Kannattaa lopettaa ennenkuin humalat huononevat

Istuin tänä aamuna ongella, joenrannan viidakossa, haistelin tuomia ja katselin oravia,lokkeja, sorsia, majavaa odottelin mutta oli jo piiloonsa ehtinyt.

Useimmiten siinä aamutunnelmassa ääniympäristökin koostuu pelkistä luonnonäänistä, mutta kuinka nyt sitten sattui että tänään kaivoin repun pohjalta pienen radioni, ripustin rautalanganpätkästä (antenni, nääs!) roikkumaan oksasta lähelle majavankaatamaa lepänrunkoa jolla istuskellen joenvirtausta seurailen.

Ikävää kuunneltavaa tämän aamun uuutiset, Hyvinkään ammuskelua selviteltiin.

Mutta, kävi niin että sen lisäksi tuli kirjailija Arno Kotron haastattelu jota ongenkohoa seuratessa, välillä pohjaonkea hiukan syvemmälle heitellen, kuuntelin …puolella korvalla, kovin pienellä äänenvoimakkuudella että lintujen aamukonserttiakin sain seurattua.

Joskus sattuu noinkin, jossain lähes yhdentekevältä kuullostavassa jutussa onkin piilossa, kuin välihuomautuksena todellinen helmi jota voi palata mielessään tutkimaan myöhemminkin.

Tällä kertaa se liittyi päihdeasioihin, Kotro kertoi olleensa vuosia raittiina, silti ryhtymättä muiden raitistajaksi mutta se ei vielä se parhain makupala ollut.

Minun tietoisuuteni kolahti maukkaimmin hänen kertomansa muisto kaukaa nuoruudesta, iloisesta ja meluisesta, elämää kuplivasta kapakanpöydästä.
Olivat istuneet iltapäivää , juoneet ja humaltuneet, humala kuten nuorella ihmisellä nuori humala on, nousussa ja nostavana. Pöydässä oli suunniteltu niin bändejä kuin teatteriseurueita, radioasemia ja maailmanvalloitusta - ja kaikki oli -tottakai- ollut mahdollista -jopa todennäköistä kuten iloisessa nousuhumalassa on.

Jossain vaiheessa oli viereisessä pöydässä istunut ikääntyneempi sosiologian dosentti mennyt puhumaan Arnolle, suunnilleen näin:
" Olen seurannut pöytäänne pitkään. Nauttikaa tuosta. Tässä iässä se ei ole enää mahdollista.
Keski-ikäisen humala on parhaimmillaankin vain kuin zeniläistä maailmankaikkeuteen sulautumista, kaikkivoipaisuus ja maailmanvalloittaminen on katoava paratiisi."

Kirjailija oli sitä mieltä, että ehkäpä hän sitten ymmärsi lopettaa ennenkuin humalat lopulliset huononivat ja koko paratiisi oli kadonnut.

Tuossa riitti minullekin miettimistä pariksi tunniksi jyrkän rantatöyrään ja joen välissä istuessani.

Olisiko minunkin kohdallani ollut yhtenä lopettamisen motiivina juuri humalan huonontuminen, nuoruuden kuplivan ilon ja voimantunnon katoaminen hiprakasta?

Pakko minun todeta haastatellun Kotron myötäilijänä, ettei niitä iloisia ja hyviä muistoja viiinipöydistä, nuoruuden rajattomasta riemusta kannata edes itseltään kieltää, paljon on kaunista ja hienoa sielläkin. Mutta sitten tloisaalta, se matematiikka, hyvien ja huonojen puolien tasapainotilan tutkiminen… ja siihen huomattuna tuo humalan huonompaan suuntaan kehittyminen keski-iän koittaessa… antanee aihetta miettiä josko olisi aika lopettaa.

Turhaa minulle olisi ollut kenenkään tulla ehdottelemaan nuoruudessani irtaantumista iloisesta ja sympaattisesta, kaikkearakastavasta kapakoita kiertävästä tuttavapiiristäni ja kiusaamaan itseäni juomisen hylkäämisellä. Ei, silloin olivat painot niin puhtaasti elämänilon ja hilpeän humalan, renttuilunkin puolella.

