Elän tällä hetkellä elämäni vaikeimpaa aikaa.
Olemme lastensuojelun asiakkaita. Ja minulla on ennestään yksi lapsi (8kk), nyt odotan avopuolisoni kanssa toista lasta. Avopuoliso on katkaisuhoidossa sekakäytön vuoksi, eikä ole mitään tietoa koska saamme olla taas yhdessä, vai saammeko koskaan. Olen nin pettynyt häneen, etten voi olla kunnolla edes hänen tukenaan, olen vain vihainen ja hormonienkin vuoksi aivan “fucked up”. Hän oli alussa motivoitunut hoitoihin jne, jotta pääsisi kotiin, mutta nyt huomattuaan etten alkanutkaan silittää hänen päätään, vaan jatkan tätä “kiukkuilua” (joka on kyllä syystä, on vissiin motivaatio lopahtanut ja jos hän sen nin esittää laitosoloissa, ei kotiinpaluuta ole. Hänellä adhd, joka vielä sotkee pakkaa ja hänen omia mielialojaankin vielä. Pelkään jääväni täysin yksin ja olen tehnyt päätöksen, että annan tulevan lapsen adoptioon, mikäli avopuoliso ei tokene.
Hän oli pitkään kuivilla, yli puoli vuotta (nyt retkahti viinaan ja lääkkeisiin) ja aloin olla jo turvallisilla vesillä ja molemmat halusimme yhteisen lapsen. En ymmärrä miksi juuri nyt kun olen kaikista herkimmilläni, elämään piti tulla näin hirveitä vaikeuksia. En todellakaan kaipaa vittuilua tähän tilanteeseen.
En ole varma tuliko oikealle palstalle. Mutta siis kaipaan juttuseuraa tai ihan mitä vaan vertaistukea nyt.
Olen aivan siipi maassa ja pimeässä tunnelisssa.
Iltaa varpaillaan. Et ole yksin, tältä palstalta saat varmasti tukea. Kannattaa lueskella muidenkin kirjoituksia, minua on ainakin auttanut tieto kohtalotovereista ja löytyypä täältä esimerkkejä hienoista selviytymistarinoistakin.
Tilanteesi on kurja, joten ymmärrän kyllä hyvin ahdistuksen ja pelon yksin jäämisestä, kun sinulla on vielä muitakin huolehdettavia kuin kumppani. Ehkä kuitenkin hyvä, että miehesi on nyt hoidossa eikä kotona tekemässä sinun elämääsi hankalaksi sekakäytöllään. Ymmärrän hyvin fiilikset, että miksi retkahdus juuri nyt, kun elämässä on muita tosi isoja asioita meneillään; itse olen tuoreeltaan asumuseronnut, elin vuosia suhteessa alkoholistin kanssa. Jälkeenpäin katsoessa vaikuttaa juuri siltä, että meillä oli kotona kaikkein hurjinta ja mieheni juominen älyttömintä juuri silloin, kun tapahtui jotain isoa, joko positiivista tai negatiivista. Olisin kovasti kaivannut mieheni tukea silloin, kun itse sairastuin vakavasti, kun valmistuin opiskeluistani, kun jännitin menoa työhaastatteluun jne. Mutta nimenomaan juuri näin hetkinä mieheni ei osannut olla minulle olemassa, vaan oli mieluummin kännissä. Olen miettinyt, että onko se jotenkin kyvyttömyyttä ottaa isoja elämänmuutoksia vastaan ja pakoa tuopin pohjalle juuri silloin, kun pitäisi ottaa vastuuta ja olla toiselle tukena. Lopullista vastausta en tuohon kysymykseen ole saanut, mutta näin ajattelen suhdetta ja miehen juomista taaksepäin katsoessa.
Riippuvuuden voittaminen on kovaa työtä, toivottavasti miehesi onnistuu siinä. Hae kuitenkin mahdollisimman pian apua myös itsellesi - vaikka sitten lastensuojelusta, päihteiden käyttäjien läheisille tarkoitetuista ryhmistä, ehkä sinun kanssa samankaltaisessa tilanteessa oleville äideille on jopa omia tukipalveluja tarjolla? Myös tuki- ja sijaisperheitä on tarjolla, jos tuntuu, ettet jaksa lapsen kanssa yksin. Sellaiset järjestelyt tarjoavat lapsillesi rauhalliset kotiolot siksi ajaksi, kun et jaksa yksin, mutta sinun ei kuitenkaan tarvisi luopua lapsestasi kokonaan.
