Minen ymmärrä että miksi läheistä ei saa yhtään arvostella, edes idean tasolla ilman että syytetään ja silti myös otetaan huomioon että ihmiset tekevät ratkaisuja tai ovat tekemättä.
Juoposta saa kyllä puhua kuin elukasta, mutta huumori loppuu jos läheisen näkökulmaa karrikoidaan.
Eikai armeliaisuus ole mitenkään poissuljettua, vaikka ihan oikeasti en usko että omalla mukavuusalueella loputtomiin pysyminen, ja se että ajattelee olevansa täysin ulkopuolinen tilanteessa jossa kuitenkin on läsnä on mitenkään sellainen asia missä pitäisi pyrkiä jaksamaan…
Se naamioituu viattomaksi, mutta oikeasti enkö ole silloin periaatteessa itsekäs, jos kaiken romahtaessa en katso tosiasioita silmiin että kyse on vakavasta asiasta, vaan sensijaan mietin omia “tunteitani miestäkohtaan”…Ei sitä miestä enää ole, jos se sairastuu liian pahoin. Minuakaan ei ole, jos sairastun liian pahoin. Se että äiti miettii jotain prinssi-prinsessa välistä romanttista läheisyysjuttua, eikä ota onkeensa tilanteen vakavuutta, sietää ravistelua koska miksi hänen päätä pitäisi silittää ja väittää hänelle että hän on vain ja ainoastaan uhri toisen käytöksen edessä ja hyvä ihminen. Eihän kukaan edes ole. Ne tunteet mitä tulee ansaitsevat sen sympatian, ja sen ettei tuomita…mutta miksi loputtomiin pitäisi ylläpitää kulissia että vain se juova osapuoli on syyllinen molempien murheisiin.
Onko aina pakko löytää syyllinen?
Eikö olisi tärkeämpää löytää ratkaisuja?
Olen 100% samaa mieltä. Ei sitä lasta hajoita vain se juova isukki, vaan ihan yhtä paljon se lr-äiti, jopa enemmän. Tiedän monta aikuista alkoholistiperheessä kasvanutta, jotka vihaavat paljon enemmän sairalloisesti käyttäytyneitä äitejään, kuin niitä juoppo-isukkejaan. Läheisriippuvuus on salakavala sairaus. Se kääntää asiat niin, että itse ei ole vastuussa mistään. Ei itsestään, ei lastensa hyvinvoinnista… Kaikesta voi syyttää sitä juoppoa puolisoa.
Lapset jäävät jalkoihin, valitettavasti. Heistä kasvaa monesti ongelmanuoria, juoppoja, kylillä räyhääjiä, syrjiintyneitä, tai/ja lähes aina LÄHEISRIIPPUVAISIA, joiden oma tuleva kumppani on alkoholisti.
Noidankehä jatkuu, jos sitä ei kukaan katkaise.
Yksi syy, miksi revin itseni eroon, ja hakeuduin hoitoon (al-anon, terapia) oli juurikin se, että halusin lapsilleni parempaa. Halusin katkaista tämän ketjun. Äitini oli läheisriippuvainen, minä olen läheisriippuvainen. En halunnut lapsilleni samaa helvettiä.
Sellainen laki, että lapsen ei tarvitse KOSKAAN olla kännisen aikuisen seurassa,pitäisi olla itsestäänselvyys. Toivottavasti tämä joskus toteutuisi.
Hyvä ehdotus, tämäkin. Todella moni läheisriippuvainen alkoholistin puoliso kun tykkää juoda itsekin. Uskallan väittää, että monella on jopa ongelmia alkon käytössään. Tätä ei hevillä myönnetä.
Ne, joilla ei ole ongelmia, taas laittavat yleensä korkin kokonaan kiinni jossakin vaiheessa, koska alkoholiin muodostuu niin totaalinen “viha-suhde”.
Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät käytä lainkaan alkoholia, tai käyttävät sitä tyyliin kerran vuodessa. Tämä oli minulle täysi yllätys, koska läheisriippuvaisena juopon vaimona kuljin täysin toisenlaisissa porukoissa. LUULIN, että kaikki juovat, ja että on normaalia juoda joka viikonloppu muutama lasillinen viiniä, tai vetää jopa pikkukännit jopa perjantai. Luulin, että kaikki tekevät niin. Uskoin näin, ja veikkaan että moni täällä kirjoitteleva kuvittelee samoin. Ajattelee, että kyllä tuo minunkin mieheni olisi mukava, kun joisi “normaalisti”, sixpäkin tai muutaman oluen, eihän sen kokonaan tarvisi lopettaa… Silloin voisimme yhdessä juoda “sivistyneesti” ja se ei aiheuttaisi kenellekään mitään harmia…
Totuus on tässä vähitellen auennut minulle. Olen elänyt harhassa ja unessa suuren osan elämästäni.
Suurimmassa osissa suomalaisia perheitä ei juoda joka viikonloppu, ei edes joka kuukausi, ei edes joka vuosi!! Monissa perheissä lapset eivät näe kertaakaan lapsuutensa aikana kumpaakaan vanhempaansa humalassa. Ne perheet, joissa juodaan, pitävät yhtä. Ne ihmiset tapaavat toisiaan kapakoissa ja ravintoloissa, juhlivat toistensa luona, jne. Lapset pyörivät tässä mukana, ja kasvavat tuohon samaan kulttuuriin. Näissä piireissä osa juo “kohtuullisesti” ja osa ei, ja juopot erottuvat sammuilemalla ja juomalla viikollakin. "Kohtuu"käyttäjät kuitenkin jatkavat samaan malliin, tosin syyllistäen näitä “juoppoja” siinä samalla.
