Siirryin Vähentäjistä Lopettajiin, lienenkö ensimmäinen? 
Joo. Katsotaanpa, saanko kirjoiteltua omien päivieni kulkua tämän ketjun alle. Yritän. Tendenssi on aina ollut kyllä sellainen, että mitä pitemmälle juomattomuus jatkuu, sitä vähemmän itse asia kiinnostaa ja sitä vähemmän sitä pohdin saati jaksan vaivautua siitä kirjoittamaan. Muutunhan pikku hiljaa ihan tavalliseksi, ongelmattomaksi, ihmiseksi 
Olen opetellut alkoholinkäytön nuoruudessani huolella. Aloitin sen aika myöhään, en suinkaan teininä, jolloin kiltisti kodin oppien mukaan pysyttelin selvin päin discot ja bileet. Opiskeluaikoina sitten oppia tuli senkin edestä. Opin ennen muuta, että alkoholi sopii minulle ja minä tykkään siitä. Tytöstä, joka oli aina ollut riittämätön ja estynyt ja ujo ja ennen muuta valtavan ulkopuolisuudentunteen vankina, tuli alkoholilla höystettynä osa jotakin. Jossain vaiheessa join suurimpana osana viikonpäivistä, parhaimmillaan ja pahimmillaan ehkä 3 päivää viikosta oli viinatonta ja loput jotakin muuta. Krapuloita ei ollut. Jossain vaiheessa niitäkin alkoi tulla ja krapulalääkkeen keksittyäni alkoi tulla myös parin-kolmen päivän juomaputkia. Samaan aikaan selvin päin minusta tuli estyneempi ja estyneempi niin että lopulta olin melkein kykenemätön mihinkään sosiaalista toimintaa vaativaan opiskeluun. Erinäisten käänteiden jälkeen sain mielialalääkityksen, jonka myötä itse piru pääsi irti. Jatkoi juomista, mutta siitä oli tullut holtitonta. Kun ennen join tutussa seurassa, lähdin nyt yksinäisille ryyppyreissuille; impulssikontrollia ei ollut yhtään. Parin vuoden jälkeen tajusin lopettaa mielialalääkityksen. Juomista en lopettanut ja se alkoi olla itsetuhoista. En juonut edelleenkään päivittäin, mutta usein ja useita päiviä kerrallaan. Erään helvetillisen yksinäisen ryyppäämiskerran jälkeen minulle valkeni, että tämä oli nyt tässä. Kiikutin kaikki tyhjät pullot kauppaan ja lopetin. Olin juomatta 8 vuotta. Siinä välissä tapahtui asioita, valmistuin, menin töihin, perustin perheen. Sitten erosin. Aloitin alusta. Löysin uuden, hyvän parisuhteen. Minusta ei kukaan olisi koskaan uskonut, että voisin olla alkoholiongelmainen, enkä uskonut sitä enää itsekään. Uudessa elämäntilanteessa ajattelin, että lopultakin voin olla kuten kaikki muut , myös käyttää alkoholia kohtuudella. Pystyin tekemään sitä ehkä n. vuoden. Siis todellakin, pystyin juomaan kaksi lasia viiniä tai vaikka yhden pullon siideriä. Mutta sitten, ihan vähitellen ja salakavalasti, määrät suurenivat, kerrat tihenivät.
Kyllä suhteeni alkoholiin oli muuttunut sitten nuoruuden, jotain tolkkua siinä oli (ja yhä varmaan on) enemmän, mutta ei riittävästi tolkkua kuitenkaan. Viime vuoden aikana n. puolet juomiskerroista on mennyt niin, että olen ollut paljon enemmän kännissä kuin olisi ollut tarkoitus olla. Puolet juomiskerroista on myös mennyt niin, etten ole voinutkaan lopettaa siihen yhteen iltaan. Krapula, etenkin henkinen, on epäonnistumisen jälkeen niin kamala, että sitä en halua kokea, aamulla siis olen hiippaillut tarkistamaan, onko juomia vielä jäljellä. Jos on ollut, olen juonut vähän sillä ajatuksella, että vähän loivennan ahdistusta, järjestän tämän kertaisesta toipumisesta vähän mukavamman. Joopa joo. 2-3 päivää siinä on mennyt. Ja sitten lisää nukkuessa. Ja sitten lisää toivottomuuden ja saamattomuuden suossa rämpiessä.
Viimeksi reilu viikko sitten oltiin viettämässä (minun ehdotuksestani, hah) romanttista iltaa. Join “vähän” viiniä. Jossain vaiheessa mies oli häipynyt nukkumaan ja kyllästynyt minuun. Aamulla heräsin ennen muita ja join “vähän” viiniä. Ja seuraavana päivänä. Todella romanttista. Kaikenlaista hemmetin annosten laskemista olen yrittänyt, ei auta. En osaa. Joten olen lopettanut toistaiseksi. Jos jotain, sen olen päättänyt, että perhe-elämää en enää tällä läträämisellä sotke, siihen ei kertakaikkiaan ole varaa.
Tiedän aika hyvin, millainen olen, olen analysoinut olojani ja käyttäytymistäni kännissä niin pitkälle kuin olen kyennyt ja koonnut palasia muilta kuullusta. Pikkuhumalassa olen kauheen ymmärtäväinen ja empaattinen ja huolehtivainen ja kärsivällinen eli nk. korostetusti sellainen kuin olen. Sitten enemmän humalassa olen passiivinen ja jankuttava. Haluan “keskustella” ja se on varmaan rasittavaa. Sitten nukahdan. Hyvin harvoin enää olen varsinaisesti sammunut (eli että oisin sammunut vaikka sohvalle tjsp.), mutta kun sänkyyn asti pääsen raahautumaan, sammun sitten saman tien, eikä minua hereillekään saa.
Kunhan purin tuossa tajunnanvirtaani, kuvailin miten se menee. En minä siitä peräänny tässä, että ongelma on, ihan varmana on. Ei minun suhteeni alkoholiin ole millään muotoa normaali ja kyllä, läheisilleni se on ongelma myös. Nyt olen siinä tilanteessa, että se on ollut ongelma miehelleni ja tietenkin on kohtuutonta altistaa häntä sille. Lapset olen onnistunut pitämään suunnilleen tästä ulkona vielä, eikä tämä ole edes mitään uskottelua itselleni, vaan olen järjestänyt asiat niin. Toki välillisesti se on näkynyt, vaikka eivät ole tienneet taustasyytä, väsymyksenä ja sellaisena, mutta luojan kiitos en ole saanut kännissä lasten kanssa ryssittyä mitään. Onneksionneksi, helpompi paljon tämä tie niin.