Mutta kukaties, jos olisinkin ymmärtänyt lopettaa vähän aikaisemmin, silloin kun vaaka alkoi kallistua enemmän huonojen asioiden puolelle, olisin ehkä elämääni joitakin asioita voittanut, säästynyt joiltakin ankeilta aamuilta jolloin laskuhumala ja krapula olivat saavutettuun lyhyeen iloon nähden jo kovin kohtuuttomia…

No, jossittelua se on, eikä sillä mitään voiteta. Ihan hyvä näinkin.

Ja kun sen tajuaa, ettei kohta kuusikymppisellä äijällä todellakaan ole paluuta viinankaan suhteen nuoruuden olotiloihin, niin hyvä näinkin. Jos eivät riemutkaan ole enää niin maatamullistavia ja taivaitahipovia niin eipä ole masentavia katumuskrapuloitakaan, itsesyytöksiä ja unettomia aamuöitä jyskyttävässä päänsäryssä.

Aurinko paistaa, muuten, siihen malliin, että jotain pientä näpertelyä voisi ulkona harrastaa. Sisällejääminen tuntuu nyt hiukan kesän tuhlaamiselta.

Minulle meinasi olla turhaa ehdotella päihteiden täyttämän elämän taakse jättämistä, vaikka se oli viimeisimmillään viedä hengen. En enää kokenut nousuhumalaa, vaimensin vain hetkellisesti päässä jatkuvasti takovaa pakonomaisuutta juomiseen.

En todellakaan olisi osannut, saati halunnut lopettaa aikaisemmin. Omalla kohdallani tämä oli siinä hyvä, ettei enää tarvitse tänään jossitella. Tiedostan taudin pahenevan, tai uskon muiden kokemuksiin niin vahvasti, etten halua lähteä enää testaamaan. Kuolema siitä korjaisi.

Omalla kohdallani olen opetellut elämään raitista elämää sillä tavoin, että se surkeimmaltakin tuntuva päivä, tuntuu olevan valovuoden päässä tuosta piinaavasta pakonomaisuudesta, jota juomisen loppu oli. Sinällään hyvä päivä, on päivänä samankaltainen sisällöltään, kuin tuo huonoinkin, sillä erotuksella että tuota huonoa päivää varjostaa jonkilainen tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin tai jonkinasteinen vaatimus elämää kohtaan. Kun hyväksyn vallitsevat olosuhteet, samalla hyväksyen itseni tällaisena kuin tänään olen, on raittiina elely varsin kevyttä ja huoletonta.

Heräsin aamuyöllä kolmen aikoihin, käydäkseni tupakalla. Istuksin portailla, kuunnellen linnunlaulua, palaten ajassa lapsuuteeni, jonka vietin mummolassani, rakkaan pappani kanssa luonnossa samoillen. Koin jälleen hetken aitoa kiitollisuutta tämän päivän elämästäni, joten ei siinä paljon nousuhumalantunnetta kaipaile.

Sinällään myös tässä päivässä olisi kaikki ainekset huonoon päivään, mutta omalla asenteellani voin halutessani vaikuttaa kummasti siihen, millaisin fiiliksin illalle pääni tyynyyn painan. Tänään, tässä ja nyt tuntuu hyvälle, vaikka moni asia on kovin levällään, siitä huolimatta koen elämän olevan juuri niin balanssissa kuin sen tänään sen tarvitsee olla. Aurinko paistaa, niin sisällä sydämessäni, kuin ulkona. Kuten metsien mies tuossa totesi, nautitaan elämästä, eikä hukata sitä turhalla murehtimisella. :slight_smile:

Niinhän se kai usein minunkin kohdallani meni. Elämä omaa rataansa, aina senhetkistä polkua sivuille paljon katselematta. Kun raskas työ vaati raskaat huvit ja illat puoliyöhön asti savunsumuisessa kuppilassa, viihtyen ja viisastuen… ei tullut mieleen että olishan noita vaihtoehtoja.

Eikä se aina niin pahaa elämää ollut, ei ollenkaan.

Eivät kaikki juopot ja juoppoporukat ole sikamaisia, sivistymättömiä, itsekeskeisiä, rikollisia, haisevia ja epäsosiaalisia… ei, kyllä voi käydä niinkin huono tuuri kuin minulla, että eteen sattuu mukavia, inhimillisiä, ehkä enimmin kouluttamattomia mutta paljon maailmanmenosta itse oppineita leppoisia ryyppy-ja keskustelukavereita.

