Mutta, oletteko kateellisia ihmisille jotka ei joko ikinä ole käyttänyt tai on lopettanut? Mä olen, ja kunnioitan sekä arvostan niin paljon jokaista joka tässä paskassa ilman päihteitä pärjää. Kierolla tavalla kuitenkin rakastan liikaa sitä päihteiden tuomaa oloa ja turvallisuutta ja turvattomuutta, samaan aikaan huonoa ja hyvää.
Ja se saa aikaan sen ettei mulla oo mitään halua tai motivaatiota lopettaa, pelottava ajatus kohdata maailma selvinpäin kun ne päihteettömät hetket on aina helvettiä, pidemmätkin kaudet ettei edes voi enää vierotusoireista puhua. Tai onha tää nyt silloinki kunnei oo selvinpäin, mut silloin sen kestää.
En. Kunnioitan kyllä heitä, jotka ovat raitistuneet, mikäli eivät a) saarnaa b) hihhuloi tai c) ole muuten vaan urpoja. Sellaisia “kaikki päihteet on PAHOJA MITÄÄN EN OO KOKEILLUT KOSKA INSTANT-NISTAHDUS” -jeesustelijoita en kunnioita tai jaksa. Etenkään ex-juoppoja.
En, koska itse seisoo aina siinä reunalla loppuelämänsä kuitenkin. Olen kyllä huomannut, että sellaisiakin ihmisiä on… mutta kateellisuus on Suomessa kansallisuuslaji.
En oikeastaan ole kateellinen, ennemmin iloinen kun eivät ole sortuneet kuten itte.
Ei tätä toivo kellekkään ja aina jos saa “peloteltua” tai käännettyä sen mielen, etteivät edes aloittais, niin sillon on jo hyvä työ tehty.!
Mut mullaki vähä sama ku Lucrella(mut eri substanssin kans) et lopun elämäänsä tässä saa tarpoa, mut sillä erolla et Lucre pääsi kuiville, ja siitä propsit!!
Mä oon oman tulevan “urani” jo saanu suunniteltua lekurini kans, ja tää loppusuora on “saatto-hoitoa” enää…
En ole kateellinen. Vaikka päihteistä aiheutuu paljon paskaa, niin koen tietäväni elämästä siltikin enemmän kuin joku suoraan lukiosta oikikseen ja sieltä työuralle ja naimisiin heti sännännyt. Eipä sillä, etteikö se kunnioitettavaa olisi ja joskus haaveilisi sellaisesta elämästä, mutta on tässä sentään se, että uskon pystyväni suhtautumaan erilaisiin ihmisiin ja ongelmiin empaattisemmin ja aidommin kuin “hulluja” ja “nistejä” pelolla väistävät kaduntallaajat.
En ole kateellinen. Iloinen olen toki sellaisten puolesta, jotka ovat pystyneet lopettamaan ja jos joku on streittari ihan muuten vain, eli sen vuoksi, että päihteet eivät kiinnosta, niin hienoa ja arvostettavaa sekin, vaikken päihteettömyyttä sinänsä minään erityisempänä itseisarvona näe, varsinkaan niissä tapauksissa, joissa päihteet eivät ole suurempia ongelmia aiheuttaneet. Jokainen eläköön silti tyylillään ja harvemmin päihteettömyydestä mitään haittaakaan on kenellekään ollut.
Kateus on IMO ylipäätään pirun huono motivaattori minkään asian suhteen, ts. johtaa mielestäni vain oman huonommuutensa vatvomiseen ja katkeruuteen, ei suinkaan siihen, että pyrkisi tekemään jotakin asioitaan parantaakseen. Puhutaanhan sitä myös nk. positiivisesta kateudesta, jossa kateus toimii juuri motivaationa muutokseen, mutta henk.koht. olen sitä mieltä, että ko. tunne ei ole kateutta, vaan jotakin muuta. Mitä? Sitä en nyt juuri osaa nimetä.
