Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Lataamo
281

Hyvä, että kuitenkin osaat noiden neuroleptien kanssa pelata, eli tajuat että on otettava käyttöön takaisin joku lääke, kun sen poisjättäminen vaan pahentaa elämää. Mä itse en miettisi niin paljon (aina helppo sanoa :unamused: ) että joudut syömään nyt niin paljon lääkkeitä. Eihän se tarkoita, että koko elämäsi joutuisit niitä syömään. Sulla on vaan todella rankka vaihe, kun on tollaista työharjoittelua ja terapiassa tulee just rankkoja asioita käsittelyyn. Vaikka niitä joutuisi koko elämänsä syömään, niin on se parempi kun vielä ahdistavampi olo.

Ymmärrän että kun kaivellaan lapsuuden ja menneisyyden traumoja, niin tottakai siitä tulee jotenkin ahdistava olo. Omista kokemuksista muistellen helvetin ahdistava olo, tila saattaa pahentua hetkellisesti. Mutta se on kuitenkin eteenpäin menemistä.

Tottakai sitä sitten purkaa sitä ahdistusta johonkin ja pienet asiat saattavat ahdistaa ja sitten vielä syyllistää itseään siitä kun ahdistaa. Mä toivon sulle kovasti voimia Wesole! Äläkä syyllistä itseäsi ihan kaikesta, me ollaan kaikki vaan ihmisiä. Mä olen itse syyllistämisen mestari, joskin olen ehkä päässyt siitä vähän eteenpäin, joten tiedän ettei ne sanat yleensä auta. Toivon silti, että jotain lohtua saat siitä, että täällä luetaan sun juttujasi ja toivotaan parempaa! Haluaisin niin sanoa, että kyllä se siitä… mutta se on aika turha sanonta kun uidaan syvissä vesissä :frowning: . Silti toivon sulle kovasti voimia!

282

Kuulumisia:

Essitalopraami tosiaan laskettiin 10 mg:aan/vrk. Ihan hyvin on toiminut, rauhattomuus ja ärtyneisyys on vähentynyt.

Kävin viime viikolla Lapissa vaeltelemassa. Teki hyvää. Ei mitään aikatauluja, söin kun oli nälkä, nukuin sen verran kun nukutti (yöunet 6-9 h eli ihan hyvin), kuuntelin luontoa ja liikuin. Oli kyllä tasapainottava reissu. Vaimolta sain hienoa tukea kun “pääsin” sinne rauhottumaan ja pohtimaan asioitani, kiitos hänelle.

Ens viikolla alkaa työkokeilu, se vähän jännittää kun ei tiedä miten pää toimii. Työtehtäviä on kumminkin rajattu ja lyhyempi työaika, joten pitäis olla helpompaa. Täytyy lähteä uudella asenteella yrittämään…

Ehkä tää tästä. Aika seesteinen vaihe on nyt menossa… Terapiasta on ollu apua, ainakin tuntuu siltä.

283

Kiitos Lucrezia, lohdullisia sanoja.

Olen pitkin elämääni aina vähätellyt tapahtumia, joilla on paljon vaikutusta nykyiseen pahoinvointiini. Ja olen kantanut syyllisyyttä oireilustani. Ehkä on kuitenkin oikeasti niin, että ainoa keino selviytyä minulle tapahtuneista asioista on vähättely. Aina olen ajatellut, että en oikein ole oikeutettu olemaan niin sairas ja tuskaisen ahdistunut, kun ne tapahtumat on niin vähäisiä. Vaikka terapeuttini, lääkärini, tapahtumista tietävät läheiseni kaikki sanovat, että se kaikki on vakavaa ja aina haitallista lapselle, en kuitenkaan oikein aina usko sitä. Oman ammatillisen taustanikin puitteissa oikein hyvin tiedän, miten sellaiset tapahtumat vaikuttavat aina haitallisesti lapsen kehitykseen. Ja silti vähättelen aina vaan.
No saatan kai minä sen sanoakin, mistä on kyse, kun sen varmaan arvaakin jo. Eli kyseessähän on seksuaalinen hyväksikäyttö sukulaismiehen taholta. Olin tuolloin 13-14 -vuotias. Lähentelyä, koskettelua, ehdottelua, suostuttelua, törkeitä puheitä, tirkistelyä, pornon ja kauhuelokuvan näyttämistä ja sen sellaista. Jokin osa minusta aina ajattlee, että onhan monelle tapahtunut vielä paljon pahempaa ja moni sellaistakin kokenut on hyvin selviytynyt. Miksi minä sitten kannan tapahtunutta niin kauheana taakkana? Tietenkään en oireilusstani syytä yksinomaan noita tapahtumia, paljon on esimerkiksi varhaisessa lapsuudessa kaikenlaista sellaista hienovaraisempaa kaltoin kohtelua. Ja onhan ne geneettiset tekijätkin, molemmilla veljilläkin kun on kaksisuuntainen kanssa. Mutta ehkä ilman niitä tapahtumia ei oireiluni olisi niin vakavaa? On ollut pakko kadota omaan mielikuvituksen maailmaan, jotta olisi kauempana todellisuudesta, jossa joutuu kohtaamaan kaikkia tunteita, joita ei haluaisi muistaa.
Niin, juurikin nuo tapahtumat on akuutisti käsitteillä nyt terapiassa ja olen myös joutunut jälleen kerran tuon iljetyksen kohtaamaan.
Oon mä terapiassa edennyt kaiken kaikkiaan paljon. En ole niin hukassa itseltäni, uskallan kokea tunteita, mielessä liikkuu asioita ja niitä voi ottaa tarkasteluun. Olen kai koostuneempikin, todellisuudentajuisempi. Uskallan puhua ainakin vähän ihan kaikesta.

