Kaadoin kulissit ja astun kohti tuntematonta tulevaisuutta

Hei kohtalotoverini.

Ette usko miten iso tuki olette olleet vaikka olen vain lukenut teidän kirjoituksianne. Viimeiset kuusi vuotta olen seurannut tätä kotikanavaa ja voin niin samaistua kirjoituksiinne. Olen kokenut samaa.

Uusperhe. Minulla lapsia entisestä liitosta ja entinen mies on alkoholisti ja väkivaltainen. Nykyinen alkoholisti ja vain ilkeä suustaan. Yksi lapsi hänelle.

Mies juo paljon. Puhuu ilkeästi ja haukkuu minua humalassa. Toisinaan jopa särkee minun tavaroita ja lopuksi katoaa reissuilleen. Sitten, kun reissut on reissattu tulee katuvana anteeksi pyydellen takaisin.

Ja mitä minä hölmö olen viimeiset kuusi vuotta tehnyt?! Uskonut parempaan tulevaisuuteen. Kyllä tämä vielä onnistuu. Olen niin monesti pettynyt, itkenyt, huutanut, ollut välittämättä, rakastanut…
Turhaan! Luulin alkoholin olevan kolmaspyörä ja tuntui pahalta tajuta, että minä olen ollut se kolmaspyörä. En pärjää viinalle, ikinä!

Viime kesänä miehellä tuli ylilyönti ja lähdin juhannuksen viettoon muualle. Kotiin palatessa mies pyysi mahdollisuutta. Annoin ja sanoin,että tämä on viimeinen. Entiseen en palaa. Muutamia kuukausia meni hyvin. Tipattomalla. Olin onnellinen. Mies aloitti muka kohtuukäytön. Ja mitä vielä. Huusi ja hajoitti minun tavaroita ja lähti ryyppäämään reissuilleen kuudeksi päiväksi. Tuli takaisin, pyysi anteeksi ja lupasi olla lopunikänsä juomatta.

En uskonut. En voi luottaa ja tunnen itseni tyhmäksi ja huijatuksi. Tajusin myös olevani läheisriippuvainen. Päätin alkaa hoitaa itseäni. Pitkä tie on edessä, mutta nyt alan rakastaa myös itseäni lasteni lisäksi. Olen tehnyt lasteni kanssa kaikkea mukavaa, käynyt töissä, lukenut teidän juttuja ja uskoutunut ystävälleni. Haluan olla onnellinen! Voin sanoa, että tähän ikään mennessä (30++…) elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki hyviäkin hetkiä on ollut. Mutta on minullakin oikeus olla onnellinen ja ennen kaikkea tuntea olevani turvassa.

Olen tehnyt jo suunnitelmia. Pieniä, mutta minun ja lasten elämää parantavia. Päivä kerrallaan

Avioero jo toistamiseen. Kolmatta ei enää tule :open_mouth: olen yhdestä selvinnyt ja tiedän olevani vahva ja selviän tästäkin. Lapset, työ, rauhaisa koti ja muutama ystävä on enemmän mitä voin edes toivoa.

Elämä menee nopeasti ja riuhtaisin itseni irti vaikka tulevaisuus pelottaa, mutta enemmän minua pelottaa jäädä tuleen makaamaan. Onneksi tukiverkostoa löytyy. Nyt, kun kulissit kaatui on helpompi hengittää ja ahdistuksesta voi päästää irti.

Kaikille teille toivon jaksamista ja rohkeutta. Elätte miten elätte, teette päätöksia miten teette niin muistakaa. Olette arvokkaita jokainen!

olet menossa hyvään suuntaan. paljon voimia sinulle - onnistut aivan varmasti!

Kiitos kommentistasi :smiley:

Tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan. Välillä meno tuntuu hitaalta tarpomiselta ( kuin täi tervassa), mutta suuntaa en muuta. Raskaaksi tämän tekee se, että asumme vielä saman katon alla. Toivottavasti mahdollisimman nopeasti mies löytää itsellensä asunnon. Minä jään lasten kanssa nykyiseen kotiin. Tällä alueella missä asutaan on vähän kolmioita ja lasten koulun vaihdos ei tule edes harkintaan.

Henkisesti siis rankkaa aikaa nyt. Yritän nauttia pienistä hetkistä. Tunteet seilaa laidasta laitaan ja yllättävän voimakkaasti. Yritän olla vatvomatta mennyttä. Se on jo tapahtunut ja sitä ei voi enää muuttaa.