Ja siinä se koukku sitten onkin, kun se ei lainkaan pahalta tunnu niin siihen jämähtää, aivan kuten mihin tahansa elämäntyyliin… toisella se voi olla yhtäläinen elinkautisvangin kävelykierros töihin-kauppaan-kotiin-töihin-kauppaan-kotiin ja ainoa verhoilla peittämätön ikkuna maailmaan päin on televisio… viinaa lukuunottamatta yhtä tasaisen lattea ja yksipuolinen maailma.

Nyt sitten, tämä on taas näitä eksyneitä ajatelmiani, irtonaisia langanpäitä joiden mihinkäänjohtavuudesta en itsekään tiedä… kunhan niitä erittelen ja kirjoittaessa katselen olisiko niissä mitään pidemmälle pohtimisen arvoista…

Minun ikäluokalleni kun ei kukaan koskaan puhunut mistään sosiaalisista turvaverkoista, kontaktipinnoista erilaiseen elämäntyyliin siltä varalta että jotain romahtaa… eivät ehkä osanneetkaan, vanhemmat tai opettajat, sellaisia asioita siihen aikaan… elämän perustarpeissa oli riittävästi miettimistä. Jos jotain muuta sen tavallisen elämän lisäksi tarjottiin niin se oli koulun ja kirkon esittelemä hengellinen pelastuskanava ja se sitten on kovin kaukana meikäläisen maailmasta.

Ja sittenkin, kun lopulta juolahti mieleen että laitanpa pisteen tähän juomiseen, ne puolivahingossa vuosikymmenten aikana mukaan tarttuneet yhteydet erilaisiin järjestöihin, harrastuksiin, päihteettömiin toimintoihin ja ihmisiin olivat mahtavana apuna selvään elämäntyyliin siirtymisessä.
Siitäkin huolimatta että se varsinainen selviytyminen tapahtui yksin, omassa päänupissa jopa asiaa muiden katseilta varjellen, alkuvaiheessa kun raitis elämä hentona versona tuskin edes aurinvaloa kärsi, vieraiden koskettelusta puhumattakaan.

Niin, eihän asialla tietenkään minun itseni kannalta mitään merkitystä ole, enkä ole varma onko kehittelemisen arvoista muuten kaan, mutta tulipa mieleeni että entäs jos…

…Ihmisille jo silloin kun vielä menee hyvin, kun työpaikka, opiskelumahdollisuus, nuoruuttakin jäljellä eikä maailma ole pahimpia iskujaan antanut, saataisiinkin sen tasaisen elämän vastapainoksi tarjottua näkymiä johonkin aivan muuhun, erilaisiin mahdollisuuksiin elää, vaihtoehtoisia kiintopisteitä ja tietoa siitä että elää voi ja voi jopa tuntea itsensä tarpeelliseksikin senkin jälkeen kun yritys on mennyt konkurssiin, ulosottomies vienyt omakotitalon, puoliso kerännyt kamppeensa ja häipynyt, iloinen seurakunta ympäriltä lakannut tervehtimästä ja kaljakin lakannut maittamasta… että sittenkin on monenlaista tekemistä, paljon uudenlaisia ympyröitä joihin kannattaa tarkemminkin tutustua, harrastusmahdollisuuksia ja tekemätöntä palkkatyötäkin …

eli neuvontaa siihen tyyliin ettei elämäntapojenkaan suhteen kannata laittaa kaikkia munia samaan koriin, elämää voi elää useammallakin kuin yhdellä tasolla.

Jaa ettei tästä mitään selvää saa eikä järkeä löydy? Saattaapa hyvinkin olla niin.
Kovin hapuilevaa on ajatteluni omastakin mielestäni, ja kirjoitinkin enemmän siksi että joskus juuri asiaa sanoiksi ja lauseiksi järjestäessä saattaa jotakin itsellekin avautua.

Hmm… annanpa ajatusten hautua, katselen tietysti komentteja mutta ehkä jotain kypsyy omia aikojaan ja saatanpa jatkaa sen siellä jossain taustalla hämäränä haamuna olevan ajatuksen selkiyttämistä.

Tämä ajatteluni kun on kovin keskeneräistä ja etsivää, ei minulla kovin moneen asiaan mitään valmista vielä ole, ehkä ei mikään valmiiksi tulekaan.

Kovin se on syvällistä pohdintaa tuo mitä kirjoittelit. Äläs väheksy itseäsi. Voimme lohduttautua sillä ajatuksella, ettei meistä kenestäkään liene tarkoitus tullakkaan valmiita, sen enempää kuin keskeneräisiä olemme. Keskeneräisyys, rikkinäisyys on rikkautemme, jos käännämme tuon heikkouden vahvuudemmekse.