284

Wesole,
Se, että oot saanut puhuttua noinkin kipeistä asioista, on hyvä. Voisinpa melkein sanoa, että olet suhteellisen pitkällä, vaikka uskon kyllä, että sitä on vaikee itse nähdä.

Mä en uskalla puhua oikein mistään. En ainakaan asioiden oikeilla nimillä. Mieluiten välttelen oikeastaan kaikkia aiheita, joista tunnen häpeää tai syyllisyyttä tai ovat muuten vaan liian kipeitä käsiteltäviksi. Se mun puhumattomuus ei ainakaan johda yhtään mihinkään, tiedän sen itsekin, mut silti se on niin vaikeeta.

Mulla ei kukaan sukulainen ole tuollaisia traumoja aiheuttanut, vaan “kaveri.” Siis joskus 16-17-vuotiaana samoihin “piireihin” kuulunut henkilö. Raiskaus siis kyseessä, mut en vieläkään voi puhua siitä ääneen. Häpeä ja syyllisyydentunnot on vaan niin suuria. Uskon, että jos tuollaisissa hyväksikäyttö/raiskaustapauksissa olis kyseessä joku vähemmän tuttu henkilö kuin sukulainen tai “kaveri”, niin olis helpompi olla tuntematta syyllisyyttä. Mä ainakin olen kelaillut, et entä jos en olisi ollut niin kännissä, entä jos mä itse yllytinkin, mut en vaan muista asiaa, entä jos tulinkin vaan katumapäälle ja mielsin asian tahdonvastaiseksi? Siis jatkuvaa vähättelyä ja syyllisyyttä.

Itsekin tiedän myös siltä vähältä, mitä ehdin psykaa lukea, että syyllistäminen ja vähättely on pahinta, mitä voi tehdä. En voi sanoa kasvuympäristöni olleen mitenkään hirveen suvaitseva. Aina oli se iänikuinen “sä pystyt parempaankin.”

Eipä ihme, että mullekin keino selviytyä on syyllistää ja vähätellä. MullaKIN toisaalta geenit vaikuttaa, mutta olen ajatellut ihan samaa kuin säkin, että jos kaikkia hirveitä asioita ei olis tapahtunut, niin olisinko sitten terve? Tai ainakin oireilisin vähemmän.

Ja noista lääkkeistä, älä tunne niistäkään huonoa omatuntoa. Varmasti työharjottelu stressaa joten ne lääkkeet voi NYT olla ihan tarpeeseen. Ehkä joskus vielä tulee helpompi ajanjakso, ettet niitä lääkkeitä tarvitse.

Mä joudun myös aika usein sairaalaan, jos jätän lääkkeet syömättä. Yleensä syystä tahi toisesta ei motivoi syödä. Aivosolut tuhoutuu, liikaa sivuvaikutuksia, liian tasainen olo yms. :unamused: Nyt olen koittanut tsempata mut olo on tosi huono.

Johtaja74, hienoa, toivottavasti seesteinen kausi jatkuu! Tsempit!