Mielellään kuulisin muiden jo tämän tilanteen kokeneiden ajatuksia ( toki kaikkien muidenkin :smiley: ) vertaistuki on kullanarvoinen. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa voin itse olla vertaistukena jollekkin. Viina, kun ei maailmasta katoa ja en ole ensinmäinen enkä viimeinen ihminen joka valitettavasti joutuu tämänkin kokemaan.

Äitini sanoo, että Jumala ei anna suurempaa taakkaa kannettavaksi mitä et jaksaisi kantaa…enempää en kyllä jaksaisikkaan. Tässä on jo riittämiin ja jo toinen kerta. Opin ainakin, että kukaan toinen ei ole minun onnestani vastuussa kuin minä itse ja nyt otan vastuun itselleni mikä olisi minun pitänyt tajuta jo ajat sitten.
Parisuhteet on minun osaltani jo elettyä elämää ja tulevaisuuteen en sellaisia edes halua.

Hei ja onneksi olkoon. Päätös on tärkeä. Minä tein saman noin 3 v sitten. Nyt minulla ja lapsilla on onnellinen koti. Joskus ihmettelen miten uskalsin, vaikeinta oli ehkä juuri kulissien kaataminen. Sydämessä päätös oli jo tehty.

Olen ylpeä siitä että uskalsin hankkia itselleni ja lapsille paremman elämän.

Minäkin ajattelin ensin että ei ikinä mitään uutta miestä. Sen jälkeen kysyin ajatukseen että olisi ihanaa jos vielä rakastaisi. Ja lopulta tapasin hyvän miehen. En suunnittele edes yhteistä kotia tms mutta nautitaan elämästä ja toistemme seurasta.

Tsemppiä!

Onnea ja voimia Ridhu!

Varmasti välillä on raskasta, mutta pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella ja askel kerrallaan se etenee… Omasta kokemuksestani voin sanoa, että jokainen edistysaskel tuo lisää voimia ja uskoa selviytymiseen ja toisaalta tuo tervettä itseluottamusta. Ja toisaalta, jos matkan varreella tulee takapakkia tai virhearvioita, on viisautta ne myöntää ja korjata suuntaa hiukan.

Joskus olen ajatellut, että mahtaako virheiden pelko olla se syy, mikä estää tekemästä elämänmuutosta muissakin asioissa? Kun jähmettyy siihen missä on, ei tarvitse ottaa vastuuta elämästään, onnellisuudestaan ym. Voi olla vähän “uhri”-mentaliteetissa ja saada kenties myötätuntoakin ympäristöltä ja ehkä vuosien saatossa jotenkin marttyyrius kasvaa osaksi omaa persoonaa, eikä muuten osaa olla.

Olen niin nauttinut myös tästä “metoo”-ilmiöstä. Naiset ei enää vaikene seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja uhrien kokema häpeä yleisestikin vähenee ja tämä taas tekee avun hakemisesta ja oikeuksiensa puolustamisesta helpompaa kaikille.

Virheellinen puoliso-valinta on vähän häpeän aihe ollut sekin tai kotihelvetti. Miten olen ollut NIIN tyhmä, että tähän olen itseni ajanut… :mrgreen: Ehkä nämäkin asiat muuttuu neutraalimmaksi puhumalla ja asioiden esille ottamisella. Virheitä sattuu, ongelmia on ja sairauksia, joskus ihmiset vaan ei sovi toisilleen ja onhan meillä kaikilla selkärepussa mennyt elämä ja osin aiempien sukupolvien asenteet/häpeät taakkana.

Mukavaa lukea, että sinäkin olet halunnut ottaa askeleen eteenpäin kohti itsesi näköistä elämää. Se on hieno esimerkki lapsillekin, asioita voi muuttaa. Minustakin on oihan hyvä ajatus tutustua rauhassa itseensä ja rauhoittaa tilanne. Saattaahan olla, että joskus jotenkin uutena ihmisenä osaa valita sille itselleen seuraa paremmin kuin aiemmin ja osaa itsekin olla tasaveroisessa ja kunnioittavassa parisuhteessa. Mutta kaikki aikanaan.

