Hei kaikille!
Vihdoin päätin avata oman ketjun, aiemmin olen vain lukenut toisten tarinoita. Olen +35v nainen, korkeakoulutettu, työssäkäyvä ja aina ollut ns. ylitunnollinen. Muistan ensimmäisen juomiskertani teini-ikäisenä ja se oli kuin rakkautta ensisilmäyksellä. Nousuhumala teki minusta huolettoman, riskejä ottavan (sopivalla tavalla) ja koin kuuluvani joukkoon. Olen aina ollut melko ulospäinsuuntautunut ja minulla on ollut laaja kaveripiiri, mutta jollain tapaa ulkopuolisuuden tunne on silti ollut aina läsnä. Teini-ikääni ja nuorta aikuisikääni varjosti isäni alkoholismi, parikymppisenä poikaystäväni vakava sairastuminen ja kuolema sekä niitä seuranneet mielenterveysongelmat.
Viime vuosina olen kokenut vahvaa yksinäisyyden tunnetta parisuhteen pitkän parisuhteen kariutumisesta, ystävieni erilaisesta elämäntilanteesta (he ovat parisuhteessa/naimisissa ja lapsia). Olen kokenut myös surua siitä että sinkkuna en ikäni puolesta enää välttämättä saa omia lapsia.
No se alkoholinkäyttö sitten. Olen alusta asti juonut humalahakuisesti lähes joka viikonloppu, mutta parin viime vuoden sisällä mukaan kuvioihin on tullut myös yksin tissuttelu. Arkisin hoidan työni vastuullisesti ja olen usein ottamatta alkoholia lainkaan, mutta viikonloppuna touhu lähtee auttamatta käsistä. Joko juon seurassa ja saan hävetä seuraavana päivänä omaa käytöstäni tai sitten yksin kotona eikä siinäkään kehumista ole. Tiedän kyllä, että alkoholi pahentaa mielenterveysongelmia, mutta olen koukussa siihen tunteeseen joka alkoholi minussa saa, vaikka seuraavana päivänä olisi kuinka paha ahdistus. Alkoholi poistaa minusta sisäistä levottomuuden tunnetta, vähentää tai selkeyttää katkeruuden tunteita ja parhaimmillaan tarjoaa hauskoja hetkiä. Minulle on aina ollut pitkästä terapiajaksosta huolimatta ollut vaikeaa ilmaista vihan tunteita, jotka tietenkin pakkautuvat sisälleni kuin aikapommi.
En tiedä mitä postauksellani haen, mutta tulipa nyt kirjoitettua.