Omaa päihdehistoriaani en vaihtaisi pois, enkä ylipäätäänkään tahtoisi vaihtaa osia kenenkään toisen ihmisen kanssa, vaikka tällä olisikin asioita, joita kadehdin, koska tämä on mun elämäni, joka on tehnyt musta mut ja se on mulle pirun tärkeää, eräänlainen identiteettijuttu . Toki on paljon asioita, joita kadun ja jotka olisivat voineet jäädä tapahtumatta/tekemättä, mutta siltikin, tavallaan, päivääkään en elämästäni pois vaihtaisi, vaikkei se läheskään aina ole ollut pelkkää päivänpaistetta ja ruusuilla tanssia, vaan monesti kaikkea aivan muuta . No, nyt on toki helppoa sanoa/ajatella noin, kun nykyään mulla menee sen verran hyvin .
Sori sekavasta ulosannista. En tiedä tavoitinko nyt lainkaan aloittajan ajatusta .
Mä olen ihan pikkuriikkisen kateellinen niille jotka on ehtineet kokeilla kaikkea mahdollista psykedeelistä, niistä hienoja kokemuksia saaden, ja on ilman pysyviä haittoja jatkoon selvinnyt, ja nykyisin mennään ihan puhtaasti vesilinjalla, ilman mitään pakollisia tai vapaaehtoisia lääkityksiä. EN ole kateellinen niille, jotka ovat aina olleet vesilinjalla, eivätkä aio koskaan mitään tajusteita käytellä.
Kaikensortin tajusteet ovat mun katsantokannan mukaan kuin TV-ohjelmia, joiden parissa on kiva viettää aikaa, mutta kuitenkin niin että telkun pystyy välillä sammuttamaan, eikä ole pakko katsoa mitään päivittäin, viikoihin, tai edes vuosikausiin. Välillä sen telkun voi kuitenkin avata, ja unohtaa hetkeksi todellisuus ja tylsä arki. Hieno homma jos kaikki on lefaffan/sarjan lopussaa tasapainossa, oman itsen sekä ympäristön kanssa.
Mä luulin, etten hirveästi kärsi kateudesta, mut voiherrajjestas mä olen vähän hel-ve-tin kateellinen ihmisille, jotka ovat kyenneet toteuttamaan mahdollisuuuksiaan… Rohkeille, päästänsä terveille. ihmisille. Ihmisille, joilla on järkeä ottaa riski sillon kun se o, noh, kannattavaa. Olippas tyhmä lause . Mistä sen etukäteen tietää… No, ottaa vaikka riskin, että epäonnistuu yrittäessään jotain, minkä on päämäärääkseen laittanut. Äh. Entäs jos päämäärä on se, ett minähän hallitsen aineen X käytön?
Toisaalta ei ole vielä taivaanisä siunannukiusannu minnuu kop, kop somaattisella sairaudella, mistä moni voi olla minulle kateellinen ja ajatella/sanoa/kirjoittaa: olisit hiljaa senkin tyhjänmarisija… Sit ku o suu multaa täynnä tai tuhkat maailmalla.
Vastaus: kaikesta pursuilevasta kateudestani huolimatta en ole -tietääkseni - kateellinen raitistuneille… Lykkyä teille vaan ja onnea elämäänne. Vaikka ärsytttääkin, jos alkavat leuhkimaan sillä, en tykkköä.
Voisko kateus toimivana motiivina olla kilpailunhalua? Siihenhän moni uskoo öbaut kaiken perustuvan… Mahtaako atomit kilpailla lebensraumistaan…
Mulla on hyvä ystävä joka sai aivoverenvuodon ja hirveet kivut eli kovat lääkkeet, ennen kesäisin saunottiin ja juotiin kaljaa. Nyt istuu alimmalla rapulla saunassa ja juo yhden pilsnerin, kiroaa lääkkeiden vaikutuksen alimpaan helvettiin. Jopa mulle kade vaikka melkoinen lääkitys päällä, ei halua olla yhtään sekaisin. Oli/on fiksu kaveri DI tason inssi ja nyt joutuu soittamaan mua apuun kun tietokone ei toimi, no pornosivuilla surffannu ja kone täynnä pöpöjä. Olis miehellä motivaatiota lopettaa lääkkeet mut sitten tulee lanssi pihaan ja ukko tippaan. Kadehtii entistä päihtemyyttä elämää johon nyt ei kykene.