285

Nnaana,nyt en muista aiemmista kirjoituksistasi, onko sulla miten terapia-asiat kunnossa? Toivottavasti saat oikeaa psykoterapiaa, sitä kautta voi saada yhteyden tunteisiinsa ja myös voi oppia puhumaan jopa niistä kipeimmistä.
Mää kun olen tällä erää viidettä vuotta psykoterapiassa, niin olen sinä aikana joutunut oppimaan puhua kaikesta, melkein kaikesta. Onhan mulla kaksivuotinen psykoterapia viidentoista vuoden takaa. Ja opiskeluaikoinakin jotakin yritystä oli.
Hyväksikäyttötapahtumista olen alkanut oikeastaan ensi kerran terapiassa (ja muutenkin) puhua noin vuosi sitten. Silloin hyvin kylmästi, tunteettomasti vain latelin kertoa kaikki tapahtumat, ilman siis minkäänlaista tunnetilaa. Nyt kykenen yhdistämään tapahtumiin tunteita ainakin vähäsen. Luotan riittävästi terapeuttiini, siksi uskallan.
Nnaana, mulla on nuoruudessa myös kokemus seksiin pakottamisesta. Samat ajatukset kuin sinulla. Olin kännissä, lähdin itse miehen (en tuntenut aiemmin) matkaan ja tulin sitten toisiin ajatuksiin, hän ei päästänyt pois vaan väkivalloin piti minut siellä. Mulle se oli eka kerta. Pääsin karkuun aamuyöllä. Ja vieläkin tunnen syyllisyyttä ja häpeää siitä, että itsehän menin, itsehän annoin ymmärtää, oma vika oma vika. Ja silti heti kun luin sinun tarinasi Nnaana, ajattelin, ettei sinun missään nimessä ole syytä tuntea häpeää ja syyllisyyttä. Naisella pitää aina olla oikeus vaikka sitten muuttaa mielensä. Koskaan ei saa väkipakolla tehdä mitään sellaista. Mut ymmärrän kyllä, mitä tunnet. Minulla ainakin nuo tapahtumat on aiheuttaneet sen, etten vieläkään osaa suhtautua seksuaalisuuteen mitenkään normaalisti. Pelkään ja ahdistun kaikesta. Paitsi juoma-aikoinani se meni ihan päin vastoin, sotkin jos minkäkinlaisissa ihmissuhteissa. Ja tästä asiasta minä taas en pysty puhumaan. Nytki alko ahdistaa hirveesti, huh huh. Vaan onneksi mulla on niin loistava terapeutti. Kunhan vaan saan jatkaa hänen kanssaan työskentelyä, niin uskon että joskus on mieleni tasapainoisempi.

286

Huh, Wesole ja Nnaana se kylmä puhe ilman tunteita: menneisyyden luettelu kuin cv:tä lukisi uskon että se on osa sitä, että ei yksinkertaisesti todellakaan ole pystynyt kohtaamaan niitä tunteita silloin. Se on yksi ihmisen psyyken selviytymiskeino johon itsekin olen syyllistynyt.

Kuitenkin myöhemmin olen vasta myös psykologin ja psykiatrin kanssa jutellessa tajunnut, että sillä hetkellä elämää “asioiden kieltäminen” oli ainoa selviytymisstrategia. Mulla on edelleen asioita menneisyydessä (ei hyväksikäyttöä kuitenkaan) joista en ole yksinkertaisesti pystynyt puhumaan psykiatrilleni enkä kellekään muullekaan, paitsi isoveljelleni silloin kun hän vielä eli. Luulen että vien nämä asiat hautaani. Ne eivät kuitenkaan vaikuta omaan tilaani mun mielestä, en ajattele niitä koskaan.

Mutta nuo teille tapahtuneet asiat ovat sellaisia, että joskus ne tulee kohdata että pääsisi eteenpäin. Kyllähän ne siellä taustalla vaikuttaa, vaikkei niitä ajattelisi ja niistä ei puhuisi. Hyvin voimakkaasti vaikuttavia ja helvetin traumaattisia asioitahan nuo ovat kasvuiässä olevalle ihmiselle. Ja takuulla vaikuttavat ihan kaikkeen kasvuun ja mielenterveyteen. Tulevat niin sanotusti esiin jollain tavalla ennemmin tai myöhemmin, kuten traumaattisilla tapahtumilla on tapana. Ei sitä edes tajua välttämättä mistä tämä nyt johtuu, jossain vaiheessa tila vaan pahentuu. Ihminen ei usein pysty jatkamaan tapahtumien kieltämistä loputtomiin ja vaikka pystyisi, niin alkaa oireilemaan muulla tavalla.

Mulla on geneettinen taipumus masennukseen ja toiselta puolelta on skitsofreniaa, mutta sitä en luojan kiitos ole saanut. Mutta mä itse tiedän kyllä, että ilman joitain asioita mitä on tapahtunut mulle, elämä olisi voinut mennä ihan eri tavalla. Kuten teilläkin. Jokainen tuska on henkilökohtainen, siksi ei voi verrata että toisella on mennyt paljon pahemmin ja he ovat selvinneet. Kaikki eivät yksinkertaisesti ole yhtä vahvoja, me ollaan jokainen yksilöitä. Ei missään nimessä pitäisi tuntea sitä syyllisyyttä ja verrata omaa tilannettaan muiden tilanteeseen.

Silti näin vanhempana olen ajatellut, että niillä korteilla on pelattava jotka on jaettu, meidän jokaisen.

Sen sanon, että se että mitä juuri kirjoititte ja sanoitte asian ääneen, on jo helvetin iso juttu. Se on niin perseestä että yleensä oli rikos mikä tahansa, niin uhri kärsii sen syyllisyyden ja tuskan.

Voimia teille molemmille ihan hirvittävästi ja jaksamista.