Entäs sukulaiset, ystävät, voivatko he olla avuksi arkisten asioiden pyörittämisessä kanssasi?
Voimia sinulle, koita keskittyä tällä hetkellä ennen kaikkea itsesi ja lapsiesi hyvinvointiin ja anna miehen tehdä omat ratkaisunsa ja olla hoidossa, jos hän siihen kuitenkin tällä hetkellä suostuu. Päihdeongelmaista ei voi parantaa kukaan muu kuin hän itse - asianmukaisen lääkityksen ja ammattilaisavun turvin kuitenkin.
Iltaa varpaillaan. Et ole yksin, tältä palstalta saat varmasti tukea. Kannattaa lueskella muidenkin kirjoituksia, minua on ainakin auttanut tieto kohtalotovereista ja löytyypä täältä esimerkkejä hienoista selviytymistarinoistakin.
Tilanteesi on kurja, joten ymmärrän kyllä hyvin ahdistuksen ja pelon yksin jäämisestä, kun sinulla on vielä muitakin huolehdettavia kuin kumppani. Ehkä kuitenkin hyvä, että miehesi on nyt hoidossa eikä kotona tekemässä sinun elämääsi hankalaksi sekakäytöllään. Ymmärrän hyvin fiilikset, että miksi retkahdus juuri nyt, kun elämässä on muita tosi isoja asioita meneillään; itse olen tuoreeltaan asumuseronnut, elin vuosia suhteessa alkoholistin kanssa. Jälkeenpäin katsoessa vaikuttaa juuri siltä, että meillä oli kotona kaikkein hurjinta ja mieheni juominen älyttömintä juuri silloin, kun tapahtui jotain isoa, joko positiivista tai negatiivista. Olisin kovasti kaivannut mieheni tukea silloin, kun itse sairastuin vakavasti, kun valmistuin opiskeluistani, kun jännitin menoa työhaastatteluun jne. Mutta nimenomaan juuri näin hetkinä mieheni ei osannut olla minulle olemassa, vaan oli mieluummin kännissä. Olen miettinyt, että onko se jotenkin kyvyttömyyttä ottaa isoja elämänmuutoksia vastaan ja pakoa tuopin pohjalle juuri silloin, kun pitäisi ottaa vastuuta ja olla toiselle tukena. Lopullista vastausta en tuohon kysymykseen ole saanut, mutta näin ajattelen suhdetta ja miehen juomista taaksepäin katsoessa.
Riippuvuuden voittaminen on kovaa työtä, toivottavasti miehesi onnistuu siinä. Hae kuitenkin mahdollisimman pian apua myös itsellesi - vaikka sitten lastensuojelusta, päihteiden käyttäjien läheisille tarkoitetuista ryhmistä, ehkä sinun kanssa samankaltaisessa tilanteessa oleville äideille on jopa omia tukipalveluja tarjolla? Myös tuki- ja sijaisperheitä on tarjolla, jos tuntuu, ettet jaksa lapsen kanssa yksin. Sellaiset järjestelyt tarjoavat lapsillesi rauhalliset kotiolot siksi ajaksi, kun et jaksa yksin, mutta sinun ei kuitenkaan tarvisi luopua lapsestasi kokonaan.
Entäs sukulaiset, ystävät, voivatko he olla avuksi arkisten asioiden pyörittämisessä kanssasi?
Voimia sinulle, koita keskittyä tällä hetkellä ennen kaikkea itsesi ja lapsiesi hyvinvointiin ja anna miehen tehdä omat ratkaisunsa ja olla hoidossa, jos hän siihen kuitenkin tällä hetkellä suostuu. Päihdeongelmaista ei voi parantaa kukaan muu kuin hän itse - asianmukaisen lääkityksen ja ammattilaisavun turvin kuitenkin.