Töppäykset on kuitenkin hyvä muistaa sen verran, että niistä ottaa opikseen. Niitä ei siis ehkä kannata unohtaa ihan kokonaan, sillä silloin niitä voi sortua toistamaan aina uudelleen ja uudelleen.
Tietenkään menneisyyden vangiksi ei kannata jäädä (mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan), mutta menneisyyttä ei myöskään kannata yrittää lakaista maton alle tai siirtää luurangoksi kaappiin.
Tämä liittyy ehkä hieman siihen rehellisyys-teemaankin. On huomattavan helppoa elää, kun menneisyytensä kanssa on ns. sujut, eikä sitä tarvitse peitellä tai pakoilla.
Muistotkin on tärkeitä, varsinkin jos on myös hyviä ja kauniita muistoja, niiden ikävien ja opettavaisten muistojen lisäksi. Muisti on pääomaa, kirjaimellisesti.
Yritän muistaa hyvät hetket. Niiden voimalla mennään, ei pahojen nöyrtymisten. Kyllä ne ikävät muistot pintaan huonoina hetkinä nousevat vaikkei niitä tietoisesti ruokkisi. Valitettavasti.
Mä kanssa olen sellainen, että ryven vähän liikaakin niissä elämän huonoissa hetkissä. Alkaa jo hyvin kaukaa nuo ikävät muistot.
Yritän tietoisesti olla ajattelematta asioita, joita ei suremalla enää pysty muuttamaan.
Aika paljon kevyempää elämä, jos pystyy olemaan siten, että ei menneitä muistele ja yrittää olla pelkäämättä pahinta.
Eikös se ole kuitenkin niinkin, että jos ihan tietoisesti ja yrittämällä yrittää olla ajattelematta jotain, niin sitten se vasta päässä pyöriikin koko ajan?
Menneisyys on kuitenkin sellainen, ettei se sieltä pään sisältä kokonaan häviä edes dementiassa. Dementiassakin vanhat asiat saattaa pysyä päässä itsepintaisesti, mutta eilinen päivä ei.
Vadelmamunkki puhuu asiaa. Kaikki väkinäisyys kääntyy itseä vastaan.
Jos tietoisesti yrittää olla ajattelematta jotain, se varmasti nousee ajatuksissa esiin.
Toinen ääripää, menneisyydestä asioiden kaiveleminen tekee saman. Ne ovat hiertämässä edelleen.
Kun jotain joka tapauksessa pysyy tämän päivän mielialaa muokkaamassa niin siksi mieluummin muistellessani muistelen hyviä hetkiä. Hauskoja tapahtumia. Ilon pilkahduksia. Hassutteluja. Toisiaan ymmärtäviä katseita.
Sen olen huomannut, että jos jotain itsestäsi toisille kerrot, niin kerro hauskoja asioita. Itseäsi kehumatta mutta myös nöyrtymättä. Ihmisenä ihmisten joukossa. Älä valita iankaikkisen vanhoja asioita. Niin annat kuulijallekin pisaran hyvää mieltä.
Joskus minäkin ymmärrän asioita väärin tai en ymmärrä lainkaan. Toivottavasti tässä asiassa en ymmärtänyt väärin kun siten ymmärsin etä sekä MTT64 että Vadelmamunkki olivat oikeassa.
Siten olen asian ymmärtänyt että molemmat ääripäät ovat kuin toistensa peilikuvia. Menneisyyden kaiveleminen ja negatiivisten asioiden pinnnalle nostaminen sekä toisaalta siihen voimavarojaan panostaminen että voimakkaasti torjuu menneisyydestään jotain tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Tietysti vielä turhempaa on yrittää etsiä muista syyllisiä kauan sitten tapahtuneisiin asioihin ja omiin tekoihin.
Tämä ohikiitävä hetki -joka taas kerran meni menojaan kun noita kolmea sanaa kirjoitin- on liian lyhyt ihmisen tajunnalle. Muutamaa askelta ja viisarin värähdystä eteenpäin on parempi katsella. Toisella silmällä vähän jo pidemmälle.
Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki.
Elinikäiset vammat ja parantumattomat sairaudet ovat eri juttu mutta monelle vaivojensa vatkaamisesta on tullut rakas harrastus. Ollaan jotain erikoista olevinaan.
Tavallinen elämä jos ei tarjoa sisältöä niin sitä etsitään vaikka ongelmien kipuilemisesta.
Voin tuon sanoa koska olen itse siihen ansaan langennut. Sekin ongelma oli ratkaistavissa, positiivisuudella ja irtiotolla.
Muistelin tätä keskustelua lukiessani elokuvaa Lakeuden kutsu. Siinähän veropakolaisena ollut Kari Väänäsen esittämä Erkki Hakala palaa Pohjanmaalle ja laittaa rikastuneena miehenä asioita mieleiseensä järjestykseeen. Suomalaiseksi ihan kelpo filmi, ehkä tykkään siksikin, että minussa hitunen pohjalaisuutta itsellänikin äidin puolelta.
Elokuvassa on kohtaus, jossa päähenkilöt tapaavat Pohjanmaalla lapualaisessa(?) baarissa. Salin puolelta kuuluu kovaa meteliä ja riitelyä, Väänänen kysyy baarimikolta, että mistä siellä niin kovasti kinataan ja riidellään. Baarimikko vastaa, että EU:stahan siellä keskustellaan.
“Ovatko ne siellä sitten erimieltä, toiset puolesta ja toiset vastaan”, kysyy Väänänen.
“Ei, kaikkihan sitä vastaan täällä ovat, mutta tappeluhan siitä silti tulee”.
Jotenkin noin se meni.
Täälläkin kaikki sitä mieltä, että vanhojen vastoinkäymisten ja murheiden muistelu on turhaa, ja ne olisi terveellistä unohtaa. Mutta ainekset väärinymmärtämiselle ovat ilmassa. Tuskin nyt tapella sentää tarvitsee
Minäkin ilmaisen itseäni usein epäselvästi ja annan mahdollisuuden vääriin tulkintoihin, mutta tarkoitus on hyvä.
Täällä on pohdittu elämän tarkoitusta. Luin aikoja sitten haastattelun, jossa ihan tunnettu nainen jolta usein kysellään tapoihin liittyviä asioita ja joka on muistaakseni joku neuvoskin ja jonka kasvot muistan mutta en nyt millään nimeä sanoi,
että elämän tarkoitus on tuottaa muille iloa ja hyvää mieltä.
Mielestäni tässä on näkemystä. Onhan tutkittu ja todettu, että toisten auttaminen tuo onnellisuuta omaankin elämään.
^ Kyllä. Muiden auttaminen tai ilahduttaminen on yksi tärkeitä asioita, jotka tuovat omaan elämään merkityksellisyyden ja tarkoituksen tuntua. Lähes jokainen ihminen varmaan haluaa jollain tavalla olla hyödyksi maailmalle, tehdä jotain joka auttaa jotakin.
Tämähän ei ole mitenkään sidoksissa vaikkapa uskontoon, vaikka monet uskonnolliset yhteisöt tekevätkin hyväntekeväisyyttä (monet toki myös pahantekeväisyyttä, heh).
Mutta mutta, olenkohan minä tosiaan ainoa, jonka mielestä menneiden murheiden ja vastoinkäymisten muistelu voi olla hyvinkin antoisaa ja jopa tarpeellista?
Ellen aina silloin tällöin muistelisi, miten hankalaa elämä on joskus juovana alkoholistina ollut, en ehkä muistaisi olla iloinen ja kiitollinen siitä, miten paljon parempaa elämä on ollut sen jälkeen.
Pienet asiat joilla voi tuottaa pientä iloa muille. Kyllä. Tärkeä asia. Omantuntonsa kanssa on elettävä. Se kertoo rehelliselle ihmiselle olenko ollut muutakin kuin itseäni ajatteleva itsekäs rohmu.