287

Niin, onneksi meillä on nuo psyykkiset puolustusmekansimit ja onneksi ne pelaa niinkin hyvin. Juurikin tuo kieltäminen tai torjunta ovat niitä keinoja, joilla kamalista tapahtumista selviää. Tai arvon kieltäminen, juuri se vähättely. Minäkin puhuin pitkään vain “ikävistä tapahtumista” ihan kylmän viileesti. Justiinsa joo ikäviäpä hyvinnii. Hirvittäviä, kammottavia, tuskallisia, vahingoittavia, helvetillisiä, iljettäviä, pelottavia ovat ne.
Onhan se vaan niin, että jos traumaattisten tapahtumien aiheuttamat tunteet tulvahtaisivat täytenä ja raakana kehiin, ei sitä kestäisi. Ennen mulle oli alkoholi ja päihtymys se keino, miten esimekiks juuri noiden kokemusten aihteuttama tuska pysyi kasassa. Siksi niin kovasti pelkäsinkin raitistumista, pelkäsin etten kestä tunteita niin paljaina. Mutta oikeanlaisen psykoterapian ansiosta olen selviytynyt kaikkine kamaline tunteineni.

288

Joo totta, ihminen ikään kuin eriyttää kaikki traumaattiset tapahtumat pois itsestään. Siitä se kylmyys ja tunteettomuus. Itselläni tosin se kylmyys ja tunteettomuus saa aikaan sen, että epäilen sanojani. “Ei kellään voi olla näin kamala elämä, ei mulle ole käynyt näin, kun pystyn puhumaan näin tunteettomasti…” Ihan kuin kertoisi jostain muusta kuin itsestään ja omista kokemuksistaan.

Olet Lucrezia ihan oikeassa, että jos mielii päästä eteenpäin, niin kyllä nämäkin asiat pitäis käydä läpi. Sehän on iso osa koko sairastumisprosessia ja traumoja. Vielä kun olisi joskus uskallusta ja voimia. Etenkin kun pääsisi siitä häpeän tunteesta eroon… :confused: Vaikka noinhan se on, häpeä kuuluisi tekijälle, eikä uhrille! Enkä mäkään ajattele, että kenenkään muun uhrin tulisi hävetä. Omalla kohdallani ajatusmaailma vaan jostain syystä pätee. :confused:

Wesole, mulla on psyk.polilla järjestetty “psykoterapialuontoiset” keskustelukäynnit 2krt/vk, mun työntekijäni on koulutukseltaan psykoterapeutti. Että sinänsä terapia-asiat on kunnossa. Jos itse nyt uskaltaisi avata suunsa…

Wesole, mullekin alkoholi oli pakenemiskeino siitä huolimatta vaikka tapahtumahetkellä oli kännissä. Mut sit taas alkoi itse kontrolloimaan suhteitaan ja veti ne ihan överiksi. :unamused: Koska kerran oli kirjaimellisesti ei mitään, niin oli pakko nostaa itsensä sen yläpuolelle vaikka loppupeleissä se vaan satutti. Esim. paniikkikohtauksia keskenkaiken, kiva siinä sit selittää et mistä on kyse… :unamused: Ja pelot raskaana olemisesta. Onneksi lopetin tuon vaiheen melko pian.

Kiitos, kun jaksatte olla vertaistukena. <3

Toivottavasti viestissäni on kaikki, mirä piti sanoa, koska tsolpideemit. :mrgreen:

289

Hei Nnaana, ootko minkä aikaa käynyt terapiassa? Ihan oikeaa terapiaahan tuo on, tiiviit tapaamiset psykoterapeutin kanssa. Koetko luottamuksellisuutta suhteessa terapeuttiin, tunnetko olosi turvalliseksi hänen kanssaan? Kun mun terapia alkoi nelisen vuotta sitten, kiinnityin kyllä siihen ihan hurjalla intensiteetillä heti. Mutta vasta reilu vuosi sitten aloin puhua hyväksikäytöstä. Tätä ennen olin vain ohimennen manininnut, että jotain vähäistä sellaista on tapahtunut. Nyt kun olen vuoden verran hitaasti ja varovaisesti harjoitellut, on puhuminen alkanut onnistua - ei se siis helppoa ole, mutta mahdollista. Se vaan vaatii vielä paljon aikaa ja rauhallista otetta. Terapeuttini ymmärtää tämän, eikä hoputa minua mihinkään, lempeästi vain ottaa asioita esille.

Totta se on, että vain pukemalla kokemuksensa sanoiksi voi saada mahdollisuuden toipua. Mut ymmärrän täysin sen häpeän ja kaikenlaiset vääristyneet tunteet, jotak vaikeuttaa puhumista. Syyllistän itseäni vieläkin muun muassa siitä, että en silloin 13-vuotiaanan tyttönä lähtenyt heti pois, kun ensimmäiset epäilyttävät jutut tapahtuivat. Hoidin hyväksikäyttäjän lapsia, ja palasin aina uudelleen sinne lasten takia ja siis siitä kannan syyllisyyttä. Vaan enhän minä edes oikein ymmärtänyt, mitä tapahtui - kokematon viaton tyttönen kun olin.