^Onhan se aika pimeetä, ett on omalle, menneisyyden päihteettömälle elämälleen kateellinen… . Vai kui…?
Mut kyl mä itsesäälipuuskissani suren menneitä aikoija, kun oli vielä tavotteita ja päämääriä ja paljon kavereita ja tein aina välillä töitäkin… .
Ja taidanpa sittenkin olla kateellinen raitistuneille… . No sama kai se on, mitä ihminen tuntee, noin niinku muulle maailmalle. Jos vaan tuntee, eikä toimi sen perusteella, esim.yritä saada raitistunutta retkahtamaan tai vittuile…tai jotain. Itte siitä tunteesta silloin kärsii, jos kärsii.
Meinaan, että ei ihmistä tulis mummielestä arvottaa mielensisältöjen perusteella, tai tuomita sitä, mitä ihminen tuntee tai ajattelee tai haluaa uskoo jne… Sikäli kuin se arvottaminen on ylipäänsä tarpeen… .
Enkä mä huolimatta kateuden tunteista haluis toiselta poies sitä, että hän on raitistunut.
Kai se niin on, että mitä alhaisempi itsearvostus, itsetunto, mitä voimakkaammaat mitättömyyden tunteet, sitä enämpi kateus voi kiusata…
Itseasiassa mä tavallaan olen kateellinen ihmisille, jotka ovat ns. “terveitä”, eivätkä tunne niitä kamalia olotiloja mitä mäkin tänään tunsin. Mä olen myös kateellinen itselleni. Sille ajalle, kun mulla oli vielä tavoitteita ja pystyin työhön ja jopa tykkäsin siitä.
Sitten se, että aina kun lähtee ovesta ulos ja kotonakin on pakko käyttää rauhottavia. En mä tiedä, tänään kun kävin ruokaostoksilla niin katselin muita ihmisiä ja mietin, että miten ne voi olla niin huolettomia, ei paniikkioireita tms. No ei mullakaan niitä ollut, kun käytän rauhottavia, mutta jos en käyttäis niin en pystyisi oikein mihinkään elämässä. Toisaalta, ei sitä koskaan tiedä mitä kaikkea niillä muilla ihmisillä on meneillään, tai joutuvatko syömään lääkkeitä.
Lisäksi hormonitoiminta vaikuttaa mun psyykeen tosi paljon, nyt on taas itkuisia päiviä tiedossa. Se on sellasta, et saatan just alkaa itkemään vaikka julkisella paikalla, kun olen niin herkkänä. Ne n. 4-7 päivää ennen kun menkat alkaa. Toinen vaihtoehto on, että olen tosi ärtynyt. Mielummin ottaisin sen, mutta ei sitä oloa voi valita.
Mä en tiijä, onk tää hillitön itkuisuuteni (ja mut oudot olot) tottumista huimaan bentsoannokseeni (1,5mg klonatsepaamia + 15mg oksatsepaamia /d (tai sit aiemmin vuosikymmenten aikana toistuvalla totaaliöveröinnillä, siis täysin järjettömällä, itsehankittu tole on syy mm.siihen, ett lääkkeet ei vaikuta, ja vollotan tajuamatta miks jne., eikä tottuminen ylläpitoon, voipi olla näinkin, vaan myöhästä sitä ny on marista, tehty mikä tehty )) vai kenties…ööö…[size=85]menopaussia[/size]. No, mennneisyyttäni jos ajattelen, harva varmaan olis uskonut aikoinaan, että ylipäänsä elän puolta vuosisataa, heh, kuulostaa hienommalta, kun sanoo noin .