Jatkuva itsensä arviointi ja mittaaminen on varma tapa tehdä elämästään kahlehdittua ja vastenmielistä. Kokemuksesta kerron, siten olen ennen elänyt. Katumusta? Ei. Eletty mikä eletty ja siinäkin elämässä oli auringonpaisteensa. Mutta nyt on parempi. Nimenomaan olen rauhallisempi, ja se on minusta hyvä, se.
En päivääkään vaihtaisi pois, sanotaan. Mutta tarkemmin ajatellen ehkä sitä voisi jokusen pahimman kankkus- ja morkkis-päivän elämän varrelta vaihtaakin.
Minä kyllä kadun moniakin pikku episodeja menneisyydestä. Kadun että olen kohdellut rakkaita ihmisiä kaltoin, käyttänyt heitä rahallisesti hyväkseni, loukannut heitä ja pettänyt heidän luottamuksensa. Olen pettänyt avopuolisoani menemällä sänkyyn vieraan kanssa, olen saattanut ystäviäni häpeään olemalla liian kännissä bändimme keikoilla.
Kyllä minä kadun. Jos en katuisi mitään, tuntisin itseni varmaan psykopaatiksi. Varsinkin kun olen näiden ihmisten ystävä edelleen. He ovat siis antaneet minulle anteeksi kuitenkin.
En minä voi, enkä edes halua, alkaa lakaisemaan kaikkia ikäviä asioita maton alle, ja teeskentelemään ettei niitä koskaan tapahtunut. Ei niitä tietysti kaivellakaan kannata, koska varsinkin ystäväni luultavasti haluavat unohtaa nuo asiat. Minulla ne kuitenkin pysyvät muistin pohjalla.
Totta kai elämässä on paljon ihanaa ja upeita asioita. Rakkautta, musiikkia, ystävyyttä, vapautta, taidetta. Enkä minä pahimpia mokiani tehdessä tiennyt että olisin jonain päivänä sosionomi ja kirjailija. Bändi minulla sentään silloin oli, eli jotain unelmia olin jo saanut vähän tavoitettua.
Ehkä juuri siksi, että elämässä on ollut paljon hyvääkin, uskallan muistaa myös ne ikävät asiat samoilta aikakausilta. Sekä hyvät että pahat asiat ovat vaikuttaneet kuitenkin siihen, kuka olen nyt ja millaista elämäni on tänään.
Elämän tarkoitus on tuottaa muille iloa ja hyvää mieltä.
Näin siteerattiin edellä tapakasvattaja Kaarina Suonperää.
Tapakasvatus luo kulissin, jossa kaikilla on hyvä ja turvallista olla - siellä pohjalla kytevistä erimielisyyksistä huolimatta.
Mutta tuottaako esimerkiksi eduskunnan äänestyspäätös 101-99 pelkästään iloa ja hyvää mieltä - muille, kaikille? Kansanedustajat ovat ihmisiä, joiden elämällä on tarkoitus, ja he ovat siellä tuottamassa äänestyspäätöksiä.
Politiikassa on selkeä perusjako “ystäviin” ja “vihollisiin” (Schmitt), estetiikassa “kauniiseen” ja “rumaan”, etiikassa “hyvään” ja “pahaan”. Voiko tällaisessa maailmassa pyrkiä tuottamaan iloa ja hyvää mieltä, edes mielipiteineen, jotakuta loukkaamatta. Jees-mies tuskin kukaan haluaa olla.
Useimmat yhteiskunnalliset järjestelmät ovat syntyneet, synnytetty, suojaamaan ihmisiä toisiltaan. Alkoholistin on syytä keskittyä suojaamaan itseään itseltään. Hän on jo siinä keskellä suurta mysteeriä. Vaikka hauskaahan on kiistämättä välillä hakeutua niin sanotuille Avarammille aloille.