Aloita Nnaana ihan kaikessa rauhassa vaan ja varovaisesti, älä vaadi itseltäsi liikaa. Traumakokemusten sanoittaminen on hidasta työtä. En tiedä onko terpeuttisi yhtään tietoinen, että sinulle on sellaista tapahtunut? Jos ei tiedä vielä, niin voithan aloittaa sanomalla, että on jotakin josta haluaisit puhua, mutta et vielä pysty. Minulle kyllä kävi niin, että vuosi sitten juurikin kertoa täräytin kaiken kuin liukuhihnalta, tapahtuma tapahtumalta ihan kylmän viileesti vaan. Sen jälkeen oli pitkä aika, etten palannut asiaan, mutta vähitellen olen onnistunut lähestymään tapahtumia ja onnistunut liittämään niihin tunnekokemuksiakin. Eli haluan kannustaa sinuan Nnaana ja kaikkia muitakin, joilla on traumakokemuksia, uskaltakaa puhua, eivät sanat eivätkä niiden herättämät tunteet tuhoa ketään. Ja jokaisella meillä on ne psyykkiset puolustusmekanismit, ne tulevat käyttöön kyllä, jotta ahdistavimmat asiat ja tunteet voi kestää.
Rohkeutta ja voimaa sinulle Nnaana!

290

Puran nyt tänne vähän omia viimeaikaisia kokemuksiani, tuntuu niin terapeuttiselta ja jospa näistä jollekin jotain apua olisi.

Aloitin pitkähkön sairausloman jälkeen työkokeilussa nyt maanantaina. Takana 4 päivää, ihan hyvin on mennyt, varsinkin aamupäivät. Teen 6 h päivää. Aamupäivät tuntuu menevän hyvin, iltapäivällä ei sitten enää jaksa niin keskittyä. Tänäänkin otin töiden jälkeen tunnin nokoset kun väsytti niin.

Työyhteisö on kyllä sairas. Entinen esimies on sivuuttanut minut kokonaan, en ole hänelle enää minkään arvoinen, pelkkä epäonnistuja. Uusi (alempi) esimieheni on kyllä asiallinen, samoin työkaverit. Työkavereiden tuki on hyvää. En vain tiedä jaksanko enää olla siinä ympäristössä jossa sairastuin? Työkokeilun aikana on hyvä miettiä.

Se ärtyneisyys tosiaan loppui kun laskettiin Essitalopraami 10 mg:aan/vrk. Nyt tuntuu että tuo lääkitys olisi tasapainossa, kun vaan omat henkiset voimat palautuisi. Kai ne siitä…

Kiitos kaikille tuesta & tsemiä!

291

Hei, johtaja74. Kiva kuulla että työkokeilu on alkanut hyvin. On tosi ymmärrettävää, että aluksi työhön paluu väsyttää valtavasti.

Itsekin olin omalla silloisella työpaikalla työkokeilussa, mutta se ei sitten onnistunutkaan. Olin aivan keskeneräisessä kunnossa. Olin kai tekevinäni jotakin, mutten saanut todellisuudessa mitään aikaiseksi. Tulin kyllä sittemmin irtisanotuksi tehtävistäni. Työsopimuslakihan antaa mahdollisuuden irtisanoa, jos on yli vuoden poissa saman sairauden vuoksi ja ei ole näytettävissä, että olisi lähiaikana palaamassa työkuntoiseksi. En ole käsitellyt koko irtisanomisasiaa vielä juurikaan, joten suhtaudun siihen yliasiallisesti.

Nyt mulla on takana seitsemän viikon työharjoittelu liittyen ammatilliseen kuntoutuskurssiin. Sitä ennenhän kaikki kurssiin kuuluvat työharjoittelut menivät päin prinkkalaa. Tämä onnistui, ahdistuksen ja tuskan kera, mutta onnistui. On vähän semmoinen voittajafiilis tietyllä tapaa, kestin sitä ahdistusta ja se ei lamannut toimintakykyäni. Nyt suunnitellaan työhönvalmennusta, eli pitkäaikaisempaa työharjoittelua.
Mulla on ammatinvaihto edessä, en pysty enää entisiin tehtäviini, koulutustani vastaavaan työhön ollenkaan. Ja niinpä sitten vanhoilla päivillä vielä suunnittelen opiskeluakin, ensi syksyksi.

Nyt on vaan sellainen olo, että on niin paljon kaikkea meneillään, että en tiedä mihin ajatuksensa suuntaisi. Juuri haetaan myös kelan psykoterapiaa kolmannelle vuodelle ja stressaa vietävästi, saanko sitä.

Kaiken kaikkiaan ahdistuneisuus on lievittynyt, ei poissa toki, mutta siedettävämpää.

292

Kysymystä kaikille bipoille:
Miten oppia mahdollisimman varhain tunnistamaan manian oireita? Depressiopuolen oireisto on niin kovin tuttua ja tavallista, sen merkit tunnistaa hyvinkin aikaisessa vaiheessa. Sitä on sitä paitsi ilmassa oikeastaan aina, kun ei ole vauhdissa. Mulle kuitenkin tuo manapuoli on vähemmän tuttua. Olenhan oikeastaan sairastanut bipoa vasta neljä vuotta, vaikka olen kai koko aikuisiän lievästi oirehtinut ja yhden keskivaikean masennuksen käynyt läpi.

