet. Kummallista kyllä tällaiset riittämättömyyden tunteet ovat erityisen voimakkaita kaikken lahjakkaimmilla ihmisillä.”

Aika itsestäänselvää asiaa varmasti monelle meistä, tuntuu että täällä kaikilla on jos jonkinlaista menneisyyden traumaa ja huonon itsetunnon aiheuttajaa taustalla. Se on ollut siis loistava alusta pelipirulle työskennellä. Ja repsahdukset ja velat ja kaikki muu se paska jota pelaaminen aiheuttaa tietenkin ruokkii huonoa itsetuntoa entisestään.

“Päihderiippuvaiset eivät välttämättä vaikuta niin epäloogiselta kuin miltä ensi alkuun tuntuu, kun ymmärtää yhden asian: päihderiippuvaisten aikakäsityksen. Päihderiippuvaiset puhuvat täysin selkokielisesti, kun he sanovat “Voin lopettaa milloin vain haluan”. Päihderiippuvaisella vain on erilainen aikakäsitys kuin sellaisella, joka ei kärsi päihderiippuvuudesta. Jokaisella ihmisellä käsitys ajankulusta vaihtelee. Joissakin olosuhteissa muutama minuutti saattaa tuntua ikuisuudelta, kun taas toisenlaisissa olosuhteissa viikot ja kuukaudet voivat tuntua ohimeneviltä hetkiltä. Päihderiippuvaiset, jotka sanovat kykenevänsä lopettamaan milloin vain, uskovat sen olevan totta. Miksi? Siksi, että pidättäytymällä päihteiden käytöstä päihderiippuvainen on lopettanut joksikin aikaa.”

“Ajatus siitä, että hiljaa hyvä tulee, toimii vastalääkkeenä päihderiippuvaisen kuvitelmalle, että muutos voisi tapahtua nopeasti. Esimerkkinä tästä on päihderiippuvaisen rukous: “Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, mutta suo sitä minulle välittömästi!” — Vanhat AA:laiset mieltävät raittiutensa 24h jaksoissa. He juhlivat raittiutensa vuosipäivää, mutta suurella varovaisuudella, sillä he tietävät, että on riskialtista ajatella vuosissa pikemmin kuin päivissä. — Kun päihderiippuvaiset sisäistävät täysin päivä kerrallaan -periaatteen, heidän toipumisensa on alkanut. Heidän on kuitenkin edettävä varoen, sillä jos aikakäsitys vääristyy uudestaan , on syytä olettaa ettö retkahdus on mahdollinen.”

Nämä molemmat pätkät ovat omasta mielestäni todella vahvasti läsnä Valtin jokapäiväisissä keskusteluissa. Päivä kerrallaan eläminen on esimerkiksi sellainen, josta puhutaan joka kerta etenkin repsahdusten jälkeen. Jäin kuitenkin miettimään, että missä vaiheessa sen ajatusmallin sitten voi todeta todella sisäistäneensä? Koska olen mielestäni elänyt päivä kerrallaan jo vuoden alusta asti, jolloin sain apua velkoihin ja silti kärsinyt monen monta repsahdusta. Tietenkin näin jälkikäteen kuin tarkastelee, niin en todellakaan ole ollut siinä päivä kerrallaan -mentaliteetissa, mutta niinä hetkinä olen mielestäni ollut. Aivan niin kuin olen mielestäni tälläkin hetkellä.

Itse tykkäsin kovasti kyseisestä kirjasta ja olen saanut siitä paljon ajateltavaa ja työstettävää.
Olen yhä enemmän sitä mieltä että tämä on prosessi joka vaatii monet retkahdukset, itkut, raivot, epätoivoiset hetket ja sitä kautta opin aina jotain uuttaa. Ja tärkein on että muutan oma toimintaa niiten jälkeen. Tällä kerralla pelamattomuus on taas erilainen. Suhtautuminen ja asenne on eri. Ja toimin eri tavalla. En tietysti voi olla varma onnistumisestani mutta se että muutosta tapahtuu kun sitä hakee, antaa toivoa- ehkä minulla ja teillä muilla on mahdollisuus muuttaa sitä meidän sisällä olevan peluurin ajatelumallia ja toimintaa ja lopulta päästä eroon pelaamisesta.

