Mietin kehollisuutta ja oman itsen näkemistä fyysisenä olentona. Omaan ajatusmaailmaani kuuluu käsitys, että meillä ei vain ole kehoa, vaan itse asiassa me olemme kehomme. Ihminen on biologinen olento, jossa psyyke ja emootia toimivat biologian ja fysiikan kanssa toisistaan riippuvaisina.
Tapasin kotihoidossa keikalla ollessani ihmisen, joka ei ainakaan ollut ulkonäköönsä tyytyväinen. Hänelle oli jonkin infektion seurauksena tullut hyvälaatuinen kasvain nenään, jonka seurauksena nenä oli muuttunut kummallisen suuren sienen näköiseksi, keskellä naamaa. Kyseinen oireyhtymä tuntuu esiintyvän harvinaisena alkoholisteilla.
Lääkärit eivät suostune laittamaan lähetettä pienituloisesta vanhuksesta mihinkään esteettisiin kirurgioihin jos haitta on vain kosmeettinen.
Mietin, että joskus päihdeongelmaan voi liittyä kompleksi omasta ulkonäöstäkin. Ei kannata sanoa ettei ulkonäöllä ole merkitystä, koska se mitä näemme peilistä, vaikuttaa aina meihin jollain tasolla.
Mietin, onko kovin etuoikeutettu jos on tullut kehutuksi joskus kauniiksi, komeaksi tahi söpöksi. Se kaikkihan rapistuu armotta ajan mukana.
Joskus oman kehon ja oman kehollisuuden kanssa silmätysten joutuminen voi olla terveellistä.
Jos on “onni” olla mukana poltiikassa ja osallistuu vaaleihin, voi joutua tottumaan katsomaan omaa kuvaansa siellä sun täällä. Oma naama killuu lyhtypylväässä vaalimainoksessa, se tuijottaa sinua bussin selkänojassa, se voi osua silmiin kun avaa lehden… ja sitä kommentoidaan.
Tietysti ulkonäköä saatetaan kommentoida julkisesti, jos tekee mitä vaan jossa ollaan vähänkin esillä: soittaa bändissä, näyttelee harrastajateatterissa tms.
Point of the view on vain se, että meidän ei tarvitse olla missejä, malleja tai hunkseja. Jokainenhan meistä on sen näköinen kuin on, ja se muuttuu kaiken aikaa läpi vuosien.
Omassa kehossa viihtyminen on kuitenkin hyvin tärkeää, sillä keho ei vain ole jokin rakennelma jossa “asumme”.
Aivan mielenkiintoinen aihe. Riippumatta siitä minkä näköinen kukin on, melkoisen varmaa on, ettei olemustaan ryyppäämällä parannettua saa! Muistan omilta “aktiivisilta” ajoiltani useat kerrat kun naama turvoksissa ja silmät punaisena ja vetisinä yritin saada asioita hoidettua. Täysin tietoisena siitä, että harrastukseni näkyi selvästi uloskinpäin. Aiheutti suurta epävarmuutta - tai myöhemmin täydellistä väliinpitämättömyyttä. Viinallehan on täysin samantekevää millaiseen lärviin sitä kaataa.
Komppaan ylläolevia siinä, että terve ulkonäkö kohentaa itsetuntoa. Riippumatta siitä olemmeko kauniita vai emme. Terve sielu terveessä ruumiissa!
Itsekin olen saanut usein positiivisia kommentteja parantuneesta ulkonäöstäni. Etenkin niiltä jotka tuntevat minut ryyppyajoiltani. Johtuu ehkä myös siitä, että pidän huolta vaatetuksestani. Tämäkin puoli kun tuli laiminlyötyä juovana.
Anyways, ollaan ihan rauhassa sen näköisiä kuin olemme. Kunhan ei “mukiinmenevän”.
Kun kovin monessa ympäristössä huomasin ettei sen niin väliä ole millainen ihminen, vaan väliä on sillä miltä hän näyttää.
Kyllä vaan, omaa ulkomuotoani vertailin muihin ja usein ajattelin (enkä siinä aivan väärässäkään ollut) että paljon paremmin pärjäisin, olisin suositumpi jne jos olisin ulkomuodoltani puoleensavetävämpi , komeampi, kauniimpi…
Se oli, ja lienee vieläkin, meille opetettu ajattelutapa.
Se vei perhanan kauan ennenkuin se lakkasi vaikuttamasta tuntemuksiini siitä, miten mukavaa tai epämukavaa tämä elämä on ja miten pärjään sosiaalisissa ympyröissä. Jostain kumman syystä asia ei kuitenkaan todellisuudessa ollut niin synkällä tolalla kuin pahimpina itsekriittisyyden hetkinä nuorena juippina ajattelin. Niin, omasta mielestäni olen ihan tavallisen näköinen, ehkei mitään silmiinpistävää ulkomuodossani olekaan. Mutta vaikken sen paremmin kehonrakennuskisassa kuin kallonmuotojen tai naamavärkin mukaan pidetyissä kisoissakaan palkintosijoille yltäisi, niin ihan mukavsti ihmiset ovat minuun kautta aikojen kuitenkin suhtautuneet.