Ihmettelen siis juuri nyt itsessäni iloista mieltä. Se tuntuu oudolle ja vieraalle. Pelottavallekin jotenkin. Ja niinpä alan heti etsiä tästä sitä manian alkua. Vähän alkaa tuntua siltä, että pitäisi esimerkiksi siivota sitä ja tätä. Vähän olen heitellyt taas vanhoja vaatteita pois. Unet on ok, herään tosin tavallista aikaisemmin. Toisaalta olen pitkän aikaa nukkunut todella paljon, joten unen määrän väheneminen voi kieliä ihan normaalista olotilastakin vain.

Ilomieli on ollut hyvin vahvasti läsnä terapiassa. Olen onnistunut jopa olemaan vähän rento ja vapautunut siellä. Tämä on erittäin poikkeuksellsista minulle, olen todella kontrolloiva ja vakavamielinen potilas. Haluan aina pitää tarkan huolen siitä, mitä puhun, miten ilmaisen itseäni ja pyrin ihan liikaa olemaan mahdollisimman oivaltava. Nyt on ollut pari kertaa tosi hyvä ja juurikin iloinen olo terapiassa.

Että mistä sitä tietäisi, onko tämä ihan normaalia tavallista ihmisen elämää, jossa on mukavia tunteita ja tavallista tai jopa hyvää oloa. Vai kieliikö tämä kaikki touhu siitä, että se vauhti on hiipien hiljaa tuloillaan. Miten siis oppisi tunnistamaan sen manian siinä vaiheessa kun se on ihan alkutekijöissään? Silloin kun vielä ei ole niin autuaallisissa oloissa olisi sairaudentuntoinen. Ja ehkä osaisi varautua vaikkapa lääkitysmuutoksiin. Kun kokemuksesta tietää sen että kun mania pääsee päälle, ei siitä enää halua eroon. Varhaisessa vaiheessa voisi vielä siis ymmärtää, että vauhtivaihe ei ole hyväksi, uenttomuus ei ole hyväksi, supersiivoaminen hammasharjatarkkuudella ei ole hyväksi, ihmissuhteiden sotkeminen ei ole hyväksi, säästöjen hupeneminen ei ole hyväksi.

Mulla kyllä on syytäkin olla hyvällä mielellä, kun noi ammatilliset suunnitlemat alkaa muotoutua. Mutta onko tässä vaaransa vaiko eikö, kas siinäpä pulma.

293

Hyvä kysymys, mutta jossain määrin yksilöllistä. Joku voi olla persoonaltaan innokas ja tekevä, joten normaalin rajaa on vaikea asettaa.

Mutta jos mietin itseäni. Ensimmäisenä tulee se hyväntuulisuus. Sellainen mitä mikään vastoinkäyminen ei lannista. Silloin vaan nostaa kierroksia ja selvittää sen. Alan nauramaan helposti ja ihmettelen miten joku juttuni ei jostain toisesta ollut huippuhauska tai fiksu. Puhumisen lisääntyminen/nopeentuminen on sellainen minkä muutkin jo huomaa. Tehtävien lisääminen/uusien juttujen suunnittelu, vaikka vanhat on vielä kesken. Vaikeaa keskittyä yhteen asiaan tai sitten jonkun asian tekeminen tuntikausia. Ärsyntyyminen, jos joku keskeyttää minut puhuessani tai tekemisissäni. Haluaisi istuaa paikallaan, muttei pysty. Herääminen ajatustulvaan tai nukahtamisen vaikeus sen takia.

Minusta on hyvä, jos on joku läheinen ihminen kenen kanssa on sovittu, että hän sanoo nähdessään manian merkkejä. Niistä merkeistä pitää siis puhua silloin kun on järjissään. Puolisollani on mahdollisuus ilmoittaa mt-hoitajalleni, jos näkee huolestuttavia juttuja käytöksessäni. Yleensä ensimmäisenä hän huomaa innostukseni, jatkuvan tekemisen ja puhetulvan. Joskus sen itsekin huomaan, mutten pysty sitä pysäyttämään.

Mitä oireita sinulla on aiemmin ollut Wesole?

294

Viimeksi kun alkoi vauhdituttaa, meni ekana yöunet. Sillä kertaa ei mieliala noussut lainkaan, olin erittäin ahdistunut, mutta ääritouhukas ja uneton. Unettomuus alkoi hyvin nopealla aikataululla.

