Kauhun kierteessä

Kotikanava
21

Hei,

tilannepäivitystä.
Vaikka siis muutettu, hankittu salainen puhelinnumero eikä vastattu sposteihin, pääsi alkoholisti tunkeutumaan reviirilleni.

Oli jälleen menettänyt tajuntansa, nyt ratissa! Auto lunastukseen, alkoholisti hengissä. No, olipa jättänyt auton rekisteröinnin ja vakuutuksen ottamatta sen jälkeen kun olin siirtänyt auton omistuksen pelkästään hänelle. Aikaa hoitaa asia oli huhtikuun puolesta välistä.

Vakuutus ei taida autoa korvata. Mutta kun noita tajuuttomuuskohtauksia, ei olisi saanut ajaakaan. Täydellistä piittaamattomuutta. Olisi voinut ajaa jonkun päälle.
No, luuli minun olevan yhä auton omistaja. Ei edes muistanut, että auto ja vastuu yksin hänen.
Haukut sain spostissa taas kaikesta mahdollisesta sitten.

Tällaisia siis liikkuu liikenteessä. Tällaisia perheessä. Taitaa tämä minun exäni olla aikamoinen tapaus.

Mutta, jokainen kohdallaan päättää, mitä jaksaa. Juomisen jatkaminen vaan vie ihmisen alaspäin, tässä tapauksessa aivot menneet, joten alkuperäistä ihmistä ei juuri ole.

Tässä kyydissä ei voi olla. Toivon kaikille voimia yhä juovasta alkoholistista irroittautumiseen…

22

Niin. Aikaa on kulunut. Teitä olen lukenut, jos ei muuten niin pari kertaa kuukaudessa palauttaakseni realiteetit mieleeni. Oliko se oikeasti niin kamalaa, alkoholistin kanssa eläminen?
Oli se.

Nyt ollaan pisteessä, mihin johdonmukaisesti ollaan oltu menossa jo pitkään. Monta sairaalareissua, tajuttomuuskohtauksia, iskuja päähän. Kunnes tulee se ehkä viimeinen.
Ihmettelin outoa oloani sinä päivänä. Jotain pahaa. Ensimmäistä kertaa ajattelin häntä moneen viikkoon. Vuoteen emme ole nähneet, häneltä tullut yksipuolisesti spostia, kortteja, joululahjakin. Saako tämä yksipuolinen kiltteys minut tuntemaan itseni pahaksi? Kylmäksi hylkääjäksi? Heikoksi astiaksi, joka ei jaksanut enää yhtään?
Nyt hän makaa tajuttomana teholla. Jos selviää tästä reissusta, onko lopun elämäänsä kasvi? Aivot jo pitkälle menneet, lisäiskut
ovat tehneet ehkä tehtävänsä.
Aivot olivat jo menettäneet paljon toimintakykyään.

Näin ihmisen menevän tunneliin, pimeään, enkä sitä matkaa saanut pysäytettyä. Tiedän, että syyllisyyden tunne ei saa olla nyt kaverini. En tiedä, mikä tunne tämä on. Hän kun tavallaan jo kuoli minulle, kun näin hänen sielunsa menevän mustaan aukkoon. Tunsin, kuinka hän veti minua matkaansa, mutta en voinut sukeltaa sinne. Oli vaikea päästää irti, mutta hän ei ollut enää rakkaani. Hän oli Varjonsa.

Kuori, vain kuori on jäljellä. En halunnut kuulla enää hänen tunteistaan, sillä minusta ne sanat olivat Varjon. Olisiko hän kuitenkin pelastunut, jos en olisi lähtenyt? Olisiko minulla ollut niin suuri vaikutusvalta ihmiseen…Mikä olisi minulle sen vallan antanut? Miksi hänellä ei ollut vaikutusvaltaa OMAAN elämäänsä?

Olen hakenut synninpäästöä. Tein kaiken, mitä puoliso tekee toivossa. Kunnes uuvuin. Pelastin itseni. Miksi se ei kuitenkaan tällä hetkellä tunnu hyvältä?
Hänkin oli ihminen, joka rakasti, toivoi, opiskeli, teki töitä ja oli hauskakin. Kunnes hän luovutti, antoi viinan johdattaa.
Sitä en tule koskaan hyväksymään, vaikka ymmärrän sairauden.
Mitä suurimmalla todenäköisyydellä nämä ovat hyvästejä.
Niin surullista.

23

Voi Himmu… Sellaiset sanat vyöryvät mieleeni, kuin armollisuus, hyväksyntä, anteeksi anto…

Ole siis armollinen itsellesi ja hyväksy kaikki tapahtunut. Anna anteeksi entisellesi ja ennen kaikkea itsellesi, koska täältäkin voi lukea, että kaikkesi teit ja varmaan vähän enemminkin sen suhteen, ettei päämäärä olisi ollut tämä, mikä nyt on.

Sinulla on edelleenkin oikeus nauttia elämästäsi ilman alkoholistiläheisen tuomaa taakkaa. Siis nauti, hyvällä omalla tunnolla <3

Sinulla on myös oikeus surra, edelleen eli sure ja anna itkun tulla. Se puhdistaa.

Kaikki tuo kuulostaa niin kovin kliseiseltä, mutta elämä on opettanut, että tuo myös “toimii”.

Valoisaa, ihanaa kevättä ja kesän odottelua, kaikesta huolimatta!