Tärkein on säilyttää usko ja toivo. Ja täytyy löytää voimia tutkia itseä ja uskaltaa hakea muutosta. Etsiä uusia keinoa selviytyä ja pärjätä tunteiten kanssa.

Tämä on hyvä ketju. Varmaan tulee oivalluksia useille.

Toivottavasti tästä ketjusta todella olisi apua monelle, minua on ainakin helpottanut tämän kirjan lukeminen paljonkin. Sitä kuitenkin jollain tavalla syyttää tietenkin itseään ja pohtii sitä, miksi juuri minä olen riippuvuuteen sairastunut, kun niin moni on sairastumattakin. Miettii mitä on tehnyt väärin ja mitä olisi voinut tehdä toisin.

Alan tulla myös samaan johtopäätökseen kuin Taistelu siitä, että parantuminen tosiaan vaatii monet repsahdukset ja itkupotkuraivarit ennen kuin todella pääsee riippuvuudesta eroon. Tuonne aikaisempaan ketjuuni kirjoitin juuri ajatuksena uudelleensyntymisen, joka saattaa olla vähän liian korkealentoinen ajatus, mutta on se pelaaminen ollut niin suuri osa itseä kuitenkin, että melkoisen työn joutuu tekemään jotta voi syntyä taas uudelleen “pelittömänä” ihmisenä. Koska ei voi ajatella edes niin, että olisi vain sellainen kuin ennen pelejä, koska ajatusmaailma on kuitenkin radikaalisti siitä muuttunut.

Täällä moni kertoo vuosia ja vuosia jatkuneesta riippuvuudesta ja mietin onko se hyvä vai huono asia, että minulla riippuvuus (sellaisella sairaalloisella, päiviä ja viikkoja kestävillä peliputkilla esim.) muodostui todella nopeasti ja nopeasti myös tajusin että kyseessä on ongelma, josta olen nyt yrittämässä kovasti eroon. Olenko edelleen siis jonkinlaisessa kieltämisvaiheessa, enkä tiedosta että seuraava kymmenen vuotta tulee olemaan tätä “parantumista” ja jatkuvia repsahduksia vai onko oikeasti mahdollista että riippuvuuden kokee ikäänkuin pikakelauksella, melko lyhyessä ajassa? Toisin sanoen, milloin te muut olette tiedostaneet ja myöntäneet itsellenne että teillä on ongelma pelien kanssa ja kauanko se parantumisprosessi on sitten kestänyt? Onpa vaikea selittää tämä, koska ainahan me jollain tavalla tosiaan olemme siinä parantumisprosessissa ja eletään päivä kerrallaan, mutta ehkä ymmärrätte mitä nyt yritän tässä ajaa takaa…?

[i]“Hän korostaa, että kysei ei ole henkilön moraalisesti huonosta tahdonvoimasta, vaan pikemminkin tahdon sairaudesta ja kykenemättömyydestä käyttää tahtoa. — Kyseisenlainen ajattelun häiriö ei vaikuta muuhun päättelykykyyn. Niinpä henkilö, jolle kehittyy häiriö ajattelussa, saattaa olla älykäs, intuitiivinen, vakuuttava puheissaan ja kykenevä pätevään filosofiseen ja tieteelliseen päättelyyn. Riippuvuusajattelulle on Sedlakin mukaan ominaista henkilön kyvyttömyys puhua itselleen järkeä. Tätä saattaa ilmetä erilaisten tunne-elämän ja käyttäytymiseen liittyvien ongelmien yhteydessä, mutta poikkeuksetta sitä esiintyy riippuvuuksissa.”

“Henkilöstä voi tuntua pahalta tai hän voi tuntea olonsa arvottomaksi, vaikka tällainen olisi täysin todellisuudenvastaista Epävarmuuden tai riittämättömyyden tunne saa ihmisen herkemmin turvautumaan pakokeinoihin, joita niin usein ryyditetään mielialaan vaikuttavilla huumeilla. Henkilö tuntee olonsa muusta maailmasta erilliseksi, ikään kuin hän ei kuuluisi mihinkään. Alkoholi tai muut huumeet tai muut riippuvuuden kohteet lievittävät kipua ja saavat henkilön tuntemaan olonsa “normaaliin maailmaan” kuuluvaksi. Tosiasiassa monet alkoholistit tai muut huumeriippuvaiset kertovat, etteivät he hakeneet “nousuhumalaa”, vaan sitä että tuntisivat olonsa normaaliksi.”[/i]

