Olen sangen tietoinen, että rakkautta tarvitaan elämään. Eihän mistään muuten mitään tulisikaan, jos kaikki vaan liittyisivät ISISiin.
Nyt on oikein hyvä tilaisuus anonyyminä addiktina keventää tai valottaa omaa tilannettaan ja ehkä rohkaista muita
päihdeuran lopettamisen kanssa kamppailevia. Asioilla ja ihmisillä on tapana liittyä toisiinsa ja sivuuttaa aiheita tullessaan ja mennessään. Ja harva sitä ihan yksinäisenä keijona hurruuttaa ja pärjää läpitte tämän ajoittain aika rankan finskiläisen elon.
Olkoon tämän ketjun elinkaari kaunis, mittava ja miltei ikuinen, kuten perinteinen paristosuhdanne voi osapuolilleen näyttäytyä.
=>
Ihmiset tuntuu usein esim. työpaikalla ja harrastepiireissä kulkevan vähän eri vaiheessa, mitä tulee seurusteluun ja perheellistymisiin.
On niitä, joille pitkän suhteen jälkeen ei vaan ole enää tullut ketään “vastaan” ja nauttivat varmaan ihan täysin siemauksin elämästään ja toisille ei tunnu sitä oikeaa löytyvän, josko sellasta onkaan olemassa tai mitä se sitten tarkoittaakin.
Ja on niitä, joilla sitä vientiä piisaa ja jotain näiden väliltä tietenkin läpi eri sukupolvien.
Kuinka paljon sitten ihmisten kohtaamiset ovat tällä vuosituhannella muuttuneet,
en osaa sanoa, sillä olen aina ollut vanhanaikainen ja tavannut ihmiset livenä.
Ei liene, eikä olekaan mitään tiettyä kaavaa, että kuinka asiat pitäisi tehdä ja kokea. Ja ihmiset on vähän erilaisia.
=>
Kihlattuni kanssa kipuamme toiseen yhteiseen syksyyn ja rakas, kuvan terapiakoira hipsuttaa
jo syksyä nro neljätoista ja itellä on vähän enemmän maileja, joiden varrella ei pahemmin merkittäviä
ja tuulenviemää-luokan haliwuud-spektaakkelisia suhdanteita ole ollutkaan, sillä holismin pauloissa
meni hyvin kauan ns. laatuaikaa viettäessä aikanaan ja itteensä tutustuminen otti myös osansa.
On siis todella kokemuksia erilaisista vaiheista ja mihin verrata nykyisyyttä omalla kohdalla.
Minä rakastan itseäni tavattoman paljon nykyisin. Viihdyn mainiosti nykyisessä ympäristössäni, jossa asustelee minun lisäkseni vain omat pojat sekä yksi heidän kaverinsa. - Minkäänlaista “sellaista” parisuhdetta en kaipaa enää ollenkaan. Pitkän elämäni varrella niitä on ollut aivan riittämiin. En tätä sano mitenkään kielteisessä mielessä arvostellakseni sen kummemmin miespuolisia henkilöitä. Mä vain nautin tästä vapaudesta niin paljon.
Sit mä rakastan tietysti näitä mun “poikiani”, kanoja ja kaneja ja tietysti aiwan helvetisti noita tipejä. Läppäriä mä en enää kerkee rakastaan silleen kuin ennen, eikä se enää nuku mun vieressänikään.
Läppäriäni rakastan toki, ja luuriani ja sähköä ja mikroaaltouunia ja juoksevaa vettä ja lähi-Lidliäni ja internetin ihmemaata. Ai niin ja autonkin kanssa olen ollut yhdessä pitempään kuin äijän.
Äijän kanssa tää taitaa olla kaheksas syksy. Ehdittiin tosin ennen yhteen päätymistä tuntea toisemme varmaan melkein toiset kaheksan vuotta.
Jos äijä nyt ottais ja jättäis mut, luulisin viihtyväni ihan hyvin itsekseni ja “välttämättömyyksieni” kanssa.
Mutta mä en ainakaan ole ottamassa ja lähtemässä, parisuhdetilanne on yks elämäni osa-alue, johon olen olen ollut jo pitkän aikaa tosi tyytyväinen. Enimmäkseen meiän yhteiselo on helppoa ja rentoa. Ollaan esmes tarpeeks monista tärkeistä elämätapa-asioista sen verran samaa mieltä, ettei meidän tartte kiukulla yrittää muuttaa toisiamme. Joissain asioissa täydennetään toisiamme, äijä viilaa pilkkua ja jumittaa, mä olen ripeä, mutta suurpiirteinen. Naimisissa ei olla eikä mennä, ei jossei siitä tule joskus saamaan esmes jotain huomattavia verohelpotuksia tai vastaavia.