Paljon olen minäkin tuosta viime yön pohdiskelusta lähtien ehtinyt taas elämää miettimään. Täällä plinkissä kirjoittelu herättää pohtimaan vielä enemmän.

Huomasin tuossa miettiväni sitä, että itselläni on tullut täällä sellainen ihmeelinen tarve selitellä omia ratkaisujani toisille. Toisaalta tuo on tietyllä tapaa eheyttävää, kun tuon huomaa, mutta toisaalta tekee kipeää huomata, ettei ehkä olekkaan vapautunut tuosta ulkoaohjautumisestaan, josta kaiken muun ohella on koko elämänsä ajan kärsinyt. No positiivisessa mielessä ajateltuna, kasvu jatkuu tälläkin saralla, eikä tuo ulkoaohjautuvuus pahasta ole, niin kauan kun en ala miettimään sen vuoksi mitä kirjoitan, saati kirjoittaa, mitä muut haluaisivat.

Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää…

Kai minäkin täällä selittelen ja rakentelen kertomuksia myös omasta elämästäni.
Enkä tosiaan ymmärrä miksi.
Ei tässä minun elämässäni ole mitään sellaisia aineksia että ne muita kiinnostaisivat, eikä siihen sisälly mitään sellaista viisautta jota voisi toisille siirtää.
Ei löydy täsmälleen samanlaista elämää johon voisi soveltaa minun elämänjippojani suoraan lainattuna, eivätkä minun ratkaisuni kenties edes omalla kohdallani ole olleet parhaita mahdollisia. Aivan samoista lähtökohdista, samoilla eväillä, samojen taloudellisten, kulttuuristen, sosiaalisten, sivistyksellisten ja ilmastollistenkin olosuhteiden vallitessa olisi ihan pienen sattuman johdostakin saattanut moni asia mennä vielä paljon paremmin -jos kohta huonomminkin. Ei siis ole aihetta tehdä opetuselokuvaa metsänreunan miehestä, ei edes kirjoittaa elämäkertaa toivoen että se kenenkään toisen elämää parantaisi.

Mutta entä toisinpäin?

Voisinko ehkä jossain sopivassa tilanteessa kerrottuna, jonkun toisen juuri sopivassa mielentilassa kuuntelemana, toimia varoittavana esimerkkinä ettei kuulijan tarvitsisi aivan samoin päätään seinään hakata ja sitten vuosikymmenien kuluttua kiroilla itsekseen että perskule kun en tuota silloin nuorempana tiennyt, olisin paljon paremmin voinut elellä…

No, sekään esimerkki ei monimutkainen olisi kerrottavaksi, mutta luulen että halukkaita kuuntelijoita on kovin vähän. Ehkä ne halullisimmat kuulijat ovatkin jo samoja virheitä tehneet ja jutunkertominen on vuosikymmenien verran myöhäistä?

kas kun ainoa asia josta olen jo kohtuullisen varma näissä päihdeasioissa on se, että olisi kannattanut lopettaa paljon aikaisemmin.

Ensimmäinen parikymmentä vuotta jatkuvaa läträämistä olisi kovin hyvin riittänyt. Kovin vähän olisin menettänyt jos olisin silloin jättänyt sikseen ja tehnyt enempi jotain muuta.
Ne toiset kaksikymmentä vuotta olivat aika turhaa touhua, oliko sitten nuoruuden ja sen nuoruuteen liittyvän kaikkivoipaisen kuplivan riemukkaan humalan kaipuuta vielä sittenkin kun ikä jo oli tehtävänsä tehnyt.

Ei nkiin, että elämä riemuineen ja tunteineen olisi vähemmän riemullinen ja vähemmän tunteita sisältävä… ei niin, vaan siten että ne riemut ja tunteet ovat hivenmen erilaiset, ei paremmat eikä huonommat vaan vain erilaiset.

Ja siksi sen nuoruuden humalatuntemustenkin etsiminen on juuri sitä kadotetun paratiisin etsintää.

Ja turhaa.

Mutta kuten jo sanoin, taitaa olla kovin harvassa niitä jotka haluavat minun turhasta työstäni, virhearvioinnistani kuulla juuri sillloin kun ovat itse samaa turhaa työtä tekemässä, samankaltaista virhettä toteuttamassa… eli vain harkiten on kohdallaan tuonkin toisille kertominen.