[i]“Vaikka monet käyttävät alkoholia tai muita huumaavia aineita päihtyäkseen, toiset käyttävät päihteitä tunteakseen olonsa normaaliksi. Tällaisten päihderiippuvaisten ihmisten kohdalla alkoholi ja huumeet toimivat tunne-elämän puudutusaineena heidän hakiessaan helpotusta ahdistukseen ja epämukavaan oloon. — Monet päihderiippuvaiset ovat tunne-elämältään yliherkkiä ja heillä on todennäköisesti intensiivisempiä tunteita kuin sellaisilla, joilla ei ole päihdeongelmaa. Päihderiippuvaiset vaikuttavat usein tunneheilahteluissaan lähes kohtuuttomilta. Kun he rakastavat, he rakastavt intensiivisesti, ja kun he vihaavat, he vihaavat intensiivisesti.”

"Monet päihderiippuvaiset ovat yksinäisiä susia. Pinnalta katsoen he vaikuttavat kenties epäsosiaalisilta, ja voi näyttää siltä, että he nauttivat yksinolosta, mutta se ei välttämättä pidä paikkaansa. Ihmiset kaipaavat luonnostaan toisten ihmisten seuraa. Yksinäinen ihminen ei tosiasiassa nauti erillään olosta, mutta hänestä se on kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän paha. Ihmisten kanssa yhdessäolo altistaa päihderiippuvaisen mahdollisuudelle tulla hylätyksi. — Ironista tässä on se, että hylätyksi tulemisen odottaminen voi saada aikaan niin sietämättömän jännittyneen olotilan, että päihderiippuvainen alkaa käyttäytyä loukkaavasti ja provosoivasti saadakseen aikaan hylkäämisensä, jotta jännitys hellittäisi.

“Monet päihderiippuvaiset eivät kykene näkemään hyvissä tapahtumissa hyvää. Riippuvuusajattelijoita tuntuu vaivaavan sairaalloinen tunne siitä, että heille käy huonosti. Toisaalta riippuvuusajattelijat pelkäävät sitä, että kaikki sellainen, mikä näyttää toimivan hyvin, lopulta epäonnistuu. Joillakuilla päihderiippuvuudesta kärsivillä on tapana työskennellä ahkerasti, kunnes he ovat menestyksen kynnyksellä, ja sabotoida sitten kaikki se, minkä he ovat saaneet aikaan.”[/i]

Paljon uutta pohdittavaa taas, mutta tartun nyt johonkin kohtaan.

Milloin tiedostanut peliongelman? Varmaan monta kertaa rahattomina hetkinä, häviöiden jälkeisinä hetkinä tai kun monta päivää on mennyt hukkaan pelaillessa tai on myöhästellyt jostakin, kun on jäänyt pelaamaan ym. kaikkea sellaista reilusti yli 10 vuoden aikana. Joitakin vuosia sitten eksyin tänne ja ehkä kauhullakin luin joitakin tarinoita, mihin voi päätyä mutta en sen kummempaa, joten aktiivisesti parantumista olen tavoitellut reilun vuoden eli ehkä siitä lähtien, kun tänne aloin kirjoitella. Ehkä kolmasosa ikävuosista pelien maailmassa, joten suurin osa identiteettiä. Missä vaiheessa parantumisprosessia olisin?? Luultavasti en edes puolivälissä, jos lähtökohdaksi ottaa viime vuoden.

Minä olen tiedostanut ja myöntänyt ongelman uudella aidolla rehellisellä tavalla vasta pari kuukautta sitten vaikka peliura alkoi jo noin 30 vuotta sitten. Eli silloin pari kk sitten kun silmät avautui ja tein sitä vaikeaa valintaa, josta tännekin kirjoitin. Siis silloin, kun tajusin, että mun on pakko alkaa käydä GA:ssa vaikka en uskallakaan. GA:n nettisivujen 12 askelta satutti rehellisyydellään niin syvälle sisimpään, että oli pakko tehdä valinta.

Edellinen syvempi havahtuminen oli silloin, kun ex-vaimo näki ongelmani ja yritti mut saada tajuamaan asian. Eli noin 10 vuotta sitten. Ennen sitä tiedostin ongelman paljon pinnallisemmin ja lopettamisyritykset olivat tehottomampia.