Sitten on erikseen ne perheet, joita onneksi on varmaan 80%, joissa ei käytetä alkoholia oikeastaan lainkaan.
Kuulun nykyään tähän jälkimmäiseen ryhmään, enkä nykyään itse juo yhtään, en edes yhtä saunaolutta.
Olin aiemmin kohtuukäyttäjä, ja kokonaan lopettaminen oli yllättävän vaikeaa. Vielä kahden-kolmen kuukauden kohdallakin teki perjantaisin tosi paljon mieli sitä “kahta punaviinilasillista” ihan rentouksen vuoksi.Kun huomasin, miten vaikeaa todellakin oli lopettaa kokonaan, vaikka olin aina juonut tosi vähäisiä määriä, tajusin, että alkoholi on tosiaan monellakin muotoa ongelma minulle. Se pahensi huonoja olojani, aiheutti mielalan vaihteluita, masennusta, ahdistusta… Jopa niin pienissä määrissä, mitä käytin.
Tajusin myös, että en TARVITSE sitä mihinkään. Nykyään olen siis absolutisti, ja osiltaan tämä on auttanut saamaan sellaisen hyvän olon ja mielenrauhan, tunteet eivät enää käy vuoristorataa, ja jaksan tehdä todella paljon enemmän asioita kuin ennen.
Lisäksi lapseni saavat esimerkin ihmisestä, joka ei tarvitse edes yhtä lasillista juhliakseen, ja nauttiakseen elämästä.
En halua nyt tuomita ketään, kerron vain oman mielipiteeni.
Meillä jokaisella on vastuu itsestämme, ja omista lapsistamme. Muuta vastuuta meillä ei ole. Olen sitä mieltä, että jokainen äiti, joka antaa lapsensa nähdä itsensä/miehensä kännissä, elää eräänlaista valveunta, eikä tajua, miten vahingollista tämä oikeasti on. Herätkää!!
Olen myös sitä mieltä, että tästä valveunesta osittain johtuvat nämä karseat perheväkivaltatapaukset. “Aina normaalisti käyttäytynyt isä” lahtaa lapsensa. Tuskinpa vain. Eiköhän sieltä perheestä löydy silmänsä sulkenut puolusteleva läheisriippuvainen äiti, sekä valtavasti hätää ja kärsimystä ja sairautta ja alkoholismia, joka lopulta räjähtää käsiin.
Asioiden ei tarvitse mennä näin pahaksi. Läheisriippuvuudesta voi parantua, ja elämä sen jälkeen on mielekästä ja ihanaa, ja menneisyys tuntuu vain pahalta unelta. Ensimmäinen askel on hoidon ja avun hakeminen. Itseään pitää arvostaa ja rakastaa. Omia lapsiaan pitää suojella, ja viedä heidät pois alkoholistin läheltä.
Kukaan ei tahallaan satuta omaa lastaan, mutta miten ihmessä äidit saisi heräämään, ja avaamaan silmänsä? Kertokaa joku viisaampi, minä en tiedä!
Jokainen meistä on oman elämänsä syyllinen. Ja jokainen vanhempi on lapsensa elämän syyllinen. Kun pissit on jo housussa, ei auta kuin pestä housut.
Kun tulee tänne voimattomana, usein ensimmäinen keino on kertoa juopon elämäntilanne: yleensä aika negatiiviseen sävyyn. No, suurin osa meidän retkuistamme on jo kuullut samat asiat suustamme. Eivät he tule tänne lukemaan omasta käytöksestään ja hakemaan tukea. Me tulemme itse, me läheiset. Auttaa, että purkaa pahan mielen. Siinä kohdassa ei ole mielessä, että enpäs hauku juoppoa juopoksi. Kirjoitanpa nätisti kaikista. En syyttele.
Ja mitä määrää haukkumista olemme ehkä itse ottaneet vastaan!
Minun terapeutti sanoi joskus minulle, että jos vaikka mitä sanoisin terapiassa, ei ole hänen tehtävä sitä tuomita tai arvostella, ainoa tuomitsija siinä huoneessa olin minä itse.
Kyllä: lapset ensin. Ehdottomasti, jos läheisriippuvainen vain möyrii omassa riippuvuudessaan eikä ymmärrä, miten lapset kärsivät, häntä pitäisi asiaan herättää.
Jotenkin tuntuu, että me olemme täällä nimenomaan hakemassa ratkaisuja siihen, miten suojella lapsiamme ja itseämme. Ei prinssin jättäminen ole välttämättä se ainoa ratkaisu, hoitamattomana oma tilamme johtaa uuden prinssin/sammakon ottamiseen… Yleensä samoin seurauksin. Plus lisää vauvoja huonoihin tilanteisiin.
Itse olen helpottunut. Ratkaisu tuli retkun puolelta kesäkuun alussa, hän valitsi itselleen elämän, jossa kukaan ei arvostelisi hänen juomistaan tai olisi siitä pahoillaan. Tietenkin minä olin edesauttanut häntä tekemään ratkaisun, kun en suostunut ja mukautunut enkä piilotellut tilannetta kuten alussa tein. Miksi? Koska olin käynyt al-anonissa ja kirjoittanut tänne ja saanut täältä vahvistusta että asia on minun käsissäni eikä kenenkään muun, siis oma elämäni. Ja lukenut. Ja vahvistunut. Silti se on ollut vaikeaa ja sabotoin oman työni monta kertaa. Lopulta minä kuitenkin sain sanottua: jää sinne missä olet, oikeasti. Ja minä pidin siitä kiinni. Lupasin että selvänä saa tulla ja niin on käynyt, että käynnit vähenee ja näköjään loppuu, koska alkoholismi vie. Ajatukseni ovat nyt irrottautuneet, mutta hitaasti.