Semiorgastinen helpotus tuotannon suunnalta, kun alkurapinan ja plinkkikuumeen jälkeen kaksi (2) aikuista ja itsevarmaa naista
eilen astui yksityisyyttä vankasti suojaavan ja pölyisen esiripun takaa rohkeasti esiin ja
jakoi arkisen toteavasti ja rakkaudella kokemuksensa meille kaikille.
Kiitos teille Heli ja Tyräkki.
Arvostan tällaista ja olen ollut jo todella kauan hyvin tietoinen
siitä, että tämän maan aktiivisimmat ihmiset ovat suomalaiset naiset.
Te suomalaiset, ihan tavalliset ja täyspäiset, ihanat naiset meitä miehiä tuette ja ohjaatte, te olette dynamo ja kannustin,
turva ja ihanuus, fantastisuuden huipentuma ja älykäs keskustelija, hyvää ruokaa valmistava lapsen kasvattaja
ja järjellisyyden ja romantiikan yhdistelmä taviselämässä ja pöydässä ja pahasta pois pitävä olento !
noin hieman yleistäen ja ennakkona 2020-naistenpäivää jo silmällä pitäen.
Osallistujen kesken on tarjolla virtuaalista nostetta arkeen ja juhlaan,
jota tämä pitkälle tuunattu raittius enimmäkseen onkin,
kunhan siitä ei ylipäätään kukaan mene mitään ehjeentyväksi tekevää, liikkuvaa osaa muuttamaan eli lisäämään
sinne arjen pinttyneen harmaaseen pesuvatiin kohtuuholistisen båålimaljan ja pahviiviinipönikän,
saati ala sekoittelemaan tavallista viinaa ja påttuviinaa keskenään,
sillä pitemmälle ehtineet ovat kertoneet, että on vältettävä ekan ryypyn ottamista
ja samalla jää sitten ne muutkin drinkit dokaamati ja näin elämä paljolti helpottuu.
Mukavaa tätä päivää ja viikkoa kaikille.
==>
and thanks for hanging around and
drive home safely !!
Minä rakastan miestäni, vaikka se ei aina ihan helppoa olekaan. Reilun parin viikon päästä vietämme 20. hääpäivää, että jonkinlainen liima yhdessä pitää.
Kissojamme rakastan niin, että välillä ihan sattuu (silloin kun huitelevat jossain ulkona liian kauan).
Kotiani rakastan myös.
Yritän olla liimaantumatta materiaan, mutta nyt on pakko myöntää, että autooni olen melko rakastunut. Hankin sen toukokuussa ja vielä on kuherruskuukausi kukkeimmillaan.
Luontoa rakastan ihan hirveästi. Se antaa niin paljon hyviä fiiliksiä monessa muodossa.
Helistimen tavoin rakastan kyllä itseäni aika paljon. Tykkään omasta seurastani kovasti.
Isääni ja tätiäni rakastan myös. Veljeäkin kai jollain periaate tasolla.
Monia ystäviäni rakastan oikeasti.
Elämää rakastan päivittäin.
Eiköhän tuo lista kata ne kaikkein tärkeimmät.
PS: seiskakybän koira kuvaa en kyllä nähnyt jos täällä sellainen piti olla
^ 22 000. kultsikan kuva ilmestyy tänään ruudulle, se yks ja sama.
Niin, rakastan tietenkin koiraani, joka minut etupäässä raitisti.
No, voihan siinä olla hieman mausteeksi omaakin ansiota ja
tietenkin plinkin 2010-populaation ja minä mieluusti muistelen mainittua myötätukea.
Muutoin olen pyrkinyt suoraan kopiomaan tuon noutajan noudattaman käytösmallin.
Tulokset on yhtäläiset monelta osin ja eroavat niiltä häveliämpien seikkojen osalta.
=>
Paperinohut on halu hankaloittaa elämäänsä palaamalla siihen vanhaan takaisin.
Rakastan sitä silloinkin, kun se rikkoo tavaroita ja temppuilee. Rakastan sitä kun herään pikkuinen kainalossa.
Rakkauteen sisältyy huoltakin , kun koirasta on ollut todella paljon kuluja nyt alle vuoden aikana ja edessä saattaa olla vielä myöhemmin kallis jalkaleikkaus, jos vaiva ei parane muuten.
Ostamalla ei yleensä saa aitoa vilpitöntä rakkautta, mutta ostamalla koiran sitä taitaa kumminkin saada… Ja eiköhän ongelmat ratkea yksi kerrallaan kumminkin.
Toiset koirasuvut voi olla rotuun katsomatta geneettisesti sairaampia. Tuuri ja sattuma tuntuu toisinaan määräävän eniten. Toivottavasti tilanne tasaantuu.