Kiitos ajatuksista, laittoi miettimään entistä enemmän sitä, että yritänkö todella vain huijata itseäni sillä että olisin jotenkin vahvasti jo parantumisen tiellä vai vaatiiko oma tilanteeni sitten kuitenkin vielä suuremman pohjalla käymisen? Tilanteen, jossa pohjaltakin tippuu pohja ja vajoan johonkin todella suureen synkkyyteen. Pelottava ajatus, mutta kaipa se on ihan hyvä vain että tällaistakin tosissaan pohtii.

Ajatuksen tasolla ehkä voit yrittää mennä siihen tilanteeseen (jos uskallat), että tulevat palkkasikin pelaat, ehkä myyt jo tavaroitasi tai mitä lie vielä ja millaisen paniikkiolon, tuskan ja ahdistuksen saat aikaiseksi ja epätoivoiset ajatukset, miten siitä selviää. Siis jos epäilet, että vaatisi vielä syvemmällä pohjalla käymisen. Jonkinlainen mielikuvitusharjoittelu päästämättä tilannetta tdellisuudessa niin pahaksi. Kunhan kykenet pysäyttämään ajatuskulun ennen kuin menee liian synkäksi ja kykenet palaamaan nykytodellisuuteen ja jonkinlaiseen positiiviseen asenteeseen tulevaisuutesi suhteen. En tiedä, olisiko viisas ajatus ja missä kulkisi sinun kestämisesi raja.

Mielikuvaharjoittelu siis, vaikka voi kai se olla mielikuvitusharjoittelukin :slight_smile:

Saattaisi olla itseasiassa ihan hyväkin idea! Kuulostaa kyllä sen verran pelottavalta, etten uskalla. Toisaalta olisi varmasti hyödyllinen, mutta toisaalta kun yrittää elää sellaisella päivä kerrallaan -mentaliteetilla niin siihen se ei oikein sovi. Lisäksi pelkään että maalaan piruja seinälle. Pelipiruja.

Laitetaanpas tänne taas lisää ajattelemisen aihetta.

“Toipumisen alkuvaiheessa jotkut päihderiippuvaiset väittävät kokeneensa syvällisen ajaa-elämyksen. Yhtäkkiä he tajuavat, kuinka he ovat olleet riippuvuutensa suhteen sokeita ja kuinka itsekkäitä ja ajattelemattomia he ovat olleet. He saattavat ajatella: “En taatusti ole niin typerä, että aloittaisin tuhoisan käyttäytymisen uudestaan nyt kun olen tullut siitä tietoiseksi.” Nähtyään totuuden he saattavat päättää lähteä hoidosta, koska “eivät sitä enää tarvitse”. Tai jos he päättävät jäädä hoitoon, heistä tulee toisten potilaiden “terapeutteja” yrittäessään saada näille aikaan samanlaisen ahaa-elämyksen kuin he ovat itse kokeneet.
Roskaa! Vuosia kestänyt riippuvuusajattelu ja -käyttäytyminen ei sula pois yhdessä yössä. Huolimatta siitä, että päihderiippuvaiset vakuuttavat vilpittömyyttään, he manipuloivat toisia. Tragedia on siinä, että päihderiippuvaiset ovat huiputtaneet itsensä uskomaan parantuneensa hetkessä.”

Muistan vielä oman ahaa-elämykseni myös oikein hyvin ja hyvin nopeastihan sitä totesi että kyllä tämä vieroitus tästä helposti etenee nyt kun olen tajunnut ongelman. Minä vain lopetan pelaamisen ja sillä selvä.

Seuraavaksi pääsenkin syventymään kirjan kautta ehkä lempiaiheeseeni, häpeään. Se taitaa olla meille kaikille erittäin tuttu tunne, joten palailen taas parhailla paloilla!

[i]"Syyllisyyden ja häpeän erottaa toisistaan ennen kaikkea seuraava asia:

  • Syyllinen ihminen sanoo: “Tunnen syyllisyyttä jostakin, mitä olen tehnyt.”
  • Häpeää täynnä oleva ihminen sanoo: “Tunnen häpeää siitä, mitä olen.”