Retku ei halunnut hoitoon ja hoidotta tilanne kävi meille kaikille mahdottomaksi ja retku muutti pois. Nyt minä ja lapsi keräämme vauriot ja jatkamme elämäämme. Mitä muuta voi tehdä kuin suojata arjen jatkossa paremmin ja kuunnella lapsen murheet, ottaa vastaan viha jos sitä on tulossa. Ehkä se terapia, niin. Entäs uskotut kummit ja mummit, riittääkö se että siellä on juteltu ja rohkaistu?
Herätään. Haetaan apua. Yhtä voimattomia olemme omaan riippuvuuteemme nähden kuin alkoholistikin, ihan yhtä paljon vaatii työtä irrottautua. Mutta palkinnon siitä saa: lapsi joka ei pelkää, oma itse joka ei pelkää ja se elämän ihanuus.
En olisi ikinä uskonut puoli vuotta sitten, että elämä ja lapsen elämä on näin ihanaa ja se muuttuu koko ajan paremmaksi.
Tämä oli harvinaisen hyvin sanottu. Ja muutenkin koko tekstisi. Eikai aina prinssin jättäminen tosiaankaan johda välttämättä mihinkään muuhun kuin uuteen sammakkoon:( Se että prinssi on otettu vierelle, on kuin hänen läsnäolo toisi minun ongelmani näkyväksi. Hän ei ole niiden alkuperäinen syy, mutta hän tuo ne esiin. Tuomme toistemme ongelmat esille. Toivon etten joskus jätä sitä prinssiä siksi, että kuvittelisin saavuttavani sillä onnen että jätän. Vaan tekisin vain ainoan sen hetkisen ratkaisun, etten ainakaan ylläpidä huonoa tilannetta. Seuraava tilanne on sitten joko huono tai hyvä, ja vaatii seuraavan ratkaisun. Yhtähyvin ratkaisu on sekin, että palaa yhteen jos joskus on mahis. Ja mikä minä olen ketään jättämään tai ottamaan muutenkaan. 
En vaan katsele juomista, eihän siihen tarvi mitään jättämistä erikseen. Muutkin osaa sen jättämisen taidon kun vain minä.
Totta kaikki mitä edellä on sanottu.
Sen verran kuitenkin vielä haluan puolustaa omia puheitani, että en suinkaan ole missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että lapsia ei pitäisi ottaa huomioon, en liioin ole vastustanut sitä, että asioiden kaikki puolet tuodaan esiin. En ole sanonut, ettei läheisiä saa arvostella, enkä ole syyllistänyt alkoholiongelmaisia kaiken pahan aluksi ja juureksi.
Olen yrittänyt sanoa, ehkä vähän taitamattomasti, mutta tätä tarkoittaen: Kun me alkoholistien läheiset tulemme kirjoittamaan tänne palstalle, olemme monta kertaa niin rikki, voimat lopussa ja umpikujassa, että tarvitsemme tukea voidaksemme tästä nousta, ja tehdä niitä kipeitäkin ratkaisuja, emme tarvitse lisää syyllistämistä. Meillä on monesti jo itsellä syyllisyys siitä, että olemmeko tehneet väärin, ei tarvittaisi lisää potkuja maassa makaavalle. Siksihän tänne tullaan kirjoittamaan, että tilanteeseen halutaan muutosta. Täällä sitä voimaantuu. Tämä on läheisten vertaistukipalsta, siksi tänne tullaan etsimään apua. Tai näin ainakin minun tapauksessani.
Läheinen on usein kätkenyt kaiken sisäänsä pitkään, yrittänyt mielestään kaikkensa, ehkä se on johtanut tilanteen pahenemiseen jopa, mutta ei läheinen sitä pahuuttaan ole tehnyt, minä ainakin olen tehnyt sen ihan tietämättömyyttäni jos näin on. Ihmiset ovat erilaisia enkä voi puhua kaikkien puolesta, mutta ainakin minä tulin tänne sellaisessa tilanteessa, etten nähnyt enää mitään ratkaisukeinoja, olin aivan lopussa, kirjoitin googleen “olen onneton. kuka minua auttaa” ja löysin niillä sanoilla nämä sivut. Siihen mennessä en edes ollut tajunnut, että se alkoholismi on niin suuri ongelma, olin kieltänyt kaiken ja palanut loppuun monesta syystä. Nyt olen saanut kirjoittaa tänne ja käsitellä asioitani, ja saanut kommentteja, paljon hyviä, joitakin satuttaviakin, mutta olen ajatellut niin, että kukaan ei varmaankaan täällä toista tahallaan halua satuttaa, kai kaikki olemme täällä saman ongelman, alkoholin aiheuttamien vaikeuksien takia; näkökulmat vain vaihtelevat. Eikä ole varmaankaan ehdottoman oikeaa tai väärää näkökulmaa, kaikki pitää suhteuttaa jokaisen omaan yksilölliseen tilanteeseen. Moni kommentti, joka on minuakin ensin satuttanut, on hautuessaan osoittautunut rakentavaksi, niin yritän ne ottaa. Minä olen kuitenkin taistelija, jos minut ahdistetaan nurkkaan, vaikka olisin kuinka lopussa, käännyn vastustajaa päin ja puolustaudun! Koska ihmiset ovat kuitenkin erilaisia, toinen ahdingossa oleva saattaa murtua vielä enemmän syyllistettäessä. En tiedä tulenko vieläkään ymmärretyksi, mutta tätä yritän sanoa puhuessani armahtamisesta. Älkää etsikö syyllisiä, kuunnelkaa ja tukekaa, herätelkää meitä pöljiä mutta ei liikaa syyllistäen, jotkut meistä ovat todella heikossa hapessa. Etsimme täällä kuitenkin apua tilanteeseemme, satuttavatkin neuvot ovat tarpeen, mutta ei saisi rikkoa enää enempää säpäleinä olevaa.