24

Kiitos Hemmiina. Luettuasi sinun kauniin viestisi, tulivat kyyneleet. Ei montaa, mutta tajusin, että en ole itkenyt aikoihin. Ensin kauhusta kankeana, sitten yritin itseäni kovettaa jaksaakseni.

Tämä matka on ollut uskomaton. Olin maailmassa, jossa oli niin erilaista ja jossa moni on tälläkin hetkellä. Ja joissa päätepiste monella sama.
Toivon teille muille viisaita ihmisiä matkan varrelle, itsetuntoa irroittautua kun näkee, että toinen liian addiktioitunut. Etenkin, jos teillä lapsia.

Kevät tulollaan, meille kaikille. Tuki täällä on pelastanut paljon, kiitos vielä kaikille.
t. Himmu

25

Kiitos kiitoksista, Himmu <3

Tiedätkö, että minä suren edelleen menetettyä avioliittoani, vaikka minun tekemästäni eropäätöksestä on nyt kaksi vuotta aikaa. Välillä itkettäisi vaikka kuinka, mutta “en voi”, kun tässä arjessani ei itkulle ole oikein aikaa eikä tilaa. Jossain tuolla toisaalla totesin, että en häpeä itkemistä, eikä siitä olekaan kyse. On vaan jotenkin hölmöä alkaa itkemään vaikka aamulla ennen töihin tuloa ja tulla sitten silmä ja nenä punaisena työpaikalle… Tai alkaa itkemään lohdutonta itkua kotona aikuisten tytärten läsnäollessa ja tuottaa näin heille hieman vaivautunut olotila. Toki olen tytöille kertonut, että on välillä iskää ikävä.

Se, minkä pystyn tässä surussani ja ajoittaisessa ahdistuksen tunteissani tekemään, on hyväksyntä ja armollisuus. Totean, että tänään taas ahdistaa ja surettaa, mutta annan itselleni luvan tuntea tuollaisia tunteita, enkä ajattele, että olen jotenkin typerys tai heikko ihminen, kun vieläkin murehdin menneitä. Fiilis voi olla alakuloinen, mutta tunne ei vie minua mennessään, eikä halvaannuta toimintakykyäni.

Tuollaisia ajatuksia pikaisesti kahvitauon kynnyksellä. Työtovererit jo huutelevat, että alahan tulla, joten hei taas tältä erää :slight_smile:!

26

Himmu, tsemppiä minunkin puolestani!

Minäkin suren mieheni kohtaloa, vaikka mitään lopullista ei ole vielä tapahtunutkaan. Mutta todennäköisesti, ennemmin tai myöhemmin tulee tapahtumaan. Und doch, lopullista on ehkä tapahtunut sikäli, että mies tuntuu tietoisesti valinneen nyt tuon tien, ei edes yritä pyristellä pois montun pohjalta. Sanoo: “On hyvä olla näin.” Ja lopullista on tapahtunut myös sikäli, että minä en enää elättele toiveita tilanteen muuttumisesta (hänen elämänsä osalta). Kirvestä ei ole heitetty kaivoon, mutta se roikkuu kaivon reunalla hyvin huterasti. Olen realisti. En voi mitään.

Ja kuitenkin tiedän, että en ole tilanteeseen syyllinen. Niin kuin sinäkin, myös minä olen yrittänyt parhaani. Se että tekee parhaansa, sen pitää riittää. Joskus se ei tuota tulosta. Mutta se ei ole meidän läheisten syy. Kuvasit hienosti, miten näit ihmisen menevän pimeään tunneliin, mutta et voinut häntä pysäyttää, et myöskään seurata. Noinhan se juuri on. Minäkään en aio seurata tuota omaa elämäntoveriani tunneliin. Se ei auta häntä yhtään eikä se ole minun elämäni tarkoitus. Minä kuljen omaa polkuani, se polku on aurinkoinen, vaikka vielä tunnelin läheisyydessä poukkoileekin.

Hemmiinan tunteet ovat tuttuja myös. Jostakin on pakko luopua oman elämänsä tähden, mutta ei se tee tyhjäksi sitä hyvää, mitä on ollut. Entiseen ei ole paluuta. Kun katson vanhoja kuvia tai luen seurusteluaikana kirjoitettuja kirjeitä, tiedän, etten ole kuvitellut sitä tunnetta. Se on ollut olemassa. Mutta: “Aika entinen ei koskaan enää palaa!” Meidän tunnelin suulla kurkkivien on pakko lähteä seuraamaan toista polkua. Meillä on elämää edessä! Olemme velkaa sen itsellemme, että tartumme kaksin käsin kiinni omaan elämäämme :slight_smile:

Itku helpottaa. On lupa itkeä ja surra. Mutta sitten tulee hetki, että on aika kuivata kyyneleet ja muistella hymyillen sitä hyvää, mitä oli. Ja jatkaa matkaa.

27

Huh, nämä kertomukset palauttavat mieleen ikäviä muistoja. Minullakin on menneisyys alkoholistin kumppanina.
Se, minkä siitä suhteesta opin, on se, että rakkaus ei vain aina riitä. Kesti pitkään, ennen kuin pystyin tämän sisäistämään. Rakkaus jatkui, mutta suhde ei voinut niissä olosuhteissa jatkua. Pelastin itseni. Syyllisyyttä tästä on turha tuntea, vaikka se onkin helppo sanoa. Suhteen päättymisestä on jo yli kymmenen vuotta, ja edelleenkin mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin tai paremmin. Päädyn aina samaan vastaukseen: en olisi. Kaikkeni yritin ja rakastin. Se ei vain riittänyt.

Voimia!