Miksi eron tekeminen on niin tärkeää? Siksi, että ihmiset voivat pahoitella, korvata, sovitella ha pyytää anteeksi sitä, mitä ovat tehneet, mutta he eivät mahda mitään sille, mitä ovat. Keskiajan alkemistit yrittivät turhaan muuttaa lyijyn kullaksi. Henkilö, joka kokee häpeää, ei edes yritä moista, koska hän ajattelee: “En voi muuttaa olemustani. Jos minut on tehty huonommasta materiaalista, ei ole mitään syytä yrittää muuttaa itseään. Se olisi täysin turhaa.”
Syyllisyys voi johtaa korjaaviin toimenpiteisiin. Häpeä johtaa luovuttamiseen ja epätoivoon. Päihderiippuvaisten ihmisten tarkempi analyysi paljastaa, että heillä on usein hyvin heikko itsetunto ja syvään juurtuneita alemmuudentunteita."

“Heikko itsetunto tai häpeäntunne ilmenee päihderiippuvaisilla yleensä voimakkaampana kuin muilla ihmisillä. Tapahtumat, jotka tavallisesti aiheuttavat syyllisyyden tunteita tunne-elämältään terveissä ihmisissä, saavat päihderiippuvaisissa aikaan häpeää ikään kuin kyse olisi eräänlaisesta oikosulusta. — Koska päihderiippuvuuden ohjaama käyttäytyminen johtaa usein sopimattomiin, edesvastuuttomiin ja jopa moraalittomiin tekoihin, päihderiippuvaisella on täysi syy tuntea syyllisyyttä teoistaan. Päihderiippuvainen tuntee kuitenkin syvää häpeää.”

“Päihderiippuvaisen kokema syvä häpeä saa heissä aikaan ajatuksen, että on turha yrittää muuttaa käyttäytymistään. Syyllisyydestä saattaisi vielä selvitäkin ihmisiä hyvittämällä, mutta hyvitykset eivät muuta miksikään sitä viallista materiaalia, josta päihderiippuvaiset kokevat koostuvansa.”[/i]

Häpeä jos mikä on hyvin vahvasti läsnä tällä foorumilla. Luovuttaminen ja tunteet, että ei tästä koskaan mitään tule koska olen tällainen mitätön paska, joka aina epäonnistuu. Nämä tekstinpätkät kyllä kosketti.

[i]“Kun ottaa huomioon päihderiippuvaisten herkkyyden, heikon minäkuvan ja sairaalloiset odotukset, on ymmärrrettävää, miksi he pyrkivät suojelemaan itseään mahdollisilta kivuilta. Päihderiippuvaiset odottavat tulevansa vähätellyiksi, arvostelluiksi ja hylätyiksi. Suojellakseen psyykettään sellaisten tilanteiden aiheuttamalta tuskalta monet päihderiippuvaiset rakentavat suojaavan muurin itsensä ja muun maailman välille.”

“Päihderiippuvaisen käyttäytyminen vahvistaa monin tavoin eristäytymistä. Valehteleminen, odotusten pettäminen, manipulointi, halveksunta ja arvosteleva käyttäytyminen saavat toiset ihmiset kaihtamaan päihderiippuvaisen seuraa. Suuttumus, itsekeskeisyys, ajattelemattomuus ja vastuuttomuus tekevät päihderiippuvaisesta epätoivottavaa seuraa. Vaikka päihderiippuvaiset käyttäytyvät siten, että toiset ihmiset alkavat vältellä heitä, he kuitenkin inhoavat käytöksestään seurauksena olevaa eristäytyneisyyttä. Yksinäisyys vain pahentaa heidän ennestään huonoa minäkuvaansa, ja päihderiippuvaiset yrittävät paeta tilannetta lisäämällä turruttavien päihteiden käyttöä, ja niin kierre vain pahenee.”[/i]

En tiedä korostuuko pelaamisessa niin konkreettisesti tuo läheisten sulkeminen ympäriltä, sillä itse olen esimerkiksi ollut edelleen suhteellisen paljon perheen ja ystävien kanssa tekemisissä, enkä ainakaan ole saanut palautetta että käytökseni olisi jotenkin muuttunut. Mutta olen joutunut valehtelemaan heille niin monta kertaa, että hävettää. En tosin ole jäänyt valheistani vielä kiinni koskaan. Valheet ovat liittyneet lähinnä esimerkiksi suunnitelmiin, jotka olen joutunut perumaan tai jättämään välistä milloin milläkin verukkeella, koska minulla ei yksinkertaisesti ole ollut rahaa. Voisin kuitenkin kuvitella, että yllä olevat seikat korostuvat etenkin päihderiippuvaisilla, joilla riippuvuus aiheuttaa huomattavaa muutosta jo siihen fyysiseen olemukseenkin ja käyttäytymiseen tietenkin myös. Vai mitä olette mieltä?