Kaikilla alkoholista irti päässeillä näyttää olevan jonkinasteinen toive siitä, että joku toinen selviäisi vähän vähemmällä - ettei tarvitsisi kaikkea oman kantapään kautta kokea, vaan oppia toisen virheistä.

Koskaan ei voi tietää, mikä ‘kolahtaa’ vastaanottajaan. Joten ei se minusta ole turhaa… Yhdestä oikein ymmärretystä sanasta omakin raitistuminen lähti alkuun :slight_smile:

Joo, minullekkin kävi, niin että kesällä kaksi vuotta sitten juttelin itselleni vieraan raitistuneen henkilön kanssa ja se lyhyt kohtaaminen liikautti aivan oleellisesti minua kohti lopettamispäätöstä. Kysymys ei edes ollut siitä, että hän olisi kertonut stoorinsa. Totesi vain keskustelun lomassa, että on lopettanut ja on tyytyväinen päätökseensä, josta oli silloin vuosi. Se vain jotenkin kolahti, kokonaisuus eli miltä hän näytti ja kuulosti, tasapaino. :smiley:

Samankaltainen kokemus minullakin. Juttelin kuntoutuksessa erään siellä viikonloppuvalvojana olleen kaverin kanssa, eikä hän sen kummemmin omaa tarinaansa minulle mitenkään tyrkännyt, kertoi vain sen, että oli itse samankaltaisesta suosta viitisen vuotta aikaisemmin noussut, saman kuntoutuksen avulla ja ystävällisesti vain totesi, kannantaisiko sinunkin luopua tuosta turhasta taistelusta ja kokeilla. Jotenkin tuo liikautti jotakin sisälläni, koska heti seuraavana päivä aloin yrittää edes kuunnella mitä tuolla kuntoutuksessa minulle olisi tarjolla. Raittiutta sieltä tarjottiin ja minä otin sen vastaan. Sen tähden tänään olen raitiina, samalla tiedostaen sen, ettei tämä ihminen minua raitistanut, vaan oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa kertomassa sen, mitä minulle tuossa hetkessä oli hyvä kuulla. Sattumaa, johdatusta, mitä ikinä onkin, minä olen tuosta tänään kiitollinen. Sain elämäni ensimmäisen ystävän, sain raittiuden, sain elämän.

Kiitos tästä kirjoituksesta, sattui itselle sopivaan saumaan. Erinnäisten syiden takia olen ollut aika maassa ja miettinyt, että mitä ihmeen järkeä tässä juomattomuudessa on. Tajusin tuota lukiessa, että niinhän se oli. Lopetin, kun hommasta katosi hauskuus. Toki tästä voisi lähteä kaljalle tuohon lähibaariin, mutta mitäpä suotta. Ei se mitään ainakaan paremmaksi muuta.

Kiitos tästä aloituksesta!

Mulla on kolmenpäivän “tyttöjen ilta” takanani.Olen niin huonossa hapessa, etten meinannut pystyä kirjautumaan kunnen saanut tunnuksia koneelle laitettua.

Hieno aloitus ja otsikko. Mies metsän laidalta, sait sanoillasi kipinän minuun. En nimittäin tiedä mitä enää tekisin. Kauhea krapula. morkkis (tietysti). kyllä te tiedätte, mitä tässä selittelen.

Olen sössinyt kaiken. Sanoin itseni irti työstäni, jossa olin n. 10v. Säännölliset tulot meni, mutta jäipä vapaa-aikaa. Olisin hyvin pärjännyt keikkatyöllä, mutta en voinut ottaa viikonlopputöitä vastaan. sitten en olisi voinut ryypätä. Ja viikonloppuna kuuluu juoda…

Nyt on rahat loppu, fysiikka loppu, mieli loppu, kaikki loppu.

Mun humalat on huonoja. kerta toisensa jälkeen huonompia. Ensimmäiset oluet on superihania. Seuraavat 4 ok. Sitten menee holtti. ja kaduttaa ja jossain kohdassa tulee yö ja aamu. Viimeyönä päät puhuivat minulle :open_mouth: . Tiesin, että se on unta, mutta se oli hirvittävän pelottavaa. Ei tää elämä voi olla tällaista.

tiedän, että ratkaisu on minun ja vain minun tehtävissä. Jos lopetan, mitä teen sen ajan, mikä menee nyt “hauskan” pitoon…

Mies metsänreunalta, sinulla on viisaita sanoja. Kumpa istuisin nyt kanssasi mettän reunassa.