Aloin sitten tottumaan omaan kehooni. Ihan mukava keho tämä onkin. Kyllä tämä minulle välttää. Ja onkohan sillä sitten väliä mitä siitä muut ajattelevat? Jos viitsivät mitään ajatella, ne jotka ulkonäköä ajattelevat, taitavat suurimman osan ajastaan käyttää oman ulkonäkönsä ajattelemiseen.
Nyt kai näytän ulospäin ihan siltä mitä olenkin. Kuusikymppiseltä, enemmän työ-kuin virkamieheltä, ja minusta tuntuu että just tältähän minun kuuluukin näyttää. Enkä aio mennä kiristyttämään naamanahkaa vaikka kelkanjälkiä tuleekin. Päälaelta alkaa nahka vilkkumaan , ei aleta sinnekään muualta karvoja istuttamaan. Eikä oteta permanenttia, minusta se näyttäisi jotenkin säälittävältä… surkeaa sekin jos ihminen ei suostu hyväksymään sitä että keho muuttuu, vanhenee sekin. En minä, vaikka kehoa voitaisiinkin restauroida ja muokata, sittenkään sopisi teini-ikäisten joukkoon.
Minä olen ainakin ensisijaisesti sielu. Tarkoitan sillä lähinnä sielunelämääni. Eli sitä mitä minä luon, mitä ajattelen, miten asiat ja elämän koen ja mikä olen ytimeltäni. Vasta toissijaisesti olen ihminen ja fyysinen ruumis. Keho ei ole yhtä- kuin minä itse. Kehon huoltaminen on koneiston huoltoa jotta sielu pysyy toimintakykyisenä fyysisessä elämässä. Ulkonäöstä huolen pitäminen taas liittyy vain siihen miten viihtyy omissa nahoissaan. Jos näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta on parempi olla omissa nahoissaan kuin jos on huonovointisen näköinen. Vasta jossain viidennellä sijalla olen jotain sukupuolta. Sosiaaliset statukset ovat lähinnä haittatekijöitä jotka hankaloittavat elämää koska niiden perusteella minua pyritään määrittelemään ulkopuolelta. Ja tämähän ei ole koskaan ollut millään tavalla yhteyksissä siihen mikä oikeasti tiedän olevani.
Minusta ihmisellä (ehkä eläimelläkin) on sisäinen minuus joka on ruumiillisuudesta irrallinen. Siis jonkinlainen todellinen minä. Ja tämä minä manifestoituu jollakin tavalla kehossa. Ja jos hyvin käy myös siinä mitä ihminen tuottaa itsestään ulos. Eli sielu ohjaa ruumista, eikä päinvastoin. Jos ihmisen on hankala olla, hänen ulkoinen elämänsä ei vastaa sitä mikä hän intuitiivisesti tai alitajuisesti tietää oikeasti olevansa.
Sain muuten juuri luettua Katriina Järvisen uusimman kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme. Sivuaa samaa aihetta. Kannattaa lukea. Mielenkiintoisia näkökulmia siitä miten minäkokemus muokkautuu olosuhteiden mukaan.
No perhana, mulla on just sama kirja kesken. Ja harkitsin jo eilen illalla että siitä pitäisi tänne vinkata.
Lukemisen arvoinen kirja, ja sitäpaitsi ihan mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu. Saattaa jopa hiukan horjuttaa kangistuneita mielipiteitä jos on sattunut omaksumaan sen asenteen että olisimme muuttumattomia ja “tuomittuja” elämään koko ikämme samoina ihmisinä.
Kyllä me muutumme!
Fernetin kanssa elän sikäli hiukan erilaisessa maailmassa että sieluja en ole havainnut sen paremmin itsessäni kuin muissakaan. Mutta niin paljon kaikkea muuta, mielenkiintoista, muuttuvaa, monitasoista ja tahoista elämää ja ajatustoimintaa että hyvin olen viihtynyt. Ei ole alkanut yksitoikkoiselta tuntumaan.