Kyl mä kateutta tunnen, mut en kai ny hirmusti jaksa tuhlata aikaani vertailuun -enää. Mä olen elänyt pidemään kuin moni, moni muu, ketä olen tuntenu . Ja jos kilpailla pitää, mä kyl painin aivan eri sarjas, ku moni vanhoista kavereista, jotka on pärjänneet hyvin elämässä. Good for them, mut niiitten elämä o heijän asiansa, mun elämä mun.
Tosin olen helvetin kyllästynyt olemaan kipee… Ja välil itken sitäkin… Siis oikeesti kohta mull o penteleelliset itkurypyt, enkä mä edes tiijä miks …
Olen enemmänkin ehkä kiitollinen ja ylpeä, että olen saanut kokea uskomattoman kauniita psykedeelisiä kokemuksia. Psykedeelejä en tosin pidä varsinaisesti päihteinä, vaan ennemminkin terapia työkaluina.
Toisaalta pidän kyllä myös kaikkia kokemuksia päihteistä kokemuksina, joista olen saanut paljon elämään hienoja hetkiä, joita ei olisi mitenkään muuten päässyt kokemaan ja näkemään.
Toki on ollut ne vaikeammatkin ajat päihteiden kanssa, mutta aina kun niistä on päässyt yli, niin elämästä on osannut nauttia enemmän ja arvostaa pienempiäkin arkisia asioita. Monta asiaa tekisin kuitenkin toisin jos voisin, mutta elämä opettaa.
Oikeastaan siinä vaiheessa, kun vasta tajusin, että joudun vaikean kivun takia käyttämään opioideja mahdollisesti loppu elämäni ajan, niin toki olen hieman siitä kateellinen ihmisille, joiden ei ole pakko käyttää mitään lääkkeitä, mutta en todellakaan ala katkeroitumaan siitä, vaan täytyy hyväksyä ne kortit mitkä ovat jaettu.
Bentsoihin suhtaudun vähän ettei niiden pitäisi olla välttämättömiä ihmisille, vaan ahdistukseen pitäisi olla muita keinoja voittaa se, mutta meille monille bentsot ovat vaikeisiin hetkiin ja elämäntilanteisiin työkalu, joilla pysyy toimintakykyisenä tässä yhteiskunnassa, jos ei muut keinot ole auttaneet, tai ei ole löytänyt niitä. Jotkut ihmiset ovat vaan herkempiä ahdistumaan ja hyvä vaan, että siihen on lääkkeitä. Toki pitää muistaa, että lääketeollisuus on vähän sellainen, että sillä tehdään myös kovan luokan bisnestä.
Mulla ei ole virallisesti pameja kipuun määrätty, mutta olen huomannut kyllä pamien auttavan kipuun. En tiedä onko se lääkkeitteni yhteisvaikutus, että pamit siihen päälle on yllättävän tehokas kivunpoistoon, vai onko se vaan tunne. Sillai ettei pamien vaikutuksen aikana ajattele niin paljon sitä kipua.
Ainakin isommilla annoksilla (miksei pienemmilläkin annoksilla ihmis kohtaisesti) juurikin diatsepaami rentouttaa tehokkaasti lihaksia lääketieteellisestikin.
. No, nyt on toki helppoa sanoa/ajatella noin, kun nykyään mulla menee sen verran hyvin 
- kateellinen raitistuneille… Lykkyä teille vaan ja onnea elämäänne. Vaikka ärsytttääkin, jos alkavat leuhkimaan sillä, en tykkköä.
(tai sit aiemmin vuosikymmenten aikana toistuvalla totaaliöveröinnillä, siis
)) vai kenties…ööö…[size=85]menopaussia[/size]. No, mennneisyyttäni jos ajattelen, harva varmaan olis uskonut aikoinaan, että ylipäänsä elän 
.
. Ja jos kilpailla pitää, mä kyl painin aivan eri sarjas, ku moni vanhoista kavereista, jotka on pärjänneet hyvin elämässä. Good for them, mut niiitten elämä o heijän asiansa, mun elämä mun.
…