Hienoa kyllä! Voimaantua voi tietysti jokainen tilanteen mukaan, jäipä tai lähti, ja raivata itselleen elintilaa. Vaikka ensin siinä vaikeassa tilanteessakin, kuin pienen salaisen henkisen kasvihuoneen, jossa vahvistua ennen irtiottoa. Jotain voi tehdä jo tänään. <3

Rankkoja päiviä ja vähemmän rankkoja päiviä. Tänään on ollut vaikeampaa. Mies on ollut nyt kymmenen päivää juomatta. Antabusta käyttää. On vakuuttunut itse että enää ei koskaan juo tippaakaan. Haluaisi tietysti, että luottaisin ja aloitettaisi alusta.
Jokin tällä kertaa minusta ei vain usko tuohon. Aiemmin olisin jo myöntynyt. Surettaa minuakin, kun toinen itkee ja yrittää parhaansa vakuuttaa, mutta olen jotenkin muuttunut viime episodista. Olen yrittänyt sitä hänelle selittää. Myös lastennäkökulmasta. En tiedä ymmärtääkö sitä puolta.

Vaikeaa on tämä oman päätöksen pitäminen. Tunnen, että se on oikea, mutta kait sitä jotenkin välillä tässä vuoristoradassa sukeltaa alaspäin ja itkee sen haaveensa perään ehjästä perheestä. Kuitenkin takaraivossa jyskyttää muistot repsahtamisista ja ryyppyputkista ja siitä pettymyksestä mikä aina minulle lopulta aiheutuu.

Voiko hänellä olla voimaa pitää päätöksensä? Tällä kertaa! Haluaisin uskoa, mutta pelottaa jäädä katsomaan. Joten hiljaisuus jatkuu ja kumpikin puuhailee omiaan. Vaikeaa tämä elo taas…päivä kerrallaan yritän jaksaa.

Hämmentävää vain, kun välillä puhuu ilkeästi ja on samaa mieltä erosta ( tämä siis kun oli putki päällä) nyt taas on ihan eri ihminen. Pelkään vain sitä ilkeää puolta, milloin se taas tulee pintaan?! Silloin, kun taas seuraavan kerran alkaa tehdä viinaa mieli?! Hän on ollut niin pitkään alkoholisti, että voiko muka niin käydä, että nyt ei enää koskaan tulisi sellaista himoa! Itse sanoo, että sellaista ei enää tule. Entäs kuukausien päästä?!

Kerroit, että asutte vielä saman katon alla. Ehkä kannattaisi joka tapauksessa pitää kiinni siitä, että mies etsii itselleen sen oman asunnon. Vaikka sitten osoittautuisi, että hän pystyisi raitistumaan ja vaikka kävisi niin, että alkaisitte taas olla yhdessä, voisi olla hyvä idea pitää omat osoitteet. Ja tarkka raja siitä, että kun on juovuksissa niin pysyy sitten poissa sinun ja lasten luota.

Voihan hän olla ihan vilpittömästi nyt sitä mieltä, että pystyy selättämään alkoholiongelman, mutta kun yhteiselon jatkuvuus on turvattu, herpaantuu ja ratkeaa. Ja voihan olla ettei ratkeakaan. Mutta sitä ei tarvitsisi arpoa sitten, kun olisi pysyvästi eri osoitteet. Silloin voisi, niin halutessaan, viettää aikaa yhdessä silloin kun se tuntuu hyvältä. Ja jos ei tunnu, ei ole pakko.

Minulle on nykyään elinehto, että saan illalla vetää oman oven kiinni perässäni ja touhuta täällä omalla asunnollani mitä lystään, tai olla touhuamatta. Eronneet emme ole, mutta kun virallinen osoite on jo yli kahden vuoden ajan ollut eri, erokin olisi saatavissa välittömästi, jos jostain syystä olisi tarpeen.

Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Jos epäröi päätöstään, ei kuitenkaan tarvitse jäädä tuleen makaamaan. Saa elintilaa itselle, ja on monta askelta lähempänä lopullista eroa, jos sellainen tulee. Ei tarvitse aloittaa nollasta uudelleen.

Ja ennen kaikkea: Keskity itseesi! Ja lapsiin tietysti. Loput näyttää aika.

Itselläni samankaltainen tilanne, monta ehkä liian monta mahdollisuutta annoin ja muutettiin erilleen. Mistään vaan ei enää tullut mitään.
Vaikeaa on kun rakkaus ei ole hävinnyt mutta itseni ja lapsen vuoksi päätös oli tehtävä. Nyt tunnen itseni kokonaiseksi, ehjäksi kun viina katosi mun elämästä. Mutta silti kaipaan, kaipaan sitä mitä se olisi voinut olla.

Tsemppiä! Sinä itse ja lapset ovat tärkein asia maailmassa.