Jos puhun itsestäni, en voi loukata ketään muuta, enhän? Minä olin todella rikki, kun tulin tänne puoli vuotta sitten, mutta nyt kun olen saanut purkaa paljon asioita sisältäni, ja olen saanut vertaistukea, olen nähnyt että muilla on samanlaisia tilanteita ja pahempia, nyt osaan ajatella omaakin tilannettani useammalta kantilta, olen hyväksynyt useampia ratkaisumalleja, olen saanut voimia ensin elää tässä tilanteessa, vähitellen tulee lisää voimia muuttaa tilannetta. Onko ratkaisu avioero, vai pystynkö esimerkiksi saamaan miehen jonkinlaiseen hoitoon, sitä en vielä tiedä. Minulla on mahdollisuus tehdä ratkaisu omaan tahtiini, koska minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole velvollisuuksia muita kohtaan kuin itseäni, jotten hukkaisi ainoaa elämääni, ja miestäni kohtaan, etten pahentaisi hänen elämäänsä entisestään. Ulkopuolisia kohtaan minulla ei ole sellaisia velvollisuuksia, että minun pitäisi esimerkiksi erota, se on ihan tasan tarkkaan minun ja mieheni välinen asia. Sillä koska asia pikkasen koskee häntäkin, saa hänkin siinä sentään olla osallisena.
Anteeksi, jos kirjoitukseni vaikuttaa vihaiselta. Ei ole tarkoitus, tämä oli vaan puolustuspuheenvuoro. Ei vain omasta puolestani, vaan muidenkin, jotka tarvitsevat apua ja tukea, eivät syyttävää sormea. Koskien sekä läheisiä että alkoholisteja. Meitä ihmisiä.
Nyt en enää jatka tästä aiheesta tällä palstalla, koska en halua pilata Tiitin ketjua. Anteeksi, Tiiti 
Voin jatkaa raivoamista omassa ketjussani 
Once more, kertaus on opintijen äiti, ollaan armollisia toisillemme, olemme kaikki ihmisiä!
Rinalda: “Ulkopuolisia kohtaan minulla ei ole sellaisia velvollisuuksia, että minun pitäisi esimerkiksi erota, se on ihan tasan tarkkaan minun ja mieheni välinen asia. Sillä koska asia pikkasen koskee häntäkin, saa hänkin siinä sentään olla osallisena.”
Näinhän se menee…
Meillä oli sellainen tilanne, että jos en olisi ymmärtänyt hellittää alkoholistipuolisostani, niin minulta olisi lähteneet lapset, tai ainakin niin annettiin ymmärtää…
Minä en koskaan ymmärtänyt sitä logiikkaa, miksi minun biologiset lapset olisi pitänyt huostaanottaa, kun exä joi ja miksi taas juova puolisoni sai eron aikaan sai pitää omat lapsensa ja hänen omat lapsensakin joi, siis kun he asuivat omassa asunnossaan…
Mutta jäi muutenkin koko lastensuojelun toiminta niin älyttömäks, etten kai koskaan ymmärrä, mutta olkoot… Ja kai pikkupaikkakunnalla ei haluta alkaa tutkimaan asioita, esim. jos 14v tyttö seurustelee yli 20v ikäisten juoppojen miesten kanssa - ja aatelkaa lastensuojelutäti sanoi, että siinä ei ole mitään väärää, jos äiti vain sen hyväksyy (puistatus)…
meniköhän offtopikiksi, mutta kauhea tilanne oli täälläkinpäin…
Kirjoitit Sitruunapippuri niin hienosti, että kylmät väreet kulkevat pitkin kroppaa vieläkin. Olen niin iloinen kuullessani tilanteestasi. Alkoholin käyttö on liikaa “normalisoitu” yhteiskunnassamme. Aivan ihanaa kuulla, että on muitakin perheitä, joihin ei kuulu edes saunakalja 
Kunpa jokainen lapsi voisi elää lapsuutensa ilman päihteitä, vanhempien käyttämänä tai itse jo lapsena siihen sortuen.
Suojellaan lapsia siten, että jokainen takaamme lapsillemme kodin, joka ei ole “lasinen”. Ja älkää puhuko minulle ns. “ehjän perheen” ylläpitämisestä. Jokaisella lapsella on oikeus elää päihteettömässä kodissa ja yh-perhe on paljon parempi vaihtoehto siinä tapauksessa, että toinen vanhempi rakastaa enemmän viinaa kuin lapsiaan.
Minä olin lapseni kanssa puoli vuotta sitten tilanteessa, jossa olisimme voineet hyvinkin päätyä perhesurman uhreiksi. Mies oli totaalinen juoppo ja täynnä vihaa ja aggressiota. Ei ollut voimia lähteä, mutta apua hain.
Hain itse asiassa apua jo paljon aikaisemmin, ennen kuin tilanne oli käynyt niin pahaksi. Mutta silloin sitä ei saanut. Vasta, kun tilanne meni “riittävän” pahaksi, apuakin tuli: poliisi, lastensuojelu, miehelle kuukauden terapiajakso laitoshoidossa.