Noin vuosi takaperin vauhti alkoi myös yöunien menettämisellä, aluksi niin, että oli aika hankala olla, mutta pian valvominen olikin ihanaa. Mut niistä muista alkuoireista on vaikea saada kiinni. Itse asiassa se taisi mennä niin, että ensin olin itse sitä mieltä, että vauhtia pukkaa, mutta terapeutti katsoi, etten ollut vauhdikas. Paitsi sitten seuraavalla kerralla totesi minun olevankin vauhdikas. Se oli aluksi vain sellainen vauhdin tunne kai sitten jo ennen kuin se näkyi ulkopuolelle mitenkään.

Mut ehkä nyt sellainen malttamattomuus tulee esiin ja vaikeus olla paikoillaan. Ei millään malttaisi kuunnella muita, haluaisi olla itse äänessä koko ajan. Kuitenkin pystyn tällä hetkellä sitä hillitsemään, olen esim. tänään kyllä ollut koko päivän kuntoutuksessa, istunut paikallani, vaikka mieli on hortoillut muualla. Olen intomielisen iloinen kun ammatilliset suunnitlmat hahmottuu. Vähän kuitenkin tuntuu, että tämähän voisi olla ihan tavallista elämää vain, tavallisen kivaa olotilaa ja persoonaan kuuluvaa halua olla esillä ja puhua. Että jos se onki niin, että mä vaan voin nyt hyvin? Sellasta ku ei ole vuosikausiin ollut, ni heti alkaa epäilyttää…

Mies puuttuu sitten, kun valvon yöllä ja hän ei saa touhuiltani nukutuksi. No kyllä se viimeksi taisi kysellä ja ihmetellä jo aikaisemmin, kun aloin heittää kassikaupalla vaatteita kierrätykseen. Nyt oon aloittanut samaa kyllä, vähän ainakin.

Se että tämä on outoa ja jotenkin pelottavaa, on kummallista. Vai onko se sitte niin kuin se yks sanonta menee, että tuttu helvetti on parempi kuin vieras taivas?

295

Mania on sen takia just vaikea tunnistaa, koska maaninen ihminenhän on omasta mielestään elämänsä kunnossa! Mut nyt kun ajattelen, niin päihteidenkäyttö on ihan holtitonta mulla maniavaiheessa, sellanen kuolematon olo. Vaikka liittyyhän mulla toisaalta kovin pahaan masennukseenkin juominen/muut päihteet. Toki tilanne on eri, jos olet täysin päihteetön. Monet vaan tuppaa buustaamaan sitä oloa entisestään päihteillä.

Unettomuus on kyllä yks merkki, siis jos olet energinen vaikket oiskaan nukkunut melkeen laisinkaan. Mulla sen nukkumisen estää vauhdin aikana ajatusten lento. Siis sen tyyppinen, että tyyliin “ei hitto, pitäiskö pestä hiukset, vois kans värjätä ne, mitähän vaatteita vois heittää pois, niin joo ja mikä ois hyvä sisustusidea seuraavaksi?” Tommosia täysin toisiinsa liittymättömiä asioita ja silti ne asiat tuntuu olevan pakko toteuttaa, kun aivot ei “hiljene” muuten laisin. Monet kerrat olen levitellyt vaikkapa itseruskettavaa keskellä yötä, kun on sattunut tekemään mieli ja sit siirtynyt seuraavaksi tilaamaan nettikaupasta kaikkea.

Kunnon maniaa mulla ei ole ollut tosin koskaan, ennemmin hypomaniaa.

296

Mulla tulee vuos raittiutta joulukuun alussa. Raitistelun alussakaan ei vauhdikkaana tehny mieli juoda. Oli jotenkin niin loisto-olo muutenkin, ei ollut tarvetta yrittää sitä nostatella. Ja nyt muistikuva viime repsahduksesta pitää yllä kyllä raittiutta, kun tuli niin kaamea ahdistus, että oksat pois. Ei o kyllä viime aikoina muutoinkaan edes masentuneena tai ahdistuneena enää tehny mieli viinaa. Vietän AA:ssa siis kohta 1-vuotispäiviä.

Mullon kans justiinsa toi ajatusten riento tyypillistä sitten, kun se vauhti pääsee enemmän päälle. Just samaan tapaan, kuin sulla Nnaana, yöaikaan: pitää silittää tyynyliinat! neuloisko sukat? ai niin joo eteisen kaappi pitää järjestää! mitä sitten seuraavaksi siivoaisi? lähtiskö lenkille? ainiinjoo verhot pitää pestä! mitähän plinkissä on uutta? ovenkahvat pitää desinfioida!

Mut kun vaan tajuais aikaisemmin. Juuri ennen kuin menee pilaamaan kaiken.

297

Wesole ja Nnaana:

Todella hyvin tunnistan noita teidän kirjoittamia juttuja. Nyt minulla on selkeästi hypomaaninen olo. Koko ajan päässä sata juttua joita pitäisi tehdä. Joskus on vaikeaa keskittyä yhteen juttuun (vaikka telkkarin katsomiseen), kun katse alkaa harhailla tilassa ja etsiä siivoamisen ja korjaamisen kohtia. Mielessä tekee niitä tehtävälistoja. Ja kaiken on pakko tapahtua NYT. Ei voi odottaa huomiseen tai joskus edes sitä, että söisi ensin. Tuntuu, että se ajatus polttelee päässä, kunnes aloittaa tekemisen.