Muistan erään miehen kyydinneen suurikokoista koiraansa (en muista enää mikä rotu) sen kahdeksan vuoden hurttaelämän ajan jatkuvasti eläinlääkärille. Seuraava samanrotuinen olikin sitten ihan perusterve ja muutos oli silloin iso, hyvään suuntaan.
13 vuoden aikana on ollut kohtutulehdus ja -leikkaus, yksi hottispottis ja lasiinastuminen seitsemine tikkeineen, oletettu myrkyn syöminen ja siitä veriripulista ja veren oksentamisesta toipuminen ja nisäkasvainten leikkaus. Jälkimmäisen pyysin tehdä ilman tarkempaa tutkimista oman käsikopeloarvion pohjalta.
Kun ei kättele eläinasemaväkeä, säästää joka kerta ainakin 50 €. Kalliita ovat, jovain.
Nyt ei ole ollut mitään mainittavaa sitten kesän 2017.
Yliajalla mennään noin muutoin joka päivä, kultsikka 13 v, 1 kk !
Noniin, tuli vähän eläinasiaakin ihmiseläinasioiden sekaan.
Kiitos myötätunnosta!
Pieni on monirotuinen. Olin tietysti rokotuksiin ym varautunutkin, mutta tässä on ollut huonoa tuuriakin. Koiralla oli stressiä ja muutakin hankalaa meillä tässä, niin alkoi syödä ulkona ihan mitä sattuu, kiviä, tupakantumppeja ym. Kivihommassa pelättiin jo suolitukosta ja pieni piti kuvatakin ja oltiin tiputuksessa monta tuntia.
Maitohampaat ei irronneet toivotulla tavalla ja niitä piti sitten nukutuksessa leikata pois. Tuo jalkahomma on viimeisin harmi. pikkuinen on niin pirun villi ja riekkuessaan lelun kanssa teloi takajalkaansa. ilmeisesti varvas tai kynsi jäi kiinni mattoon ja kurvissa kinttu vääntyi. Toivoa on, että koiralapsi selviäisi ilman leikkausta, jos saadaan jalka pelaamaan kunnolla muuten. Onneksi vaiva ei ole tällä hetkellä invalidisoiva tai kivulias ja voimme odotella rauhassa, mihin suuntaan se kehittyy.
Kallista on eläinlääkärillä ramppaaminen, mutten surisi rahaakaan, jos luottarit olisi kunnossa ja voisin hätätilanteessa ottaa lainan/rahoituksen. No mutta näillä pelimerkeillä on nyt mentävä.
Onneksi koiruli on kasvaessaan pikkuisen rauhoittunut ja ehkä järkiintynytkin, tosin öisin ryyppäävät ja melskaavat naapurit tuntuu pelottavan sitä, mutta se asia ratkeaa tässä kohtapuoliin, onneksi. Ehkäpä näiden alkuhankaluuksien jälkeen koittaa seesteisemmät ajat ja tuo hieno koirapersoona varttuu aikuiseksi. Olen niin nauttinut sen seurasta ja sen vilpitön elämänilo piristää omaakin mieltä.
Toivottavasti kultsikalla elonpäiviä riittää vielä pitkään. Se on varmaan noin iäkkäänä jo rauhallinen typykkä ja käyskentelee seniorimaisen arvokkaasti… toisin kuin mun vauveli-hauveli.
^ Juu, kiitos ja kylne ekat kymmenen vuotta on vaikeinta ja sitten alkaa helpottamaan,
loihti lausumaan eräskin ohikulkijaäijänraato, kun katseli tovin mun pentuvaiheen vipeltäjää, silloin ammoin vuonna 2006 !
Muistan hyvin senaikaisen varaustilanteen tai valinnan, jonka sain tehdä kahdesta pikkunartusta, iältään seittämän viikkoa.
Ja nimenomaan otin sen rauhallisemman ja nythän se on jo pitkän aikaa ollut ehdottomasti ja hombresti “oikein” valittu.
Jos on mahdollista seurata muita pesueen tapauksia, niin niistä voipi jotain perinöllisistä jutuista päätellä netin ryhmien välityksellä.
Itsellä sillä tiedolla ei ole enää silleen merkitystä, kun tässä mennään tätä karvakorvan eläkevaihetta ja ihan vaan naatitaan.
Lenkkimäärät ennen tätä alkanutta syksyä on olleet likempänä 30 tuntia viikossa, joten me ei silleen vaan käydä kuistilla.
Hihnan yläpääkin on asettunut ja tarpeeton telekkuaminen ja huima takkuaminen loittonee kroonisesti omasta råpasta.