Viisaasti kirjoittaa myös Vadelmamunkki. Kummallinen on ihminen joka ei ollenkaan kadu. Mutta kummallinen on sekin joka vanhoja asioita katuu yhä uudestaan. Hyvä on joskus antaa anteeksi paitsi vihamiehelleen myös itselleen. Eikä siten että hampaita kiristäen sanoo että voin minä sinulle anteeksi antaa mutta älä luule että ikinä unohtaisin!
On hyvä myös unohtaa aikanaan.
Pahat asiat. Hyvät voi laittaa reppuun ja kuljettaa mukana.
Elämän tarkoituksen pohtiminen on sikäli oivallinen harrastus että se ei valmiiksi tule.
Tarvitseeko kaikella olla tarkoitus? Tarkoittaako tarkoitus sitä että on ollut joku joka on tarkoituksen asettanut? Henkiolento? Mikä sitten on henkiolentojen tarkoitus? Kuka heille on tarkoituksen määränyt? Ylihenki, jonka tarkoituksen ja olemassaolon määrää taas seuraavan asteen henki?
Jos elämä vain pyrkii olemassaolollaan pysymään elävänä ja jatkamaan elämää? Vain siksi että päinvastaiset, itsetuhoiset elämänmuodot jäävät luonnollisista syistä lyhytikäisiksi ja väliaikaisiksi.
Kosmologi Syksy Räsänen taisi todeta radiossa jotain sen suuntaista, että elämällä ja olemassaololla on vain ne tarkoitukset, jotka me niille annamme.
Universumin kannalta lienee samantekevää, olemmeko me olemassa tällä planeetalla, joka on vain pieni hiukkanen koko universumissa, vai kiertäisikö planeettamme ilman elämää auringon ympäri niin kuin muutkin aurinkokuntamme planeetat. Ja miljoonat planeetat muissa aurinkokunnissa.
Henkiolentojen tai jumaluuksien olemassaolosta ei ole mitään realistisia viitteitä, saati todisteita, vaikka niihin uskominen vastaakin joidenkin ihmisten tarpeisiin.
Elämän tarkoitus on elämä itse. Meillä on moraali, etiikka ja arvot, koska niiden kanssa eläminen tuntuu hyvältä, oikealta. Ne myös edistävät elämän jatkumista, kuten rauhallinen edellä taisi todetakin. Niin se saakin olla.
Hyvänolontunnetta me tavoittelemme.
(siihen kai juominen myös perustuu)
Voi oppia tuntemaan eri tavoin. Tuntemaan hyvää oloa pienistä asioista ja sellaisista jotka eivät tuo toisille pahaa oloa. Siitä voi olla hyvä mieli ettei ole paha olla.
Ei ihminen tarvitse paljon. Ei tarvitse olla paljon. Ei tarvitse vertailla itseä muihin. Vertailu on askel kohti epävarmuutta, huonommuuden tunnetta koska kaikessa vain yksi voi olla se paras. Siis vain yksi koko maailman ihmisistä? Jos kilpailet, olet aina häviäjä. Ellet ole juuri se yksi joka on paras. Kilpailijalle ei riitä mikään.
Ei torjuta. Metsässä toki myös varmaan samoilet, tai ainakin sen reunassa, mutta AA:han ei ole askeleesi koskaan vieneet, jos oikein arvaan?
No mutta, mitenkäs muuten on tuo alkohoolin kohtuukäyttö sujunut nyt kesän mittaan, ja mitä muuta elämään kuuluu? Onko oluet pysyneet hanskassa, tai niiden ottaminen siis, vai onko tullut ylilyöntejä tai lipsahduksia? Tämä aihe varmaan kiinnostaa monia, koska monikaan ei ehkä usko että entinen alkoholistinen juoja voisi oppia kohtuukäyttäjäksi ainakaan pysyvästi, ilman että joskus taas karkaa mopo (!) käsistä.
