Sinulle, rakas.
Viikko sitten sunnuntaina heräsin yksin. Poliisilaitoksen putkasta. Olkanivelen sijoiltaan menon takia käteni oli kantositeessä. Hammas lohjennut. Päätä särki ja kurkku oli yhä käheä ja tosi kipeä kuristuksestasi, sekä minun huutamisestani. Minulla oli kylmä, enkä tiennyt missä sinä olit. En muistanut milloin minua olisi ahdistanut ja pelottanut niin paljon. Olin niin yksinäinen ja rikki. Lisäksi en tiennyt koirani tarkkaa olinpaikkaa. Pelkäsin, että tarinamme päättyy tähän. Nyt tuli vakava ylilyönti.
Tiedän, taas, miltä se tuntuu, kun rakas kumppani katsoo, mutta katse on tyhjä ja se harhailee ohi. Kuin kaikki kaunis pyyhkiytyisi pois sillä hetkellä. Sinun persoonasi oli, taas, muuttunut. “Alpron voimalla”.
Olit yksin bussipysäkillä, kn tulin töistä kotiin. Sinulla ei ollut kotiavainta eikä puhelinta, josta oli akku hyytynyt.
Olit sekava, nuhjuinen ja ärsyyntyneen oloinen, joka sinussa eskaloitui 17,5 tunnin aikana vihaksi, raivoksi, väkivaltaiseksi. Rahapäivä. Ryynejä. Ihan v*****i, liikaa. Päinvastainen ja sekava vaikutus.
Iltapala. Kaksi tupakkaa. Yksi Burana. Hiljaisuus. Tyhjyys. Pelko. Epätoivo. Suru. Ikävä. Pettymys. Trauma.
Vihdoin kymmenen jälkeen valojen sammuttua nukahdin omaan nyyhkytykseeni, joka tuntui kaikuvan “kopin” seinillä.
Aamupala. Valot päälle. Missä sinä olet? Miksi minä olen täällä? En kuulu tänne. Aamutupakka. Itkemistä.
Yksi Burana. Joka paikkaa särkee ja kolottaa, keuhkot ovat kipeänä edellisen päivän huutamisesta.
Kuulustelu. Kuinka pahalta, surulliselta ja ahdistavalta tuntuikaan tehdä sinusta rikosilmoitus. Sinä pahoinpitelit minut, kun olit niin hiton sekaisin. Se ihminen EI ollut sinä.
Sinä kilahdit. Parvekkeen ovessa näkyy hampaani jälki. Löit minua monta kertaa, potkaisit muutaman kerran. Heitit, kirjaimellisesti, heitit minut lattialle mahalleni ja tulit päälleni. Vasemmalla kädellä kuristit minua lujasti, että henkeni pihisi. Huusin niin kovaa kuin vain pystyin. Pelkäsin kuolevani. Oikealla kädellä väänsit toisen käteni selkäni taakse todella rajusti. Sattui. Pääsin otteestasi irti ja nousin lattialta ylös, en edes muista miten. Paniikki, shokki, pelko. Kaadoit vielä pullollisen vettä päälleni. Collegepaitani kastui.
En muista laittaneeni takkia päälle, jalassa minulla oli ns. tupakkatohveleina olevat “crocsit”.
Silmälasejani en löytänyt. Tupakat, sytytin, puhelin, passi ja nopasti ulos asunnosta, kodistamme.
Muistini pätkii osittain. Shokkitila, en minuutteihin edes tuntenut käteni hirvittävää kipua, kunnes ulkona ollessani pihaan saapui poliisipartio. Naapuri oli hälyttänyt apua. Toinen käteni oli oudon tuntuinen ja sitä koski todella paljon, se kipu oli jotain aivan kamalaa. Kerroin poliiseille mitä oli tapahtunut ja he sanoivat, että käteni on sijoiltaan ja olin äärettömän järkyttynyt, kipuileva ja itkuinen. Huoli koirasta oli myös hirvittävän suuri.
Oloni oli tavallaan suhteellisen epätodellinen.
Poliisit soittivat ambulanssin ja sitä odotellesani poliisit menivät asuntoomme, viipyivät siellä hetken ja toivat sinut otteessaan ulos ja laittoivat sinut “maijaan”. Tajusin sillä hetkellä, että asuntoomme tullaan tekemään kotietsintä. Kotoamme löytyi kannabista.