Sen jälkeen mies on juonut vähemmän kuin kohtuukäyttäjä. Minä en juo ollenkaan. Silti alkoholi on edelleen ongelma (koska minä en suvaitsisi sitä vähääkään). Ja väkivalta meidän vanhempien välillä silloin kun lapsi ei ole kotona. Mutta lapsen ei tarvitse enää kännejä katsella. Eikä riitoja. Lastensuojelukin on todennut, ettei lapsestamme ole tällä hetkellä akuuttia huolta. Minä ja mieheni olemme aloittaneet perheterapian, jossa keskitytään väkivaltaan ja siis yritetään saada se loppumaan ja välimme paremmiksi. Jos se ei auta, ero on edessä, ei siinä mitään. Mutta toivon ja uskon, että vaikka eroaisimme, tulee erosta tällä tavalla kaikille osapuolille parempi, kuin jos olisin lähtenyt lapsen kanssa keväällä turvakotiin, hakenut lähestymiskieltoa, edessä oikeudenkäynnit ym ym. Silloin olisi pahimmillaan voinut tulla ruumiita.
Tästä minut on täällä tuomittu ennenkin, joten kaivanpa taas verta nenästäni. (Olenhan jo kotona tottunut saamaan turpiini.) Mutta olen sitä mieltä, että olen valitsemallani toimintatavalla ajanut lapsenikin etua. Hänellä on vielä (tai taas) isä, joka nykyään on useimmiten selvinpäin eikä oikeastaan koskaan kännissä. Itsekkäästi toimien olisi jo lähtenyt lapsen kanssa, ja miehelle olisi käynyt miten olisi käynyt. Ja meillekin ehkä huonosti. Edelleen tuntuu, että jos ajattelisin vain itseäni, lähtisin saman tien lapsen kanssa kävelemään ja jättäisin terapiat sikseen.
En siis missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö yh-perhe voisi olla hyvä ratkaisu monessa tilanteessa (ja se voi olla vielä meidänkin ratkaisu), mutta kai lapselle on vielä parempi, jos isä lakkaa juomasta? Vaikka ero tulisikin sen jälkeen.
Eipä tuossa mitään järkeä ole. Alkoholistit ovat aika hyviä manipuloimaan, ehkä lastensuojelulla ei ollut tiedossa ongelman suuruutta? Ja kai tässä ne rajalliset määrärahatkin vaikuttavat. Mutta älytöntä tuo on…
Olen lukenut ex-pirttihirmu ketjuasi, kauhunsekaisin tunnelmin.
Sinulla on toki oikeus omiin ratkaisuihisi. Jokaisella meillä on oma tahto, jos haluaa vaikka hirttäytyä, niin sehän on itsensä päätettävissä. Mutta lapsesi on tässä tilaanteessa tahtomattaan mukana. Jos myönnät avoimesti, että koet mahdolliseksi perhesurman, ja edelleen jatkat tässä suhteessa, laitat toisinsanoen lapsesi järkyttävään vaaraan. Vaaraan että hänet tapetaan. Sinulla on vastuu lapsestasi, ei sosiaalitoimistolla tai lastensuojelulla!!! Vaan sinulla Jos nyt oikein karrikoidaan, ja oikaistaan mutkia, niin sinähän tässä tiedostat vaaran, ja silti, kaikesta tietoisena, annat lapsesi asua yhdessä mahdollisen hakkaajansa/tappajansa kanssa. Etkö silloin syyllisty rikokseen, oman lapsesi kuolemantuottamukseen? Siis jos jotain todella tapahtuisi.
Mielestäni näin on, ja lakikin voisi katsoa asian näin. Tietysti, jos itse jäät tässä tilanteessa henkiin. Sekin on mahdollista. Sinuna miettisin sitä, miten pystyt elämään loppuelämäsi, jos lapsesi hakataan pyörätuoliin/tapetaan, kun koko ajan sinulla on ollut mahdollisuus lähteä, ja suojella omaa lastasi kaikelta tältä pahalta.
Arvioit, että akuuttia vaaraa ei enää ole. Mistä tiedät sen, varmaksi? Jos lapsesi ei ikinä näe pahoinpitelyjä tai väkivaltatilanteita, eivätkö ne silloin ole hallittavissa (voitte valita ajan ja paikan) ja sitä kautta valittavissa. Eikö silloin voi valita, että ne jäävät pois? Olen käsittänyt, että tuollaiset raivokohtaukset ovat aika spontaaneita, ihmettelen, jos miehesi tai sinä pystytte siirtämään ne aina sellaisiin hetkiin, kun lapsesi ei ole läsnä. Jos näin olisi, niin tuskin pelkäisit perhesurmaa, vaan kertoisit pelkääväsi vain omaa kuolemaasi.
Mielestäni kirjoituksesi tähän ketjuun on avun pyyntö. En tue sinua jatkamaan omaa käytöstäsi, koska silloin en voisi katsoa enää peiliin. En halua myöskään tuomita sinua, vaan herättää sinut näkemään tosiasiat.
Muistelen, että miehesi kävi katkolla? Oliko näin? Ja sieltä tultuaan jatkoi juomista, mutta nyt “kohtuukäyttäjänä”? Alkoholisti ei voi olla kohtuukäyttäjä. Se on mahdotonta. Joko hän juo, tai on täysin raitis. Joko miehesi ei ole alkoholisti (mikä kuulostaa oudolta, eikös hän juonut joka päivä) tai sitten hän kusettaa sinua.