“Nyt voimme ymmärtää, miksi vertaistukiryhmät ovat niin välttämättömiä ja tehokkaita. Sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen, joilla on sama ongelma kuin itsellä ei ole läheskään niin uhkaavaa kuin se, että joutuisi olemaan tekemisissä koko yhteiskunnan kanssa. Vertaistukiryhmissä päihderiippuvaisten ei tarvitse pelätä sitä, että heidät hylättäisiin. He huomaavat, että paikalla on monia kunnioitettavia ihmisiä, jotka heidän laillaan ovat aikoinaan olleet riippuvaisia, ja että monilla ihmisillä on samanlaisia tuntemuksia ja luonteenpiirteitä kuin heillä itsellään.”

Pitäisi ehkä oikeasti hakeutua kunnon vertaistukiryhmään, jossa pääsisin puhumaan näistä tuntemuksista, mutta en vielä ainakaan ole uskaltanut. Te täällä Valtissa olette olleet kyllä jo korvaamaton apu ja tuki.

[i]- Syyllinen ihminen sanoo: “Tunnen syyllisyyttä jostakin, mitä olen tehnyt.”

  • Häpeää täynnä oleva ihminen sanoo: “Tunnen häpeää siitä, mitä olen.”[/i]

Häpeän tunne koko omasta olemuksesta on syvällä, vaikka kuinka järjellä ajattelisi, mitä muuta pahaa on oikeasti tehnyt kuin pelannut ja siihen liittyvät lieveilmiöt, joista monikaan muu ihminen ei ole kärsinyt. Korkeintaan siitä tulisi tuntea syyllisyyttä ja sitäkin sen verran, että se auttaisi muuttamaan toimintatapoja. Muuten sitä syyllisyyden taakkaa on turha kantaa sisällään. Ja onko suurin syyllisyyslopulta siitä, mitä on tehnyt itselleen ja elämälleen. Näin siis järki sanoo - todellisuudessa ei mene näin helposti. Monet ihmiset tekevät monenlaista pahaa: pettävät, valehtelevat, laukovat omia totuuksiaan päin toisten naamaa… tuntematta syyllisyyttä tai ajattelematta toisten tunteita. Jättävät vanhan taakseen ja menevät eteenpäin. Itse tuntisin pahoista sanoistani syyllisyyttä (tai vaikka sanat eivät olisi edes pahoja vaan vaikka vain asiallinen ilmaisu toisen loukkaavasta käytöksestä) , vaikka toinen ei vähän ajan kuluttua muistaisi koko asiaa. Liiallisesta syyllisyydentunteestakin pitäisi päästä eroon ja yrittää aina muistaa se, että tämä on ainoa elämä, joten haluaako sen viettää ainaisessa häpeässä ja syyllisyydentunnossa, varsinkin kun ne ovat suurelta osalta ajatuksia ja tunteita, joita itse kehittää ja kokee. Antaisiko liiallisesta häpeästä ja syyllisyydentunnosta luopuminen liikaa vapautta ja tunteen, että itsellekin elämästä nauttiminen voisi olla mahdollista, mutta ei uskalla ottaa sitä onnellisempaa elämää vastaan tai ei tiedä, miten sen tekisi tai mitä sitten tekisi. Tuntuu vain, että elämä menee jotenkin vain ollessa kun ei uskalla elääkään. Tai kun pelatessa tuntee olevansa eniten elossa.

Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat tuolla liiallisella syyllisyydentunteella! Olen myös samanlainen, että jään miettimään pitkäksi aikaa sanottuja sanoja ja mahdollisuutta toisen loukkaamisesta. Jos joku käyttäytyy mielestäni oudosti, mietin aitomaattisesti että olen tehnyt tai sanonut jotain väärää. Onkohan ehkä liiallisesta kiltteydestä johtuvaa? Erityisherkkyydestä? Ehkä kaikesta yhdessä. Vaikka sen eteen on jo tehnyt paljon töitä ja on oppinut sanomaan useammin ei ja tosiaan maininnut esimerkiksi asiattomuuksista kun sille on aihetta, vielä on paljon töitä tässä asiassa tehtävä. Häpeä ei ole kiva kaveri.