Tervetuloa mukaan walentina-66!

Tuohon pohdiskeluusi totean vain, elät elämää nauttien siitä, pitäen hauskaa selvinpäin. Ilo ilman viinaa, on raittiutta. Ennen kuin huomaatkaan, alat huomata asioita, joihin et aikaisemmin ole milläänmuotoa huomiota kiinnittänyt, alkaen kokea iloa pienistä todellisista asioista. Päivä kerrallaan kohti uutta elämää. Aurinkoa matkallesi, tänään et ole sillä matkallasi yksin.

Kiitos Kaaleppinen.

Valitettavasti en nyt näe valoa. Päivä kerrallaan. Kumpa tämä päivä menisi.

Pelko estää mua menemästä hakemaan apua. Pelkään ihmisiä, tilanteita. pelkään mennä kauppaan.
Olo on niiiiin paha. Sydän pysää. Kaappi täynnä juomia. En meinaa ottaa ensimmäistä.

Seurailen näitä keskusteluja ja lueskelen. Pysyn tän ajan pois kaapilta. Tää on nyt mun elämänlanka, morkkis nääs pahenee ja rytmihäiriöt lisääntyy.

Itse aiheutettua…

Eikö sinulla olisi naapurissa ketään juoppoa jolle lahjoittaisit ne juomat? :mrgreen:

Jos ne eivät ole omiasi vaan esim. puolison, pyydä häntä hankkimaan kaappiin tukeva lukko ja pitämään avain omassa taskussa AINA. Tai siirtämään juomat pois saataviltasi.

Anteeksi, että sotken aloittajan ketjua. olen itsekäs, enkä jaksa aloittaa omaa.

Minuutit tuntuvat vuosilta. En ole avannut kaljaa. Ajattelen niitä, KOKO AJAN.
Voi kuinka helpottaisi… Mutta en voisi huomenna katsoa taaskaan itteäni peilistä.
Normaalisti sieltä katsoo vetävän näköinen nainen :wink: . Nyt siellä on säälittävä paskaämmä. Kaikki eväät leväällään.

En vieläkään kosauttanut.

:laughing: Täällä asuu sellaista naapurustoa, ettei ne kuunakullanvalkeana käsittäisi, että joku veisi kassillisen alkoholia niiden ovelle :laughing: Se olisi ennenkuulumatonta. Mutta näen kyllä silmissäni itseni; tärisevänä ja kalpeana seuraavan talon portinpielessä.

Viinat on minun. Kaataminen viemäriin tai munalukko ei ole ratkaisu.
Alko on vielä olemassa.

en ole ruvennut parantelemaan.
Pieniä askeleita, minuutti kerrallaan.

Sain tehtyä ruokaa. Ja syötyä.

Kotan nyt soittaa mun yhdelle täysraittiille mieskaverille.

Kyllä olen säälittävä. Roikun täällä ja soittelen tuskaani ihmisille, joihin olen harvemmin missään yhteydessä. Soittaisinko baarin terassilta kivassa pikku nousuhumalassa; NOOT

Yritän selvitä tän hetken.

Olen selvinpäin :sunglasses:

(Eilistä en enää laske, vaikka vapina ei helpota

Vaikeeta, koska krapula on näin paha :frowning:

Vaikeaahan se on. Muista kuitenkin että sinä päätät, ei pullo…

Jaksa, walentina! Vaikka tunnin kerrallaan eteenpäin, muistaen että olo helpottuu!

alku on usein vaikea, mielialojen horjahdellessa ja outojenkin tuntemusten kanssa eläessä.

Kirjoita tänne jos se vähänkin helpottaa, eiköhän täältä ainakin keskustelukavereita löydy ja toivon mukaan aina jonkun jostain lauseesta on apuakin…

Tsemppiä ja voimia!

Aloituksesta; tämä niin totta! Nyt tiedän, mitä vastaan jatkossa, kun porukka ihmettelee juomattomuuttani… Kerron, että humalat huononivat vähitellen, niin että lopulta päätin pysyä niistä kokonaan erossa :mrgreen:

Vaikka ihmeen vähän on tarvinnut selvinpäin oloa selitellä.

Tsemppiä Valentina taisteluusi!