Olen kirjoittanut nimimerkillä exä. Itsellä riuhtasuero 1,5 vuotta sitten. Exä ollut pienemmällä alkoholinkäytöllä vuoden. Molemmilla on kevyet uudet suhteet. Ikävöin vanhaa. Sitä ydinperhettä. Sitä kaikkea mikä oli hetkittäin hyvää. Sosiaalista piiriämme ja yhteisiä juttuja. Välillä en ymmärrä että edes erosin. Se olin minä joka lähdin. Vasta nyt olen tullut vihaiseksi ja katkeraksi. Minussa on kiukkua aivan valtavasti. Pääsenkö katkeruudesta ja toisaalta ikävästä ikinä eroon. Miksi hän on vielä niin tuhottoman tärkeä ja rakas. Minä oikeasti rakastin häntä. Minä en uskonut enää vaan yhtään häneen ja muutokseen. Voin todella huonosti. Nyt on vaikea hetki taas. Joulu tulossa. Kaikki ne muistot menneiltä vuosilta . Kaiho ja haikeus. Miksi minulle kävi näin…, ja kaikki valinnat tein itse. Hänet, perheen hänen kanssaan ja avioeron.

Hei!

Mullakin tilanne se, että lähdin omaan asuntoon yli vuosi sitten. Se vuoristorataelämä alkoi vaikuttaa mielenterveyteen ja säikähdin. Ja tuli mitta niin täyteen sitä huonoa kohtelua ja tajusin etten vain enää hyväksy sitä. Miksi mun elämään ja lasten elämään saa jonkun toisen väärä suhde alkoholiin vaikuttaa niin paljon, että koko oman elämän hallinta ja eläminen rauhaisaa arkea vaikeutuu ja muuttuu selviytymistaisteluksi ?Niin riuhtaisin ja otin asunnon ja muutin. No, mikä muuttui? Sain rauhan ja ihanan oman näköisen asunnon. Mutta kääntöpuolena sen, että toimeentulo oli tiukempaa. Töitä tehtävä liikaakin omassa tapauksessa. Mutta yllätys onkin se, ettei alkoholisti halua päästää irti. Vaikka hän ylpeydessään haki avioeron ja hänen itsetunnolle oli kolaus tämä minun siirtoni, mutta silti jatkuvasti kyselee tuunko käymään, ollaanko yhdessä se ja se juhlapäivä. Välillä jaksan, välillä en. Eihän se ihminen ole paha, mutta alkoholi muuttaa persoonan siksi toiseksi. Hän suuttuu kuin pieni lapsi kun asetan rajoja. En jaksa välittää siitä. Toki oma jaksaminen on vielä välillä vaikeaa. En ole oma itseni vieläkään. Jotenkin alakuloinen, hoidan pakolliset ja muuten haluan olla rauhassa.

Alkoholisti haaveilee että hänen elämänsä tavat muuttuisi. Ei ole silti juuri muuttanut tapojaan. Tissuttelee joka päivä, vkl enemmän. Ihmetellä saa milloin elimistö sanoo poks. Surullista. Minäkin suren ydinperheen hajoamista. Ja unelmaa jostakin mitä ei saa. Meillä oli ihan mukavaakin, vaikka paljon on sellaista ollut , mitä olisin toivonut suhteessa ollessa erilaista. Sosiaalisesti oli yksinäistä, osin ehkä koska ainainen juominen eristää ihmisistä. Ei voi pyytää kylään ketään. Itse koitti mennä ja kiertää sukulaisissa aina yksin lasten kanssa. Onhan sekin surullista. Ei sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.Mököttää kotona sitten ja juo ne ajat. Ei ollut kivaa tulla kotiinkaan lopulta.

Paljon mietin tulevaisuutta. Mitä haluan. Olen ainakin sidottu tänne niin kauan kun lasten koulut on käytävä. Sitten olen vapaa ja voin muuttaa minne haluan. Lapsilla on hyvä suhde isäänsä, en halua sitä vaikeuttaa.

Eli elettävä päivä kerrallaan ja opittava tuntemaan itseään. Vuosikymmenissä toisen kanssa ollessa on muuttunut pikkuhiljaa ehkä sellaiseksi mitä ei halua. Ja tajuaa senkin miten alkoholin vaikutuspiirissä ollessa on itsekin kamala akka joka ei oikeasti olekaan. Nyt saan olla se joka olen. Koska alkoholisti alkaa kritisoida sellaisesta vaikka luonteenpiirteestä joka minulla aina on ollut ja nyt tajuaa että saa ollakin!!!

Voimia ja ole rohkea oma itsesi :slight_smile:

Ihana kirjoitus Iinesankka