Minut vietiin ambulanssin kyydillä sairaalan kirurgian päivystykseen. Kaikki tapahtui kuin jossain elokuvassa. Sairaalapaita päälle, kättäni ja päätäni sekä vartaloani särki ja pakotti eri puolille.
Itkin valtoimenaan. Olin selvinpäin sekaisin. Poliisit sanoivat hoitohenkilökunnalle, että kun minut on hoidettu, heidän on soitettava partio hakemaan minut “talolle”. Silloin iski välitön hätä ja paniikki, halusin vain karkuun, piiloon, kotiin. Ja toivon vain, ettei mitään tällaista olisi tapahtunut. Pelotti.
Kohta minut kiikutettiin röntgeniin ja sieltä takaisin sänkyyn. Vilkaisin siinä välissä kättäni, olkapääni oli omituisessa asennossa. Oksensin.
Kivut olivat lähes sietämättömät enkä pystynyt sairaalasängyssä olemaan mitenkään päin. Hoitaja laittoi minulle kanyylin ja voimakasta kipulääkettä suoneen. Kipuja oli edelleen ja kipulääkettä lisää ennen kuin olkapääni operoitiin paikalleen ja lääkäri toi kantositeen, jota tulisi pitää muutama viikko. Kivut lievenivät ja mieleni rauhoittui hieman. Minulta oli loppunut savukkeet, joten kipaisin sairaalan lähellä olevalle lähikaupalle. Ostin tupakkaa ja suklaata. Söin suklaapatukat nopeasti ja vartin aikana poltin neljä tupakkaa.
Mielessäni vilahti vaihtoehto ja mahdollisuus ottaa hatkat ja mennä kotiin.
Mutta menin takaisin sairaalaan.
Oloni oli melko turvaton ja olin epätietoinen monestakin asiasta. Sinä. Miksi? Mitä v****a oikein tapahtui?
Kolme viikkoa sairaslomaa. Voi vn vu! Hieno homma. Ahdisti kamalasti, tärisin. Yritin jäsennellä tapahtumia. Oloni rupesi olemaan voipunut ja jopa turta.
Kuulusteluista ja säilöstä päästyäni kävelin poliisilaitokselta keskustaan.
Tupakkaa, limsaa ja välipalapatukka. Mobiili-lipulla bussikyyti kotiin. En halunnut kohdata ihmisten katseita.
Kotiin. Nopeasti. Akkukin loppuu. Aja nyt bussi nopeammin. Ja, please, ole rakas koira kotona tai jokin tieto siitä, missä hännänheiluttaja on, jos ei kotona. Kukaan ei tapahtumien kulun aikana kertonut minulle koirani olinpaikkaa. Se tuntui aivan hirveältä.
Kotimme oli myllätty ja siivosin asuntoa kolmisen tuntia kipeällä kädellä ja kropalla. Sain koirani olinpaikan selville ja läheiseni auttoivat minua hakemaan koiran kotiin. Tosin vasta seuraavana päivänä.
Avain rapsahtaa lukossa ja ulko- sekä väliovi avautuu ja sinä tulet sisälle motään sanomatta, et katso minua, et sano hetkeen mitään. Alat pakata vaatteitasi ja joitain tavaroita ja sen aikana rupeat puhumaan tunteettomasti, että tarinamme on päättynyt ja olisi parempi, että lähtisit. Pois. Pois luotani. Pois kodistamme. Että sinä olisit enää vain minun sydämessä ja mielessä. Yhteinen matkamme päättyisi, ja vieläpä millä tavalla. Iski hätä ja paniikki, järkyttävä ahdistus. Ei! EI!EI! Ei näin voi olla, olisipa tämä kaikki ollut vain pahaa unta.
Sinä pyysit minulta anteeksi monta kertaa ja sanoit, ettet pysty katsomaan minua. Istuit sängyllämme ja tutkit yöpöytäsi vetolaatikkoa. Tulin viereesi, halusin halata. Istuimme pienen hetken vierekkäin sängyn reunalla ja suutelimme. Sinä sanoit minulle, että ota tuo (edestä napitettava, kaksivärinen sairaalapaita) pois. Rakastelimme. Sinä olit sinä. Tilanne rauhoittui, tunsin yhteytemme palaavan. Keskustelimme lähinnä käytännön asioista ja sivusimme kamalia tapahtumia ja tekojasi.