Alkoholisti tekee mitä tahansa,jotta saa jatkaa juomistaan. Käy terapiassa, esittää “kohtuukäyttäjää”, lupaa parantaa tapansa, ihan mitä vaan, jotta saa jatkaa juomistaan. Hänellä on kanssasi helpot oltavat. Etkös sinä hoida perheessä työt, hän on työtön. Olen käsittänyt kirjoituksistasi, että sinä aika pitkälle elätät häntä. Hän saa makoilla kotona, ja jatkaa “kohtuukäyttöään”, kun on sinun mieliksi vähentänyt hakkamistasi, ja mennyt terapiaan.
Sanoisin, että aikapommi tikittää perheessäsi. Lapsesi vuoksi sinun on jaksettava. Lopetettava itsesi huijaaminen, ja tehtävä ne asiat, mitkä tiedät oikeiksi.
Jos miehesi juo, hän juo. Ja selvästi hän jatkaa edelleen juomista.
Ei - en usko todellakaan - että lapsesi etu on olla tämän kohtuukäyttäjä-äitinsä hakkaaja-isän vaikutuspiirissä. Se ei todellakaan ole lapsen etu.
Terapia on loistava juttu sinulle itsellesi, mutta se auta alkoholistia, joka jatkaa edelleen juomistaan. Eikä se auta läheisriippuvaista, joka yrittää tuossa terapiassa parantaa miestään, eikä itseään. Siinä vain kaksi addiktia jatkaa toimintaansa tutuilla tavoilla.
Sinä et pysty raitistamaan miestäsi. Sinä et pysty korjaamaan häntä. Mutta pystyt korjaamaan itsesi.
Tiedän, että loukkaan tällä kirjoituksella sinua, etkä ehkä usko, että toivon ja haluan sinulle vain pelkkää hyvää. Jos tämä suora puheeni sai sinut edes vähän kohtaamaan asioita, ja ajattelemaan niitä uudelleen, en välitä vähääkään siitä, mitä mieltä minusta olet. 
Se on aivan yhdentekevää.
Jokaisella lapsella on oikeus selviin, turvallisiin vanhempiin, ja turvalliseen lapsuuteen. Sinä olet arvokas ihminen, ja sinulla on oikeus ihmismäiseen, onnelliseen elämään. Saat tältä palstalta ja terapiastakin varmasti tukea, mutta miksi sinua pitäisi tukea jäämään nykyiseen tilanteeseesi? Jossa on todennäköistä ja mahdollista, että jonakin päivänä miehesi lahtaa sinut ja lapsenne?
Läheisriippuvaisuus on siinä mielessä samankaltainen sairaus kuin alkoholismi, että se vääristää tosiasiat. Tekee mustasta valkoisen, ja toisinpäin.
Sitruunapippuri kirjoittaa just niinkuin miten minäkin ajattelen asioista, alkoholismista ja lähesriippuvuudesta…
Jos alkoholistista on tullut oikeasti kohtuukäyttäjä ja ns. “terve kohtuukäyttäjä”, niin höpönlöpön…
Pelastakaa hyvät ihmiset edes lapset pois juovasta yhteisöstä!!! Lapset ihan varmasti kiittää sitten, kun pystyvät lojaalisuudeltaan kiittämään (sitten aikuisena).
Jos perheen yksi henkilö päättää, että eletään vaikka puolillaan täydessä lietesäiliössä, niin eikö siinäkin kannata antaa vain sen yhden sinne muuttaa, jos hän niin haluaa??? Miksi helvetissä läheisetkin selittelevät ja puolustelevat juoppoa “kohtuukäyttäjäksi” ja “kunnonmieheksi, kun ei hakkaa lasten paikallaollessa”… Läheisriippuvuus tekee ihmisestä samanlaisen paskan, kuin minkä alkoholi tekee alkoholistille, suorasta tulee väärä ja väärästä tulee suora…
Nautinnollista viikonloppua ihan jokaiselle, minulla on mukava viikonloppu edessä, johon ei yksikään juoppo tule sekoittamaan yhtään mitään - minä nautin - ah
- pyykkipoika -
Täällä tuntuu joillakin olevan lukutaito aika heikoissa kantimissa. Minä en ole väittänyt, että miehestäni olisi tullut kohtuukäyttäjä. Ei ole, hän on alkoholisti. Sen sijaan hän nykyään käyttää alkoholia vähemmän kuin kohtuukäyttäjä. Se ei tee hänestä kohtuukäyttäjää. Hän on edelleeen alkoholisti.
Uhka perhesurmasta on poistunut. Todella. Keväällä, kun tilanne oli päällä, hän oli “raivohullu juoppo”. Nyt hän ei ole. Nyt hän on alkoholisti, joka yrittää raitistua, mutta ei ole siinä täysin onnistunut. Alkoholinkäyttö on harvinaisempaa ja vähäisempää kuin kohtuukäyttäjillä. Suurimman osan ajasta hän on vesiselvä. Ikävä kyllä hänellä on vielä illuusio, että hänestä voisi tulla kohtuukäyttäjä. Sille minä en voi mitään.
Normaaliarjessa hän ei ole aggressiivinen. Ei hän ennen alkoholisoitumistaan ollut koskaan. Minä tunnen hänet. SIksi tiedän ihan tarkkaan, onko uhkaa olemassa vai ei. Väkivalta ei ole koskaan ollut yllätyksellistä.
Tällä hetkellä hän on töissä. Viime vuoden marraskuussa hän menetti työpaikan alkoholin takia, eikä sen jälkeen ole voinut työllistyä, koska ei faktisesti olisi siinä kunnossa kyennyt töihin. Nyt hän kykenee, ja tekee silloin tällöin vuoroja. Harjoittelee tällä tavalla työelämään paluuta. Se on myös kohentanut hänen mielialaansa, ja hän on alkanut huolehtia taas ulkonäöstäänkin. Ei näytä enää spurgulta, niin kuin vielä vähän aikaa sitten.