Alkoi ihan naurattaa Wesole luettuani tuon yhden juttusi, kun minäkin aina alan vaatekaappeja tyhjentämään kierrätykseen :laughing: Tuolla on nyt pari säkkiä valmiina ja huomenna olen menossa ostamaan lisää vaatteita :unamused: Selkeästi hypomaanista, koska haluaisin lähteä nyt heti ostamaan niitä. Enkä vasta huomenna. Se tuntuu ikuisuudelta. Ja yritän hillitä itseäni etten ostaisi kaikkea hullua. Tässä tilassa kun se itsetunto on nosteessa, niin sitten sitä ostaa jotain todella yliampuvaa, mitä ei kehtaa muuten kuin maanisena päälleen vetää.

Kirjoitit Wesole siitä kuuntelemisen vaikeudesta ja halusta puhua. Minusta tuntuu välillä näillä fiiliksillä siltä, että kun toinen puhuu, niin sitä väijyy hetkeä, kun pääsee siihen väliin puhumaan. Joskus innokkaalla päällä mt-hoitajan kanssa alan ohjaamaan/dominoimaan täysin keskustelua. Annan hyvinkin karismaattisen ja älykkään kuvan itsestäni. Monet saavat minusta sellaisen kuvan ja ovat yllättyneitä, jos saavat tietää, että olen toisaalta hyvin epävarma, ahdistunut ja pelokas ihminen.

Tosi mahtavaa Wesole, että olet ollut raittiina. Se keventää varmasti elämää, kun ei tarvitse siitä murehtia :slight_smile: Sinun kannattaa tänne kirjoitella miten olot etenee. Että lähteekö vauhti kiihtymään vai ei.

298

No niin kello on 2 yöllä eikä nukuta. Heräsin 4 h unien jälkeen ja saman tien lähti taas ‘kone käyntiin’. Ajatukset poukkoilee villinä, en pysty rauhoittumaan uneen. Töissäkään ei nyt niin stressaavaa pitäis olla kun oon työkokeilussa, vaikka vaativien kohteiden parissa työskentelenkin.

Eilen taas väsytti valtavasti, nukuin heti töiden jälkeen tunnin unet js illallakin oli nuutunut olo.

Tekis mieli nukkua mutta ei pysty. Ahistaa kun oon tämmönen…

299

Kyllä mullakin pikkuisen alkaa tulla touhukkuutta. Toisaalta vieläkin yritän ajatella, että tämä olisikin vain se tavallisen tehokas minä, joka puuhastelee taukoamatta. Olen ostanut kallista kosmetiikka, johon ei ole varaa. Ja vähän vaatteita ja entisiä heittänyt pois. Siivousvimma parhaillaan menossa. Listaa täytyy laittaa tekemättömistä, kunhan malttaisi istua paikallaan. Tähänkin psyähtyminen on vaikeaa…

300

Mulla taitaa olla nyt sekamuotoinen jakso meneillään. Toisaalta riittää energiaa ja ideoita, mutta hypomanian vallitseva hyväntuulisuus puuttuu, olen pirun kireä ja räjähdysaltis, jolleivat asiat mene juuri, kuten tahdon. Mielialavaihteluni ovat myös aika rajuja tällä haavaa, stressaan ihan mitättömistä asioista ja itku on herkässä. Toki mulla on noita samoja oireita muulloinkin, mutta nyt ne ovat olleet erityisen korostuneita. Hyvien fiiliksien hetkiäkin tulee, mutta kovasti aaltoilevaa ja huonosti ennustettavaa tämä meininkini nyt on. Unettomuuskin vaivaa. Siis nimenomaan vaivaa. Hypomaniassa sillä ei niin väliä olekaan, vaikkei saakaan kunnolla nukutuksi. Kyllä tämä tila masennuksen voittaa, mutta inhottavan tästä tekee juuri tuo pirullinen ailahtelevuus, joka on raskasta muillekin ihmisille ja sen kautta toki mullekin, kun en haluaisi sanoa pahasti syyttä suotta, mutta kielenkantani eivät pysy oikein kurissa, kun en itsekään tiedä, miten mihinkin vastaantulevaan asiaan milloinkin suhtaudun :unamused: . Lisäksi mua on alkanut janottaa pahemmin, kuin vähään aikaan. Juuri kun selvisin takaisin elävien kirjoihin hirvittävästä krapulasta, niin eiköhän tee taas mieli korkata ja päätinkin jo tehdä sen, kun on aika hällä väliä -olo sen suhteen, vaikka ryyppäisin itseni hengiltä :unamused: . Tämä tila on tosin ehkä huonoin mahdollinen ryhtyä juopottelemaan. Saattaapi olla, että kännistä ei tule kovinkaan hauska kenenkään mielestä :neutral_face: .