On muuten ärsyttävää että ihmiset usein kuvittelevat ulkonäöllä olevan kaikille samanlainen merkitys. Minä en kestä oikeastaan minkäänlaista ulkonäköön liittyvää kommentointia. Mutta jos on pakko jotakin kommentointia sietää, niin kestän mieluummin rumaksi haukkumista kuin lipevää mielistelyä kauneudesta. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin se että joku mielistelee ulkonäköä. Hyi s*****na se on yököttävää! Raivostuttavinta on se, että tämä tulkitaan yleensä aina niin että “oikeasti pidät kehumisesta, sä vain esität vaatimatonta”. Ja oikeastaan kerjäät sitä lisää jos näytät ärsyyntymisesi. (“Sinä”= passiivimuodossa) Se on kaikkea muuta kuin etuoikeus. Itse olen joutunut kestämään niin paljon ulkonäköön liittyvää kommentointia, usein nimenomaan tätä kuvottavaa perseennuolentaa että en kestä sitä ollenkaan. Tiedän että jotkut naiset rumentavat (esim. lihottavat) itsensä tarkoituksella koska eivät halua kuulla enää ikinä yhtäkään imelää mielistelykommenttia jostakin ulkonäköönsä liittyvästä asiasta.
En osaa millään tavalla samaistua tuohon ajatukseen että olisi etuoikeus tulla nähdyksi herkullisena lihakasana. Minä en ole jonkin näköinen naama, jonkin kokoiset tissit ja jonkin muotoinen perse enkä sellaisena ole koskaan halunnut tulla nähdyksi.
Muistan kun istuin joskus n. parikymppisenä juna- asemalla odottamassa junaa. Minua lähestyi aikuinen mies jonka luulin tulevan kysymään reittiä jonnekin. Hyväkäytöksisyyteen kasvatettuna tietysti hymyilin kohteliaasti ja heti seuraavassa hetkessä tämä helvetin idiootti törkkäsi sormensa suuhuni, koski etuhampaitani ja sanoi “hyvät leegot”. Toinen “ystäväni” kerran sanoi että olen “hyvässä lihassa”. Oman isäni piti minua ja sisaruksiani jonkinlaisina näyttelyesineinä joiden ulkonäköä mainosti pitkin kyliä. Kylläpä olin etuoikeutettu, kertakaikkiaan.
Tällaisia helvetin törttöilijöitä on maailma täynnä. Minulle on täysi mysteeri miten joku voi olla ulkonäön kehumisesta imarreltu.
Ei minun mielestäni ole mitään pahaa, jos kehuu toisen ulkonäköä, kunhan se pysyy kohtuudessa ja hyvän maun rajoissa. On kiva kuulla kohteliaisuuksia, kunhan joku ei ala jankuttaa niitä liian kanssa, jolloin ne alkavat ahdistaa, tai mene liian seksuaalisävytteiseksi.
Jos joku sanoo vaikka minua hyvännäköiseksi, niin kiitän kauniisti. Jos sama henkilö jatkaa saman asian hokemista, on todettava että kiitos riittää jo.
Julkisuudessa, ja politiikassa, lentää paljon ulkonäköön kohdistuvaa kommentointia. Etenkin nykyisenä somen aikoina. Sille on vaan kovetettava nahkaansa ja pidettävä pää kylmänä.
Se on kuitenkin pelottavaa, millaiselle palautteelle herkässä iässä olevat nuoret altistuvat netissä, kun ei vielä ole edes täysin sinut oman kehon ja sukupuolisuuden kanssa.
Kehollisuus tarkoittaa minulle myös sitä, että itse asiassahan me olemme kehomme. Koostumme atomeista, molekyyleistä ja soluista, jokainen hiukkanen meissä. Soluissa (aivoissa) piilee myös minuutemme, tunteemme ja ajatuksemme.
Mihinkään sieluun, joka olisi olemassa riippumatta fysiikan lainalaisuuksista, eikä koostuisi atomeista, en enää usko. Se ei kuitenkaan estä vaalimasta arvoja, joita kutsutaan henkisiksi. Henkinen on minulle kuitenkin vain sanontatapa kuvaamaan emootiota yms.
itse olen kyllä tälä haavaa ainakin väliaikaisesti ja jo jonkin aikaa enemmän sitä mieltä, että
olen sielu ja ruumis on vaan väliaikainen koti, vierasmaja,…
ja tuohon olen päässyt omalla kohdalla lähinnä aivoja(fyysistä olotilaa) käyttämällä.
se kun on aivo solu ja se toinen jostain syystä annettu, niin niitä kun käyttää, tuohonkin
voi päätyä.
ei edes mielestäni tarvitse kummoistakaan ääoota(katsoo peiliin…) tuohon päätyäkseen.
miettii vähän ja funtsii omaa mennyttä, vertaa nykyiseen ja toteaa tilanteen.
vaan kukin tavallaan tallaa vaan alla maan, eiku taivaan…
-koolii…
Raivostuttavinta on se, että tämä tulkitaan yleensä aina niin että “oikeasti pidät kehumisesta, sä vain esität vaatimatonta”. Ja oikeastaan 