Lasta kohtaan mies ei ole koskaan ollut uhkaava, mutta kevään juoppohulluusraivossa olisi tuskin kohdetta valikoitu. Siksi koin silloin, että olimme molemmat vaarassa, ja siksi hain apua viranomaisilta sekä turvapaikkoja ystäviltä ja mökiltä. Enää niitä ei ole tarvittu.
Väkivalta ei ole jatkuvasti läsnä. Sen uhkaa ei normaaliarjessa enää ole. Väkivalta, lievä, liittyy meidän vahempien välisiin riitatilanteisiin, jotka minä provosoin. Ainakin sen väkivallan. Enkä minä provosoi, kun lapsi on kotona. Mutta riitatilanteet johtavat edelleen joskus väkivaltaan. Eivät aina. En aloita riitaa, jos lapsi on kotona.
Tätä kuviota ratkomme nyt terapiassa. Aihetta riidellä on vähemmän, koska kykenemme puhumaan siellä asioista turvallisesti. Ja kyllä minä siellä itseänikin hoidan. Olen hoidon tarpeessa siinä kuin miehenikin. Minusta on hienoa, että olemme saaneet apua. Jos me lopulta eroamme, uskon, että terapian jälkeen minullakin on paremmat eväät jatkaa elämääni. 24 vuoden yhdessäolon jälkeen uusi elämä pitää rakentaa tyhjästä. Ja minä rakennan sitä jo nyt. Olen aloittanut sosiaalisia harrastuksia ja tutustunut uusiin ihmisiin. Hankkinut muuta sisältöä OMAAN elämääni.
13-vuotiaalla lapsella on koulu, rakas harrastus ja kaverit. Hänellä on elämää paljonkin kodin ulkopuolella. Hänellä on myös minun turvallinen sylini, ja nyt myös isä, joka paikkaa polkupyörän puhki menneen renkaan ja tekee hilloja ja omenapiirakoita. Viime keväänä mies vain makasi tai raivosi. Muutos on ollut valtava. Kohtuukäyttäjä/alkoholisti/määrienlaskemiskeskustelu ovat siihen verrattuna vain semantiikkaa.
Olin jo jättänyt kevään ikävät asiat taakseni, mutta ne nousivat nyt terapiassa pinnalle. Koska niitä käsitellään siellä. Siksi tulin kirjoittaneeksi asiasta täälläkin. Edelleen olen sitä mieltä, että paras tapa suojella myös lasta (ainakin meidän tapauksessa) on ratkoa ongelmat eikä paeta niitä. Pakenemalla ongelmat vain seuraavat perässä.
Asioissa on aina vähintään kaksi puolta ja elämän värit koostuvat sävyistä. On monta tapaa toimia, ei vain yhtä ainoaa oikeaa. Tämä on minun kantani. Haluan vain sanoa, että ymmärrän sinun tapasi Pirttis, niinkuin jo tiedätkin 
Omakin tapani välillä näyttäytyy muille vääränä, aion selviytyä, mutta en välttämättä erota Joskaan se ei ole myöskään poissuljettua, mutta asiat etenevät omalla tavallaan itse kullakin, riippuen kullisestakin tilanteesta.
Enempää en nyt tähän kirjoita, kun lupasin etten tässä ketjussa meuhkaa enempää omien mielipiteiteni puolesta. Omassa ketjussani sitten joskus myöhemmin, kun tulee aikaa
Hyvää viikonloppua kaikille
…siis riippuen KULLOISESTAKIN tilanteesta, hyi tätä mun näppistä
niinpä, jossain taisin kirjoittaa että jos joku on läheisriippuvainen, niin sehän on sama pilaako sen elämän tämä juoppo vai joku toinen juoppo. koska se ei ole lähtemisestä eikä jäämisestä kiinni.
Sekin on koettu että lähdin paskasta suhteesta, ja siirryin seuraavaan vielä hirveämpään.
Siinähän on se toinen vaihtoehto läheisriippuvan itsekkyyden muodoista ( ja puhun nyt itsestäni enkä yritä arvailla mitä muut on kokeneet) Ensin katsellaan kun toinen tekee mitä sattuu ja aikansa hymistellään, sitten kun tilanne on siinäpisteessä ettei sitä voi edes korjata mitenkään, jätetään se toinen ihminen kuseensa makaamaan ja eletään omaa elämää uutena naisena. Ja ihmetellään miksi kaikki tuntuu niin tyhjältä. Sitten etsitään joku nigerialainen nettihuijari vähintään, jolle lahjoitetaan lasten rahat. kuvitteellisessa tarinassa.
Sensijaan jos alkaa parantamaan käytöstään tässä ja nyt, niin se juoppo voi jäädä taakse ihan omia aikojaan, lopettaa juomisen, tai sitten tulee kipeä ratkaisu perustuen johonkin käytännön asiaan. Olennaista on huomata että näin ei voi jatkua, ja mitä teen sitten. ja se vähentää omia syntejä koska eipä ole syytä olla kenellekään vihainen jos tekee omat ratkaisut.
