Loistava ketjun avaus jälleen Metsänreunasta.
Totta on, että pahuutta on. Pahuus on inhimillinen ominaisuus siinä missä hyvyyskin, ja tietysti hyvän ja pahan käsitekin hieman vaihtelevat eri aikoina ja eri ympäristössä.
Pohdiskelin muuten tätä samaa teemaa aamulla kun luin sanomalehteä matkalla töihin. Siinä kerrottiin helsinkiläisestä, 14 - 23 vuotiaista nuorista koostuvasta jengistä, joka pahoinpidellyt vastaantulijoita ihan summamutikassa huvikseen ilman syytä. Kukaan uhreista ei onneksi ole kuollut eikä loukkaantunut vakavasti vielä, mutta lähellä se on ollut. Lisäksi uhreja on ryöstetty pahoinpitelyn yhdeydessä, mutta ryöstäminen on ollut vain “sivujuonne” ihmisten hakkaamisessa.
Ensimmäisenä mieleen tulee se, että minkähän laiset kotiolot näillä nuorilla on. Onko joukossa mahdollisesti maahanmuuttajien lapsia, joita vaivaa juurettomuus ja ulkopuolisuus. Ensimmäinen reaktioni siis toden totta oli yrittää ymmärtää.
On myös pahuutta, jota ei voi ymmärtää eikä tarvitsekaan ymmärtää. Siitäkin pahuudesta saamme lukea uutisia valitettavan usein.
Yli-psykologisointi on myös toki haitallista. Kun esim. narsismista on ollut puhetta mediassa, on se johtanut siihen että ihmiset alkavat nähdä narsisteja ja psykopaatteja joka puolella. Narsismiksi luullaan sitten ihan terveitä ja myönteisiäkin asioita, kuten hyvää itsetuntoa, hyväksytyksi tulemisen tarvetta tai onnistumisista iloitsemista.
Moisia termejä voidaan käyttää myös loukkaamis-tarkoituksessa. Kuitenkin tällaiset persoonallisuushäiriöt on hyvin harvinaisia. Paljon yleisempi on vaikkapa epävakaa persoonallisuushäiriö, jota esiintyy jonkin verran vaikeasti päihderiippuvaisilla.
Minuakin on epäilty tai haukuttu narsistiksi tällä foorumilla, mutta ei koskaan missään muualla internetissä, ja vielä vähemmän oikeassa elämässä. Minähän en erityisesti edes kaipaa ihmisiä ympärilleni, elänkin nyt yksin ilman parisuhdetta. Työyhteisö pitää minua joustavana ja sovittelevana höpsönä, joka itseäni joskus hieman ärsyttääkin. Ompa minua joskus haukuttu “liian kiltiksikin”, josta leimasta olen joutunut pyrkimään tietoisesti eroon.
Tietynlainen “viileys”, kyky ottaa etäisyyttä, on kuitenkin tarpeen. Jos menettäisi yöunensa tai hajoaisi itse muiden ihmisten vaikeuksien vuoksi, ei pystyisi kyllä toimimaan missään tehtävässä jossa joutuu kohtaamaan ongelmaisia ihmisiä.