Sinä. Minä rakastan sinua, kaikesta huolimatta. Enkä halua luovuttaa. Uskon silti meihin kahteen. Olemme puolentoista vuoden aikana rakentaneet yhtesistä elämämme ja 95 % ajasta korvaushoitosi alkamisen jälkeen asiat tasoittuivat, helpottuivat ja paranivat huomattavasti. Joka kuukausi on vain tapahtunut näitä lipsahduksia. Pari-kolme kertaa överi kuosaaminen ryyneillä on tapahtunut kahdesti kuukaudessa.
Ja joka hiton kerta toistuu aivan sama kaava. Jonka minä huomaan jo ennen kuin mitään tunteita tai toimintoja ehtii lähteä eskaloitumaan. Aiemmin olemme riidelleet kanssasi ainoastaan päihteiden takia. Turhaa, pelottavaa, surullista, huolestuttavaa ja ahdistavaa. Noilla sanoilla olen sinulle oloani kuvaillut.
Emme ole tehneet mitään lopullista päätöstä meidän kahden suhteen, mutta pieni huoli minulla on, että milloin tulee jokin triggeri sinulle, että tämä paska toistuu.
Sinä olet jälleen se ihminen, johon minä rakastuin ja jota niin paljon rakastan. Katsot minua intensiivisesti, hellittelet minua, nauramme, olemme lähekkäin, teet meille hyvää ruokaa. Kotimmekin on jälleen siisti ja viihtyisä omaitsensä, jos näin voin ilmaista.
Minulla on kontaktit Rikosuhripäivystykseen, sosiaalipäivystykseen ja lääkäriin.
Haluan, että oisit onnellinen. Yritän parhaani mukaan ymmärtää sinua riippuvuudesta toipumisessasi, tukea, kannustaa, kuunnella, keskustella, halata. Rakastaa.
Minä rakastan sinua. Sinä rakastat minua. Rakkauteni ei vain aina riitä, päihteet menevät edelleni. Onneksi sentään olet korvaushoidossa. Eikä ole enää päivittäistä ja joka toinen päivä tapahtuvaa nipin/murusen/pallon metsästystä. Välillä olit viekuissasi kipeänä monta päivää. Pahimmillaan sinua ei saanut edes koskettaa, kun tuntui pahalta. Myöskin ennen kh:a sinä vain katosit muutaman kerran, jopa kolmeksi päiväksi, siten etten saanut sinuun mitään yhteyttä ja olit aivan sekaisin. En välillä tiennyt, olitko edes enää elossa tai putkassa tai pahoinpideltynä jossakin.
Kärsin ja jollain asteella traumatisoidun ylilyönneistäsi. Silloin sinulla on meininki se, että tyyliin “kaikki tai ei mitään, ihan sama”. En halua, että vedät hihaan jotain ryynejä. En tykkää siitä. Inhoan sitä. Verta on silloin vessassa, jopa muuallakin kodissamme. Olet silloin niin kujalla, ettet ole oma itsesi. Sotket keittiön, syötjääkaapista muutaman päivän ruoat, käytät koiran talutushihnaa staasina vetojen aikana, puhut ihan omituisia asioita ja olet tosi vihaisen oloinen, pelottava. Nuokut vaan, eikä sinuun saa mitään otetta tai kunnollista kontaktia.
Mutta…En tiedä, en todellakaan tiedä, mitä teen jos tämä toistuu. Ja kyllä minä jotenkin vain tiedän, että sinun överiksi vetämät ryynikuosit tulevat toistumaan, mutta milloin, sitä en voi ennustaa.
Oloni vaihtelee päivittäin tuon viikko sitten tapahtuneen jäljiltä. Olen käynyt lääkärissä viikon aikana kaksi kertaa. Käsi on kantositeessä. V*****aa. Silti tunnen olevani onnellinen, että olet siinä.
En osaa kuvitella elämääni ilman sinua. Järkeni ja tunteeni taistelevat voimakkaasti velloen puolelta toiselle.
(En itse ole päihderiippuvainen, en juo edes alkoholia.)
Itkin tuon viikonlopun aikana miltei 3 vuorokautta.
Nyt jaksoin kirjoittaa tänne, osittain pintapuolisesti kerroin asioista. Tämän tyyppisen kirjeen haluaisin kirjoittaa sinulle, rakas.
Kiitos kaikille, jotka lukivat tämän. Tulihan tuohon tekstiä. Ja voisin kertoa lisääkin kokemuksiani, mutta aloitetaan ja jatketaan tästä.
Päivä kerrallaan kai on vain mentävä, ettei tulisi suunniteltua jotain yhteistö kivaa ja ihanaa, mikä sitten menisikin päin v****a. Ja pettyisin. Se on kamalaa.