Läheisriippuvaisen syntilista on mulla ainakin loputon. Edes juopot mieheni eivät ole koskaan olleet yhtä alhaisia kuin minä, Seläntakana puhuminen, toisten syyllistäminen, paskanjauhaminen ja itsessäälissä kieriskely,
itsetuhoisat mietteet, avuttomaksi heittäytyminen…Huono käytös, vihan purkaminen epäsuorasti ihmisille jotka eivät ole mihinkään syyllisiä, toisen elämän varastaminen ja loisena eläminen hänen päänsä sisällä arvaillen mitä hän miettii, toisen ihmisen epäkunnioittaminen laittamalla sanoja hänen suuhunsa ja päähänsä, hänen seuraavien tekojensa arvaileminen ja hänen ihmisarvon riistäminen holhoamalla. Vittuilu hänen mokailuistaan ja ihmisille nauraminen pilkallisesti. listaa voisi jatkaa loputtomiin joten ei tässä toisten juomista pitäisi keretä edes miettiä.
Sellainen joka terapiassa miehineen käy ja yrittää laittaa asioita kuntoon, tuomitsematta ja pelkäämättä, kukapa voisi moittia.
Se mitä tässä tarkoitettiin joidenkin tekstissä että läheisriippuvainen on melkein yhtä paha kuin juoppo…
No tekoja voi muuttaa ja mennä hoitoon, alkoholisti voi koittaa raitistua… Muutapa siinä ei voi tehdä ja mielellään jo kuunteleekin sellaista joka menee eteenpäin. Minä kyllä allekirjoitan, se ei ole minun vika minkälainen minusta tuli mutta kyllä olin varmasti yhtäpaha kuin juoppo.
Ex-pirttihirmu: Oma mieheni ei ole koskaan ollut väkivaltainen, mutta välillä niin outo, että olen ajatellut hänen periaatteessa voivan tehdä mitä tahansa täysin arvaamatonta. Olen myös luonut kauhukuvitelmia siitä, mitä hän kenties tekisi, jos ilmoittaisin hakevani eroa. Väkivallan uhkaan ei eroaminen välttämättä ole mikään pelastus. Juurihan on tutkittu, että monet perhesurmat on tehty tilanteissa, joissa on eron uhka. Jos on vakava syy pelätä väkivaltaa, erosta tuskin kannattaa puhua etukäteen, vaan se on valmisteltava salassa ja sitten lähdettävä turvakotiin. Senkin jälkeen vielä on mahdollista, että se väkivaltainen ex alkaa vainota tai tekee jotain esim. lasten tapaamistilanteissa. Voi olla hyvinkin viisasta, että perhe käy terapiassa ja ero tapahtuu sitten, kun asianomaiset voivat paremmin. Sillä tavalla ei ehkä tulee niin pahaa jälkipyykkiä. Minusta on aika upeaa, että terapiassa käsittelette nimenomaan väkivaltaa: kissa on nostettu pöydälle.
Teille, jotka vähättelette lapsen tunteita ja tuntemuksia alkoholisti -perheissä, on youtubessa uusi suomalainen video Lasinen lapsuus. Se kertoo aidosti MILTÄ LAPSESTA tuntuu. Siinä teille miettimistä.
Se varsinainen siemen kylvetään jo aikaa sitten…kukaan ei voi sanoa mitään oikeaa ratkaisua, jos tilanne on jo korjaamattoman tuollapuolen, on tuuria jos sen vielä saa joku hanskaan.
mitä olen seurannut sivusta omien suhteideni kehittymistä oman elämäni ulkopuolisena matkustajana, hah, niin esim yksi suhde alkoi siten että annoin liian varhaisessa vaiheessa toisele liikaa valtaa. Hän ei ollut tehnyt vielä mitään väärin, vaan itse annoin hänelle avaimet kaikkeen minun elämässäni. Ne todelliset ratkaisut lähtee monesti pienistä valinnoista: jo ensimmäisen känniääliö kohtauksen jälkeen reagoinko, vai uskonko parempaan huomiseen sokeasti…vai välitänkö edes siitä että toistuuko tämä, yksikin kerta riitti tätä lajia.
Ansa ei olekaan monesti lr-henkilöllä se, että mitä se toinen on tehnyt…vaan se että kokee olevansa velkaa omista tekemisistään ja virheistään sille toiselle. Kuten voisi olla vaikkapa “juonhan minä itsekin silloin tällöin lasillisen tai pari, jopa kännit, joten mikä oikeus minulla on toiselle sanoa mitään”…
Vertaan tätä norsuun joka pelkää hiirtä. Kaikki ihmettelee mitä iso norsu pelkää pientä hiirtä…
Mutta kukaan ei tiedä, mitä se hiiri on kuiskannut sen norsun korvaan yön pimeydessä.
Samaa kokenut, kirjoitit erittäin viisaita sanoja läheisriippuvan käytöksestä! Entinen minäni oli juuri tuollainen! Nyt uudessa, päihteettömässä parisuhteessa eläminen on vaatinut ja vaatii minulta melkoisen paljon opettelua ja itsetutkiskelua
- vuosia olen jauhanut olevani vahva ja pystyn korjaamaan kaikkien muiden ongelmat, mutta todellisuudessa olenkin hyvin heikko ja epävarma
- en olekaan täydellinen ja aina oikeassa vaan monesta asiasta en tiedä yhtään mitään
- olen kuvitellut monasti “päässeeni yli” mutta huomaamattani alan edelleen vatvomaan vanhoja mistä minulle huomautetaan
- koko parisuhde käsitteenä on täysin erilainen kun se onkin päihteetön. Päihteet eivät ole parisuhteen välissä. Eikä parisuhde perustu riippuvuudelle minun rahoistani/kodistani/autostani/auttamisestani tms. vaan vain siihen, että kaksi ihmistä haluaa viettää aikaa yhdessä… toisaalta se tuo mukanaan epävarmuuden, tuo toinen voi lähteä tuosta milloin vain kun ei ole minusta riippuvainen… on opeteltava luottamaan